Joka aamu, kun lataan kahvinkeittimen, tulen katsoneeksi talon takapihalle. Silloin taas näen sen, naisten Tunturin. Polkupyörä on seissyt lukittuna pyörätelineeseen viisi vuotta. Vai onko vuosia kertynyt jo kuusi? En ole varma. Aika rientää kiihtyvällä vauhdilla eteenpäin.
Joka tapauksessa, siinä polkupyörä seisoo paikallaan kuin jokin monumentti, jonka ohitse aika on kulkenut. Ei ole ketään, joka lukon aukaisee ja polkaisee pyörän kiireellä liikkeelle kohti kotia tai keskustan kauppaa. Talvella Tunturi, puoliksi kinokseen uppoutuneena, viestii kiireettömyydestä. Omistaja ja aika on sen hylännyt, jättänyt taakseen.
Viedessäni omaa pyörääni vajaan tulin usein vilkaisseeksi Tunturia. Tuona ensimmäisenä syksynä sen renkaat olivat täynnä ilmaa, kromi kiilsi kirkkaana eikä teräksisessä rungossa ollut edes ruostepilkkuja. Pyörää oli pidetty hyvin; suojassa sateelta ja kosteudelta, todennäköisesti sisätiloissa lämpimässä.
Ensin alkuun oletin Tunturin kuuluvan jollekin talon asukkaalle. Tuo teoria on edelleen yksi monista. Me muutimme tänne kesällä 2009. Nyt olemme talossa pisimpään asuneet asukkaat. 15 vuoden aikana on kaikki muut huoneistot nähneet uudet omistajat tai vuokralaiset, kahdet tai kolmetkin. Polkupyörä on hankala muutossa. Hyviäkin pyöriä joutaa roskalavalle.
Kesällä takapihan pyörätelineessä on useita pyöriä; kolme, joskus viisikin. Kaikille muille telineeseen lukituille pyörille on omistaja löytynyt, viimeistään talven tehdessä tuloaan. Pyörävaja on telineen vieressä. Nopeasti talon asukas oman pyöränsä sinne siirtää, pois ruostumasta syksyn sateista ja alkutalven räntäsateista.
Eräs selitys saattaa olla se, että kyseessä on vastapäisen hoitokodin työntekijän pyörä. Hän on aluksi kulkenut työpaikalleen polkupyörällä, mutta jossain vaiheessa saanut työkaveriltaan kyydin kotiin ja myös työpaikalle. Hänen aikomuksenaan on ollut viedä pyörä pois samaisella autokyydillä, mutta tuollainen moneen suuntaan ulottuva esine vaatii farmariauton mahtuakseen vaivatta kyytiin.
Pikkuautoon ei pyörä mahdu ilman etupyörän, ja mahdollisesti myös takapyörän, irrottamista. Siihen hommaan taas tarvitaan työkalut, vähintään jakoavain ja ruuvimeisseli. Ehkä tuo henkilö ja hänen ystävänsä ovat yrittäneet, mutta todenneet, ettei pyörä kertakaikkiaan mahdu Fiestaan, vaikka miten sen kääntäisi. Tunturi on jäänyt paikalleen odottamaan isompaa kyytiä – jota ei koskaan ole tullut.
Voi omistaja olla läheisen hoitokodin asukaskin. Polkupyörällä tämä henkilö on päässyt kulkemaan, aluksi. Oma huomioni vuosien saatossa on, että laitoksen asukkaan kunto hoidossa harvoin kohenee. Lääkityskin lienee sellainen, ettei polkupyörän sarviin ole tarttuminen. Psyykenlääkkeet vaikuttavat yleensä voimakkaasti tasapainoon ja havaintokykyyn. Eräs mahdollinen, mutta kieltämättä epätodennäköinen, selitys tämäkin on.
Pyörävarkaan jäljillä Tunturi tuskin on telineeseen jäänyt. Ellei sitten varas ole napannut keskustan kauppojen luota lukitsemattoman pyörän, ajanut sen meidän takapihallemme, pirullaan lukinnut sen, pudottanut avaimen bussipysäkin viereiseen roskapönttöön, kävellyt rauhallisesti viereisen torin linja-autopysäkille ja noussut auton kyytiin. Aika kaukaa haettu skenaario, sanoisin. Anastukseen liittyy lähes aina nopea, impulsiivinen toiminta; ei harkinta ja kuvatunlainen kylmäverisyys.
Pyörä on saattanut olla myös miehen käytössä. Monet ikääntyneet miehetkin suosivat tuollaista matalarunkoista mallia. Korkea yläputki on hankala, jos pitää jalka saada nopeasti maahan. Ajatuksena on nopealla jalan maahanviennillä välttää kaatuminen ja pahimmat kolhut.
Pyöräkypärän käyttö ei sovi tämän tyyppisille miehille. Eihän matkalla keskustan R-kioskille, kahville politiikkaa puhumaan, ja takaisin kotiin Vääksyntielle voi mitään sattua? Kypärä on kieltämättä hankala talvella myssyn kanssa ja kesän helteillä se hiostaa. Kokemukseni kuitenkin on, että nimenomaan tuollaisella lyhyellä, tutulla pätkällä ajatukset eivät ole pyöräilyssä. Juuri silloin ajaa syyspimeällä liian lähellä jalkakäytävän kanttikiveä… Ehkä näin on käynyt, eikä pyörän omistaja ei ole enää Tunturiaan halunnut käyttää.
Joku linja-autoon kiirehtivä matkalainen lukitsee polkupyöränsä tuohon telineeseen, koska takapihan autokatoksen toisella puolella ei telinettä ole. On kuitenkin oletettavaa, että tuo henkilö palaa takaisin Vääksyyn, avaa pyöränsä lukon ja polkee kotiin.
Ehkä hän ei ole aikonutkaan palata, vaan on jättänyt elämänsä Vääksyssä lopullisesti taakseen. Jossain muualla on parempi elää kuin täällä. Polkupyörä on pieni uhraus silloin, kun kopistaa ahtaaksi käyneen pikkupaikkakunnan lumet jaloistaan. Vääksy on vaihtunut Käsivarren Lapin maisemiin. Siellä ei polkupyörällä oikein mitään tee. Tunturiin on helppo kadota.