Nastat alle!

Miten helppoa onkaan vaihtaa autoon talvirenkaat! Pultit jatkovartisella rengasavaimella auki, kunnon hallitunkilla hyrysysy ylös, suvikumit pois ja talvirillat alle. Aikaa menee noin tunti, kahteen pekkaan reilusti alle.

Sama operaatio on edessä myös polkupyörän saattamisessa talvikuntoon. Sillä erotuksella, että minulla ei ole kaksia vanteita renkaineen. Kesärenkaat pitää siis ottaa vanteilta ja tilalle vääntää nastarenkaat. Olen jo etukäteen ärtynyt ja siirtänyt urakkaa päivästä toiseen. Kun lumi peittää Vääksyn kauniit maisemat ja tiet muuttuvat jäisiksi ränneiksi, on pakko tarttua toimeen.

Vaimoni pyynnöstä teen työn pohjakerroksen pyöräkellarissa. Renkaanvaihto tuottaa nimittäin valikoiman järeitä suomalaisia voimasanoja ääneen lausuttuna. Koirakaan ei pidä asuntoon tuoduista renkaista ja vanteista. Rolf haukkuu vimmatusti ohi sujahtaville pyöräilijöille, ellen ehdi huutamaan ”seuraa” -komentoa tai pitämään napakasti kuonosta kiinni. Kotioloissa pelkät renkaat riittävät tuon räyhäreaktion aikaansaamiseksi.

Pyöräkellari on muuten oiva paikka kaikenlaiseen huoltoon ja korjaukseen, mutta se on tolkuttoman kuuma. Olen tämän tietäen pukeutunut helletamineisiin, shortseihin ja t-paitaan. Jaloissani on varvastossut. Silti selkäni on hiestä märkä jo muttereita auki vääntäessäni. Lämpömittari näyttää 30 astetta. Tämä älytön kuumuus taas johtuu oviaukon luona puhkuvasta vuosikymmeniä vanhasta ilmapumpusta, joka taas ylläpitää tarpeellista kylmyyttä viereisessä ruokakellarissa. Kellarikäytävä on vielä kuumempi. Siksi pidän oven kiinni. Toinen syy on tuo yllä mainittu ääneen manailu.

Joku kokenut pyöräilijä, joka itse huoltaa kulkupelinsä, tässä kohtaa todennäköisesti ihmettelee, mikä tuossa on se ongelma? Se on kaksivaihteisen Nishiki Intron vanteet. Ymmärrän kyllä, että vanteen reunan pitää olla niin korkea, ettei ulkokumi lipsahda pois vanteelta. Mutta, lähes tuuman korkeus on kerta kaikkiaan liikaa. Toinen hankaluus aiheutuu vanhoista nastarenkaista. Kumi kovettuu vanhetessaan. Schwalbe Marathon W -renkaat maksavat uutena lähes 50 euroa kappale. 100 euroa on iso raha eikä nastarenkailla tule ajettua kuin se kausi, joka sijoittuu normipyöräilyn ja hiihdon väliin. Sitä paitsi, kun tarkistan renkaat, totean, että vanhoissa talvirenkaissa on noista 208 piikistä suurin osa vielä jäljellä. Olen myös kysynyt Lahden parhaasta pyöräkaupasta, Järvisen pyörä ja urheilu Oy:stä, onko siinä renkaanvaihdossa jokin salaperäinen ammattimiehen kikka? Vastaukseksi minulle on myyty metalliset rengasraudat ja sanottu, että ”näillä ja voimalla”.

Urakka on helpottunut hieman sillä, että takavanne kaksivaihteisine napoineen on uusittu vuosi sitten, koska alkuperäinen jumittui isolle vaihteelle. Isolla vaihteella ei edes Lance Armstrong dopinghöyryissään runno Aurinkovuoren sivua myötäilevää mäkeä ylös – talvella, lumessa, liukkaalla jäällä. Aloitan siis urakan mentaaliharjoitteena takavanteesta.

Kesärengas ja sisäkumi lähtevät helposti irti. Tyhjennän sisärenkaasta ilmat huolella pois. Nastarenkaan yksi reuna napsahtaa paikoilleen muovisillakin työkaluilla. Sitten sisäkumin venttiili esiin vanteessa olevasta reiästä. Kompressorilla hieman ilmaa kumiin, joka pujottuu hyvin ulkorenkaan sisään. Nyt kaikki ilma ulos sisuskumista ja sentti sentiltä ulkorenkaan toinen reuna vääntyy vanteelle. Lopussa metallisilla rengasraudoilla vain pari voimakasta kääntöä. Ja, hop, se on tehty. Tutkin vielä, että rengas istuu hyvin vanteelle joka puolelta. Kompressori ulvomaan 97 desibelin voimalla ja viisi kiloa ilmaa sisään. Sehän meni helposti! Pyörä suoraan, ketju ryhtiin, mutterit kireälle, jarruraudan ruuvi tiukkaan ja polkimesta pyörittämään. Kaikki kunnossa ja hyvin rullaa!

Paitsi… Että fillarin ollessa ylösalaisin, olen tulkinnut pyörimissuunnan väärin. Eli… Koko homma pitää tehdä uudestaan. Tässä vaiheessa sisäinen zen alkaa pahasti pykiä. Talvirenkaan poistossa puhkeaa sisuskumi. Tajuan sen vasta laitettuani ulkorenkaan kiinni oikeaan suuntaan haarukkaan. Ilmaa menee, muttei se pysy sisällä. Kun painan korvan melkein kiinni kumiin, kuulen pirteän sihinän. Perkele! Kiintoavain lentää peräseinään. Huokaisen ja haen sen nöyrästi takaisin. Teen saman työn kolmannen kerran. T-paitani väri on muuttunut vaaleanharmaasta tummanharmaaseen. Kello käy kohti iltayhdeksää. Luovutan. Jatkuu huomenna.

Olen takaisin hikipajassa heti aamulla. Toivon vankan aamiaisen antavan tarpeeksi energiaa – ja malttia – saattaa epämiellyttävä työ kunniakkaaseen loppuun saakka. Kohde on nyt astetta haastavampi; etupyörä alkuperäisellä korkeareunaisella vanteella, jossa näkyvät aikaisempien taisteluiden arvet kiiltävinä viiruina muuten mattamustaksi maalatussa alumiinikiekossa. Vaikka tiedän, että metallisella rengasraudalla olisi syytä heti aloittaa, pelkään puhkovani toisenkin sisärenkaan. Yhden muovisen vääntimen saan kiilattua renkaan alle. Saan toisenkin. Kun painan voimalla, napsahtaa työkalu pirstaleiksi. Yksi terävä pala kimmahtaa silmälasien linssiin. Halpislasien oikeaan linssiin tulee selvästi näkyvä naarmu. Jumalauta! Olisinko sokeutunut ilman laseja?

Metalliset rengasraudat peliin: nyt kesärenkaan reuna lähtee avautumaan. Menköön sisäkumi. Niitä minulla on kassillinen vajan seinällä naulassa roikkumassa. Naama punaisena, hiki öljytahrojen kirjomalle lattialle tipahdellen runttaan ulkorenkaan irti. Reikäisen sisäkumin revin pois ja nakkaan se kolmen pisteen heitolla nurkassa könöttävään peltiroskikseen. Käyn pussilla. Hemmetti! Suurin osa näistä onkin surkealla presta-venttiilillä. Helposti taittuvaan neulaventtiiliin sopivaa väliosaa ei minulla kompurassa edes ole. Onneksi yksi uusi sisärengas löytyy autonventtiilillä. Puoli tuntia myöhemmin olen saanut talvirenkaan vanteelle.

Kompuralla viisi kiloa ja koeajolle… Kompressori ulvoo, korvani vinkuvat, rengas ei täyty. No, mikäs saatana tässä nyt on! Venttiili on rikkoutunut, vaikka olen sitä erittäin varovasti painanut rengasraudan koukulla. Perkeleen paska! Ei mene ilmaa renkaaseen. Kompuran ilmanpainemittari värisee hieman nollan yläpuolella. Jos vika onkin tässä suuttimessa? Onneksi minulla on toinen varalla. Ei onnistu silläkään. Venttiilin neula on vääntynyt. Ja minä olin niin varovainen. Helvetin perkeleen saatana! Kaksi tuntia on kulunut: tulos on nolla. Heitän työkalut laatikkoon ja paiskaan oven kiinni. Käyn koiran kanssa lenkillä ja syön siskonmakkarasoppaa. Lepään hetken sohvalla kirjaa lukien. Jätänkö paskahomman huomiseen? Ei!

Hei! Onhan minulla ylimääräinen etuvanne, tosin ilman jarrulevyä. Eihän jalkajarruinen pyörä sitä kaipaa ja sitten on se ainoa vaijeri poissa eikä jäinen sohjo enää koskaan jumita levyjarrua. Renkaat lupsahtavat vaivatta matalareunaiselle vanteelle. Miksen minä heti tätä keksinyt?

Levyjarrun möykky irtoaa helposti. Avaan jarrukahvan pultin. Kahva pitäisi ujuttaa pois tangosta; siis tuppi pois. Ohjaustangon tupin ruuvi on hapettunut kiinni kuin hitsattuna. Suihkutan CRC-öljyä ruuviin ja odotan hetkisen. Vääntäessäni ruuvin kanta ruhjoutuu pilalle. Valurautainen jarrukahva irtoaa – osina – vasaralla hakaten ja kolahtaa kahden pisteen heitolla roskapönttöön. Nyt on pyörimissuuntakin oikein. Neljä ja puoli kiloa painetta eteen riittää. Ketterästi pyörii eturengas.

Käyn kotona pukemassa pyöräilyvaatteet ylleni, nappaan kypärän hyllyltä ja vedän lämpimät Goretex-ajohaskat käsiini. Punnerran fillarin ylös pihalle. Olen juuri polkaisemassa vauhtiin alamäkeen, mutta jäänkin paikoilleni ihmettelemään eturenkaan outoa muotoa. Ulkorengas on lipsahtanut pois vanteelta, sisärengas irvistää ulkona monen sentin matkalta. Liian matala vanne ei ole kestänyt edes alle viiden kilon painetta. Lyyhistyn pyöräni päälle. Kirosanavarastoni on käytetty. Kannan kovanonnen sykkelin takaisin kellariin. Olkoon mokoma. Koiran ulkoilutus on hyvää arkiliikuntaa. Vai mitä Rolle?

En ole luovuttajatyyppiä. Niinpä löydän itseni hikoilemassa pyöräkellarista jälleen seuraavana aamuna. Tunnin taistelun ja monen uuden naarmun jälkeen etupyörässä on nastat alla! Mutta, mutta… Miten tämä lonksuu näin pahasti. Ovatkohan laakerit menneet? Mutterit auki ja ihmettelemään uutta vastoinkäymistä. Kun tihrustan keskiötä tarkemmin, siinä on molemmin puolin kiristettävät 17-milliset mutterit. Tietysti vedän ne raivopäissäni liian kireälle. Pyörittäessäni etupyörää se ei nytkähdä kuin parikymmentä senttiä. Pyörä irti ja muttereiden herkistys: kolmannella yrityksellä löydän sopivan kompromissin. Pyörä ei lonksu ja rullaa hienosti. Voimani ovat huvenneet lähes tyhjiin, joten kirkolle ja takaisin -kymppi on tarpeeksi. Huomenna sitten pidempi, koko 25 kilometriä uusin voimin.

Pyörä rullaa niin kuin se nastarenkailla tekee – jotenkin. Olen selvinnyt kirkon ohi kun alkaa hämärtää. Napsautan etuvalon päälle. Kun kirkas valo osuu renkaaseen, sen pinnan kuvio näyttää oudolta. Pysähdyn ja katson otsalampun valokeilassa renkaan sivua. Työnnän polkupyörää muutaman metrin. Joo-o. Pyörimissuunta on väärin. En minä lähde kuutta kilometriä pyörää taluttamaan. Irrotkoon nastat!

Riuhtaisen lumisen fillarin ympäri kellarissa. Ristiselässä vihlaisee. Adrenaliinia on kuitenkin sen verran, että korjaan etupyörän pyörimissuunnan ennen kuin könyän selkääni pidellen neljä kerrosta ylöspäin. Raahaudun suihkuun, levitän selkääni pahanhajuista kipuvoidetta, nielen pari buranaa ja kampean itseni sänkyyn. Näen unta kesäisestä pyörälenkistä tuulettomassa, aurinkoisessa säässä – säestyksenä kiurujen liverrystä.

Perjantaina teen sen kokopitkän lenkin. Samalla teen päätöksen olla vaihtamatta näitä nastarenkaita – enää ikinä.