Ideointi ja kuvitus: Onerva ja Vieno Ramberg
Tarinan kirjoitus: Roope
Meren rannalla sijaitsevasta paviljongista kuuluu rämäkkää haitarin soittoa, ihmisten iloista naurua ja moottoriajoneuvojen vaimeita ääniä. Muriel ja Yriel, kaksi merenneitoa, nojailevat käsiinsä läheisellä kallioluodolla, läpsyvät voimakkaita pyrstöään musiikin tahdissa yhteen ja katsovat haikeina heidän silmiensä eteen avautuvaa kuvaelmaa.
”Kuules Yriel”, sanoo Muriel, ”Minkälaista olisi ilakoida tuolla noiden kaksijalkaisten joukossa? Onhan tämä vesielämä jotain muuta, ja kun vain noin yksi neljäsosa maapallon pinta-alasta on maata, taitaa tuolla olla tukalan ahdasta.”
”Voisihan sitä, vaihtelun vuoksi, kokeilla.” toteaa Yriel, ”Tiedäthän, että valtamerien Vanha Viisas on kertonut, että Pohjattoman Rotkon pohjassa odottavat taikakristallit hakijaansa. Niillä muuntumistemppu voisi onnistua. Paha kyllä, me emme kestä veden painetta yli kilometrin syvyydessä.”
Asia jää vaivaamaan kumpaakin siskosta. Mutta vaikka he kuinka pohtivat vaihtoehtoja, mikään ei tunnu toteuttamiskelpoiselta. Kunnes Muriel muistaa viime kesälomalta etelänavalta tapaamisen syvyyksien mestariuimarin, Pekoraali-nimisen lestikalan kanssa. Voisikohan kaveria vaivata hieman auttamaan? Yriel viheltää merkkiäänen, jolla he saavat paikalle jonkin lähistöllä lentelevän vahvasiipisen kaverin, fregattilinnun tai albatrossin. Jermu-niminen albatrossi kuuleekin vihellyksen, laskeutuu luodolle, kuuntelee siskosten huolen ja suostuu mielellään viemään viestin Pekoraalille, joka tapaa viettää ansaittua kesälomaansa kelluen etelänapaa ympäröivissä virtauksissa. Lestikaloista suurimpana Peko, joksi sitä kutsuttiin, olisi mitä soveliain tyyppi suorittamaan sukelluksen Pohjattoman Rotkon pohjaan. Vaikka paikkaa sanotaan pohjattomaksi, on silläkin tietty pohjansa. Sinne saakka ei vain kukaan ollut vielä päässyt. Peko väittää, ettei taikakristallien haku ollut temppu eikä mikään, vaikka merenneitosiskokset hieman epäilevät tyypin omakehua katsoessaan lestikalan ei kovin sporttista, hoikkaa, honteloa ja pulleapäistä olemusta.
Syvyyssukelluksen suorituspäivänä tunnelma on jännittynyt. Pohjattoman Rotkon reunamille saapuu suuri joukko kannustajia: merikotkat Lissu ja Pave, Tarmo-tursas, vesijätti Juuso, lyhtykyhmykrotti Urho, merenneitotutkija Anders Hilversum laivallaan ja monet muut ystävät ja tuttavat. Peko huiskuttaa kaitaa pyrstöään ja katoaa aavan meren tummiin syvyyksiin. Kuluu tunti jos toinenkin. Mitään ei kuulu eikä näy. Osa katsojista on jo varma, että Peko on poksahtanut syvyyksien paineessa riekaleiksi kuin ilmapallo vappukulkueessa. Juuri silloin suuria kuplia pulpahtaa pintaan, eikä mene kuin muutama silmänräpäys ja Peko ponnahtaa pinnalle kuin korkki kaidassa kaulassaan kaksi taikakristallia käyttöohjeineen.
Ohjeissa lukee näin: Kun merenneito pitää kristallia kaulassaan meressä tai järvessä, hän saa pyrstön sijaan kaksi jalkaa koskettaessaan kristallia ja lausuessaan samalla taikasanat: ”Loiskis, loiskis! Pyrstöt pois!”. Jos merenneito kaksijalkaisena joutuu ihmisten tekemän veden kanssa kosketuksiin missä tahansa muodossa, hän muuttuu takaisin yksipyrstöiseksi noin 30 sekunnissa. Päästyään takasin luonnonveteen taikakristalli toimii jälleen. Hätätilanteessa saa pyrstön minuutin viiveellä lausumalla nämä taikasanat: ”Hame ratkeaa, korkkarit katkeaa ja pikkarit sanoo poks!” Huom! Kaksijalkaisuuteen liittyvät ihmismäiset pukeutumisongelmat on merenneidon itse ratkaistava.
Muriel ja Yriel painavat ohjeet tarkasti mieleensä. Eräänä kesäisenä iltana he ovat jälleen merenrantapaviljongin lähivesillä uiskentelemassa vakaana aikomuksenaan suorittaa muuntautuminen. Haitaristi virittelee soitintaan ja ihmisiä alkaa kerääntyä tanssilavan läheisyyteen bussien ja taksien kuljettamina. Aivan rantaveteen uineet siskokset katsovat toisiinsa, nyökkäävät, iskevät silmää ja lausuvat loitsun. Siinä samassa he seisoivat tuskin polviin ulottuvassa vedessä vain simpukoista tehdyt bikinit päällään. No, niillähän ei lavatansseihin voi ilmestyä, ainakaan alkuillasta. Jostain on siis saatava hieman vähemmän huomiota herättävät kesävaatteet. Onneksi eräs urheilukauppa oli päättänyt päästä eroon epätrendikkaista viime kesän vaatteista ja dumpannut ne salaa tienvarren valtavaan Moolok-roskapönttöön. Tämän tiedon siskoksille oli jo aiemmin vienyt Joraava Okela, joka kuten muistamme, oli erittäin terävähampainen ja -älyinen jyrsijä. Pönttöä penkoessaan kumpikin löytää itselleen kutakuinkin kelvolliset, lavatansseihin sopivat kesävaatteet. Se, että niihin oli viilletty reikiä uudelleen käytön estämiseksi, ei neitoja haitannut. Kesäkuumalla tuollaiset ylimääräiset tuuletusaukot ovat oikein tarpeelliset hikisenä humpatessa.
Sonnustautuneena sporttisiin kesävaatteisiin Mueriel ja Yriel hiipivät metsikön halki rantapaviljongin kulmille ja sulautuvat vaivatta tanssikansaan, joka ei kiinnitä mitään huomiota eräiden viehättävien neitojen hieman repaleisiin retonkeihin. Humppaa, jenkkaa ja valssia tanssiessa tuppaa tulemaan jano, mutta muistaen taikakristallien käyttöohjeet he joutuvat kieltäytymään parkettien partaveitsien mehu- ja limonaditarjouksista. Kun lähkähtyneet siskokset kysyvät janojuomaksi punaista maitoa tai kokkelipiimää, menevät hidalgot hiljaisiksi ja pyörittävät rasvatukkaisia päitään täysin ymmällään. Ensimmäiset lavatanssit menevät kuitenkin hyvin, siitäkin huolimatta, että moni hiestynyt tanssikavaljeeri pyrkiikin saatille. Kesäyön hämärässä Muriel ja Yriel onnistuvat irtautumaan heitä piirittävästä hikisestä herrasmiesjoukkiosta. Metsikön suojassa he suunnistavat tielle, sammuttaen janonsa metsäpolun viereisestä lähteestä täyttäen samalla luonnonvedellä löytövaatteiden seasta käteen osuneet juomapullot.
Ehdittyään maantielle he kävelevät pitkän aikaa ilman yhdenkään auton kulkiessa valkeassa kesäyössä. Viimein he kuulevat raskaan auton jyrinän lähestyvän. Rohkeasti he nostavat peukalot pystyyn päästäkseen kyytiin. Tankkiauto pysähtyykin tienvarteen, kuski veivaa ikkunan alas ja tiedustelee minne neidit ovat matkalla. Muriel ja Yriel katsovat toisiinsa ihmetellen pitääkö heillä olla jokin päämäärä, joten he sanovat yhteen ääneen: ”Eteenpäin, kiitos!”
Matka sujuu hyvin kunnes kuski alkaa vilkuilla huolestuneena sivupeiliin. ”Tankki vuotaa! hän huudahtaa,” Jokin venttiileistä on auennut!”. Suuri auto pysähtyy pientareelle jarrut kirskuen. Kuski ryntää ulos ihmettelemään tilannetta merenneidot perässään. Yksi tankkiauton venttiileistä on hiekkatien tärinässä auennut. Vettä valuu pitkin säiliön kylkiä maahan muodostaen siihen nopeasti melkoisen lätäkön. Unohtaen kristallien käyttöohjeen varoitukset Muriel ja Yriel astuvat lähemmäksi ja suoraan isoon lätäkköön. Siinä samassa he tajuavat virheen, mutta se on liian myöhäistä. Muodonmuutos takaisin merenneidoiksi käynnistyy nimittäin saman tien. Kuski ei ehdi edes vilkaisemaan sivuilleen, kun tytöt jo kirmaavat kohti tien toisella puolella siintävää järveä. He ovat vain muutaman kymmenen metrin päässä luonnonvedestä, kun heillä jalkojen sijaan on taas pyrstöt alla. Pussijuoksutekniikalla viimeiset metrit loikkien he molskahtivat tyytyväisinä veden syleilyyn.
”Olipas se tipalla! huokaa Yriel.
”Vesi vanhin voitehista.” nauraa Muriel. ”Uiskennellaan nyt hetki ihan rauhassa ja mietitään seuraavaa siirtoa.”
Näin tehdään. Aamun valjetessa merenneidot ruokailevat paikallisilla herkuilla, leväpitsoilla muikku- ja raputäyteellä ennen kuin he suuntaavat kulkunsa kohti ison järven etäläpäätä, jossa suuren kaupungin ääriviivat näkyvät vasten nousevaa aurinkoa.
Taikakristallia koskettaen ja loitsun mumisten he jälleen seisovat kahdella jalalla uimarannan rantavedessä. Tällä kertaa ei vaatteita tarvitse tonkia roskapöntöstä, sillä edellisen hellepäivän uuvuttamat auringonpalvojat ovat unohtaneet läjäpäin vaatteita, aurinkolaseja, puhelimia, lompakoita, tekohampaita, lasisilmiä sun muita aamun viilentämälle hiekalle. Arvotavarat siskokset keräävät talteen muovikasseihin, joita valitettavasti on myös jätetty runsaasti hiekkarannalle. Kun jäätelökioskin pitäjä tulee availemaan myyntipisteen luukkuja, he ojentavat kassin myyjälle ohjeistaen häntä toimittamaan sen poliisille. Hellevaatteet eivät ole arvotavaraa, joten he katsovat ikään kuin löytöpalkkiona voivansa pitää ne yllään. Kellon jo lähestyessä yhdeksää, merenneidot suuntaavat kulkunsa kohti kaupungin kauppatoria ja lauttasatamaa. Yhdessä he nauraa kikattaen laulavat päivän tunnussävelmää:
”Tänään me mennään Korkeasaareen, Korkeasaareen, Korkeasaareen. Tänään me mennään Korkeasaareen koko päiväksi.”
Korkeasaaren lautta on pullollaan porukkaa kauniina kesäaamuna. Muriel ja Yriel saavat olla tarkkoina, etteivät energiajuomatölkkien kanssa riehuvat teinit roiski heidän päällensä ihmisten käsittelemää vettä – sitähän tuokin liemi pääasiassa sisältää. Korkeasaari on tyrmistyttävä kokemus siskoksille. Täällähän on valtavasti eläimiä vankeina koko niiden eliniän! Asialle on tehtävä jotain ja pian. Yrielin hiipii saaren uloimpaan kärkeen ja viheltää merkkiäänen. Tällä kertaa paikalle saapuu hälisevä joukko nauraa räkättäviä naurulokkeja. Ne kuitenkin nopeasti ymmärtävät, mitä tehdä.
Suunnitelma on seuraavanlainen: Eläimet on vapautettava. Suomen luonnossa pärjäävät eläimet voidaan laskea vapauteen lähes suoraan häkeistään. Tropiikin eläimet tulee kuormata suureen rahtilaivaan, jolla ne kuljetetaan niille sopiville asuinsijoille. Vain hoidossa olevat siipirikot linnut ja muut vastaavat vajaakuntoiset asukit voivat jäädä saareen. Tehtävä suoritetaan heti, kun portit suljetaan ja yleisö on poistunut.
Nyt tarvitaan myös merenneitojen ystävien apua. Pääosa järjestelystä uskotaan Joraava Okelalle ja tämän puolisolle Toraava Okelalle. Joraavalla kun on kokemusta väärennettyjen rahtausviestien toimittamisesta rahtilaivan kapteenille. Jo iltapäivällä suuri laiva ankkuroituu saaren läheisyyteen piiput savuten, valmiina ottamaan kyytiin tropiikin eläimet. Heti kun saaren portit suljetaan ja työtekijät poistuvat saarelta – lukuunottamatta päivystävää eläintenhoitajaa, joka päivän töistä ryytyneenä torkkuu kopissaan – alkaa kiihkeä toiminta. Taikakristalli toimii myös häkkien lukkojen avaajana. Kulkien häkiltä häkille, siskokset mutisevat lukkojen aukaisemiseen tarvittavan loitsun: ”Aukea, aukea lukko, älä ole tyhmä tukko!”
Yksi kerrallaan häkkien lukot napsahtavat auki ja hölmistyneet elikot astuvat vapauteen. Ägäbys Skorpioni, Tollo Tiikeri ja muut apuun kutsutut voidakkokaverit hoitavat trooppisen vyöhykkeen eläinten lastauksen. Joraava Okela ja muutamat Suomen olosuhteisiin perehtyneet ystävät taas neuvovat susia, ilveksiä, karhuja ja muita Pohjolan eläimiä löytämään reitit ohi kaupungin keskustan lähimetsikköön ja sieltä kauemmaksi koskemattomiin aarniometsiin. Seuraavana aamuna Korkeasaareen tulijoita odottaa erikoinen näky. Lähes kaikkien tyhjien häkkien ovet repsottavat auki, vain lintutalossa jököttää muutama siipirikko siivekäs orrellaan. Muriel ja Yriel suorittavat katoamistempun hyvin yksinkertaisesti jakamalla pullollisen vissyä rantakalliolla, josta heidän on helppo liukua pyrstöineen mereen ja kadota veden alle.
Viipyessään maan pinnalla Muriel ja Yriel ovat kuulleet, että kaksijalkaisten maailmassa nuorten neitojen on ikään kuin tapana eräässä elämänvaiheessa seurustella pääasiassa housuja käyttävien tyyppien kanssa. Kokeillakseen tätä eksoottiselta kuulostavaa maanpäällistä tapaa he jo seuraavana sunnuntaiaamuna nousevat maihin erään merenrantakaupungin satama-alueella. Satama on sunnuntaina hiljainen, vain oranssinvärisiä pestyjä haalareita heiluu merituulessa kuivumassa ahtaajien työnjakokopin seinustalla. Mitään juhlahepeneitä tuollaiset vaatteet eivät ole, mutta ne saavat nyt kelvata. Kaupungin kaduilla ei montaa ihmistä liiku varhain aamulla, joten kukaan ei ihmettele kahden haalareihin pukeutuneen viehättävän neidon kulkua kohti keskustaa. Yriel on sataman roskakatoksesta napannut mukaansa ukulelen. Siitä puuttuu yksi kieli eikä se ole vireessä, mutta se ei siskoksien menoa haittaa. Heidän ideanaan on näet mennä torille viihdyttämään risteilyaluksilla paikalle saapuvia ulkomaalaisia turisteja. Nämä kun hullaantuvat paikallisista katulaulajista viskoen kadulla lojuvaan hattuun kourakaupalla kolikoita ja tukuttain paperirahaa. Parin tunnin urakan jälkeen rahaa on kertynyt tarpeeksi hemaisevien mekkojen ja laadukkaiden meikkien hankintaan.
Nykyäänhän sunnuntai ei ole mikään pyhitettävä lepopäivä vaan lähes kaikki ravintolat ja viihdekeskukset ovat auki aamuyötä myöten. Opittuaan lavatansseissa humpan, jenkan, valssin ja masurkan alkeet merenneitojen on helppo sulautua suuren tanssisalin hikisenä hyörivään joukkoon. Siskokset huomaavat heti sisään päästyään kaksi ujonoloista hampputukkaista heppua, jotka eivät ole uskaltautuneet tanssipartnereita hakemaan. Muriel ja Yriel kävelevät suoraan näiden miespuolisten seinäruusujen luokse ja tottumattomina maaelävien tapoihin nykäisevät miekkoset sumeilematta valssin pyörteisiin. Nuorten miesten nimet ovat Lauri ja Mauri. He ovat vastikään muuttaneet kaupunkiin asumaan saatuaan työtä paikallisesta marenkitehtaasta. Toista tuntia tanssia jytkyttäneinä heillä on paitsi nailonpaidat hikiläikkiä täynnä myös kova jano. Siskokset vain siemailevat lähdevettä omista pulloistaan ja jyrkästi kieltäytyvät heille tarjotuista virvokkeista.
Tansseista nelikko lähtee yhtä jalkaa kävelylle merenrannan läheiselle puistotielle. Muriel pitää Mauria kädestä ja Yriel pitää Lauria kädestä. Näin he kulkevat koko illan miekkosten jo väsyessä useiden kilometrien marssiin ja jatkuvaan kysymysten tulvaan. Merenneidot alkavat epäillä koko seurustelun mielekkyyttä, varsinkin kun käy ilmi, että sisämaan kasvatteina Lauri ja Mauri eivät siedä lainkaan luonnonvesiä. Kumpikaan ei myöskään osaa uida metriäkään.
Mitähän tuollaisilla maakrapusulhoilla kukaan mitään tekee pohtivat kumpikin siskoksista mielessään. Vilkaisten toisiaan he nyökkäävät huomaamattomasti ja irrottavat sirot kätensä heppujen hikisistä kourista. Ikävä kyllä, ihmisten käsittelemää vettä ei ole lähelläkään. Nyt on oikea hetki lausua hätäloitsu ja sanoa hyvästit seikkailulle kaksijalkaisten maailmassa. Merenneidot koskettavat kauloissaan riippuvia taikakristalleja ja lausahtavat yhteen ääneen: ”Hame ratkeaa, korkkarit katkeaa ja pikkarit sanoo poks!”. Saman tien he pinkaisevat täyteen vauhtiin ehtiäkseen hyppäämään matonpesupaikan laiturilta Suomenlahteen. Pyrstöt putkahtavat esiin jo laiturilla, mutta mäntysuovan liukastamilta laudoilta he lipsahtavat suoraan veteen sukeltaen syvälle viileän meren syleilyyn.
Viikko myöhemmin, kun he sukivat pyrstöjään eräällä Karibian meren asumattoman saaren auringon kuumentamalla rantakalliolla, kumpikin kertoilee vuorollaan parhaita paloja heidän yhteisistä seikkailuistaan kaksijalkaisten valtakunnassa toisen merenneidon nauraessa niin että vatsaan koskee.
”Eipä ollut kovin hääppöistä elämä maan pinnalla.” tokaisee Yriel.
”Eipä ei. Pysykäämme tästedes omassa elementissämme, luonnonvedessä.” myötäilee Muriel.
Näin päätettyään kaksikko liukuu kalliolta mereen ja sukeltaa kirkkaansiniseen Atlantin veteen kohti uusia seikkailuja iloinen virne kasvoillaan.