Meren Vanha Mies, osa 3/3

Laman kuristusotteen vihdoin hellittäessä, tuli 1993 mahdolliseksi jäädä palkalliselle vuorotteluvapaalle. Tartuin heti tilaisuuteen. Vaikka olimme selvinneet laman yli hyvin pienin vaurioin, taloudelliset tosiseikat kolmilapsisessa perheessä antoivat periksi vain kolmeksi kuukaudeksi. Olin 1990 saanut suoritettua valantehneen kielenkääntäjän tutkinnon suomesta englantiin. Muutaman pikkutekstin olin ehtinyt tekemään ja todennut, että käännöshommat toivat mukavasti lisäansioita ilman kahden päivätyön rasitteita. Totta kai ne myös tarkoittivat lisärasitusta niskalle. Toisaalta sain niillä aika monta hierontalaskua kuitattua. Ei minulla mitään suunnitelmia sapattivapaan ajalle ollut; lastenhoitoa, kotitöitä, liikuntaa, lukemista, kitaran soittoa…

Olin ollut pari viikkoa vapaalla, kun alakerran eteisen puhelin soi. Linjalla oli opetushallituksen suunnittelija, joka kyseli halukkuuttani tehdä laajan OECD-raportin käännös englanniksi. Olin hieman epäröivä, mutta vaimoni minua innostuneesti kehottaessa menin tapaamaan tätä suunnittelijaa paikan päälle. Raportti oli koostettu sekalaisesta joukosta artikkeleita ja hallinnollisia kirjoitelmia. Kun työtä minulle oikein tyrkytettiin, otin tehtävän vastaan. Palkkio olisi muhkea 24000 markkaa. Mutta niin oli sivumääräkin, joka lähenteli viittäsataa. Olisi pitänyt pyytää mietintäaikaa. Suurin osa teksteistä oli pahinta byrokraattista potaskaa, ikään kuin suomen kieltä, joka oli syötetty jonkinlaisen puppusanageneraattorin läpi. Minulla oli suuria vaikeuksia ymmärtää, mitä ihmettä joillakin kirjoituksilla tavoiteltiin. Hallinnollista liirumlaarumia ilman järjen häivää, sanoi vaimonikin, kun pyysin häntä kertomaan löytäisikö hän ehkä paremmin punaisen langan. Ei Heidi löytänyt.

Aluksi tein töitä kotona tietokoneella. Mutta tuskastuneena sekopäisiin teksteihin, istahti Meren Äijä koko painollaan hartioilleni. Olin purskahtaa itkuun, kun juuri englanniksi taistelemani tekstinpätkän jälkeen tuli vastaan toinen täydellinen höpismin taideteos. Niskaa särki pahemmin kuin koskaan. Olin valmis luovuttamaan. Miten jatkaa työtä, kun en voi kirjoittaa? Käsin kirjoittaminen ei aiheuttanut samanlaista kipua, mutta kuka minun harakanvarpaistani saisi selvää? Heidi tietysti, mutta ei englanniksi. Valvoin tuskaisena seuraavan yön. Tarvitsisin konekirjoittajan ja kielentarkastajan. Nämä ominaisuudet piti löytyä yhdestä ja samasta ihmisestä. Mietin kuumeisesti tiukan aikataulun painaessa koko painollaan särkevää niskaani. Kävin mielessäni läpi koko ystävä- ja tuttavapiirini. Ei ketään. Paitsi, paitsi… Uusiseelantilainen harjoittelija Sonya. Hänet olin oppinut tuntemaan minun syksyisen työparini, erään amerikkalaisen tutorprojektisihteerin ystävänä.

Menin tapaamaan Sonyaa mukanani ne muutamat tulostetut sivut, jotka olin saanut väkerrettyä ja pari käsinkirjoitettua käännöksen pätkää konseptipaperilla. Sonya katseli papereita ja katseli minua. Tätä vilkuilua kesti melko pitkään. Kyllä hän selvän sai käsialastani ja hän pystyisi hoitamaan kielentarkistuksen. Olin helpottunut. Kyse olisi nyt vain palkkiosta. Kerroin rehellisesti, mikä oli käännöksestä maksettava kokonaishinta. Hän vihelsi hiljaa ja pitkään. Yskäisin hermostuneesti, ehdotin kolmasosaa ja lisäsin, että vastuu projektista olisi vain minun kipeillä harteillani. Sonya selaili vielä suttuisia papereitani työpöydällään. Kääntyi sitten hymyillen minuun päin ja sanoi, että ei hänellä ole lisätienestiä vastaan mitään. Olisin voinut halata häntä, mutta kädenpuristus riitti. Huojennus oli suunnaton ja sen myös hänelle tunnustin.

Työ oli kuitenkin tehtävä. Pari nollapäivää oli kuristanut aikataulun entistä kireämmäksi. Kesällä en myöskään saanut ketään kiinni kysyäkseni käännökseen liittyviä yksityiskohtia. Toisaalta, kysyttävää olisi ollut määrättömästi ja jokaisen kirjoittajan kiinni saaminen olisi ollut joka tapauksessa mahdotonta. Lisäksi olin vaimoni kanssa ilmoittautunut luonnonkasvikurssille viikoksi. Minun osaltani kurssi oli nokkosten ja voikukkien poiminnan sijaan intensiivistä käännöksen vääntöä ja vauvaikäisen poikamme hoitoa. Sain kyllä todistuksen, jossa minun vakuutettiin olevan auktorisoitu luonnonkasvien tuntija, joka voi huoletta kerätä yrttejä myös kaupallisiin tarkoituksiin. En todellakaan aikonut moista tehdä, vaikka vaimolleni niin vitsailin. Pääasia oli, että viikon työputki tuotti paksun nipun puolivalmista käännöstä.

Mobilia, Ericsson 1980
80-luvun Ericsson
Kuva: Mobilia

Käännöksen saimme Sonyan kanssa valmiiksi päivän etuajassa. En edes vaivautunut lisäaikaa pyytämään. Opetushallituksessa työskentelevä entinen opiskelutoverini oli ainoa, johon sain yhteyden niinä muutamina viikkoina, jolloin käännöstä tein. Hänellä ei raportin kanssa ollut mitään tekemistä, mutta joitakin selvennyksiä hän kykeni antamaan. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti eroon vuorotteluvapaani pilanneesta kapulakielisestä moskasta. Sonya osasi suomea hyvin, joten hänen huokailunsa ja epäuskoinen pään pyörittäminen alkuperäisen tekstin äärellä vahvisti käsitystäni siitä, ettei kuvasta saa kauniimpaa kuin malli on. Sonya vielä ystävällisesti kiikutti tulostepumaskan ja levykkeen isossa ruskeassa kirjekuoressa suoraan opetushallituksen vahtimestarille: postin mukana se ei olisi määräpäivään mennessä ehtinytkään.

Viikko myöhemmin eteisen puhelin soi. Soittaja oli työn minulle lykännyt suunnittelija. Jonkinlainen etiäinen minulla oli, että kiitoksen sijaan tulisi jäitä porstuaan. Ota tuoli alle, nyt on hieman huonoja uutisia, aloitti hän. En ottanut. Kapinahenki oli jo valmiiksi noussut pohdittuani koko onnettoman projektin kulkua. Kuuntelin kritiikin loppuun katkeraan loppuun asti. Sitten latasin takaisin oman puutelistani: suunnittelija itse, eli yhdyshenkilöni, oli ollut kesälomalla koko sen ajan, jolloin tein käännöstä; teksteissä oli runsaasti kirjoitusvirheitä ja ilmiselviä sekavuuksia; monien liitteinä olleiden taulukoiden selitykset puuttuivat, joten niitä en voinut keksiä omasta päästäni; englannin kielen oikeellisuutta oli turha moittia, koska koko tekstin kielentarkastuksen oli äidinkielenään englantia puhuva henkilö tehnyt. Linjalla suunnittelija änkytti jotain koko työn uudelleen läpi käymisestä ja palkkion maksun jäädyttämisestä. Kun pitkä puhelu viimein loppui, marssin yläkertaan ja faksasin oman mielipiteeni, puutelistan kera, suoraan viraston päällikölle. Rahat olivat tililläni seuraavana päivänä.

Olin tyytyväinen ja helpottunut. Niin olivat myös vaimoni ja Sonya. Samalla kun siirsin Sonyan osuuden palkkiosta hänen tililleen, tein päätöksen olla ottamasta vastaan mitään käännöstyötä miltään kaupungin tai valtion laitokselta. Tarjouksia tuli hieman yllättäen myöhemmin lisää, vaikka olin varma, että olin taatusti opetushallituksen mustalla listalla. Valitin aina työkiireitä ja kieltäydyin kohteliaasti. Niskani kiitti myös, sillä tajusin selkeästi, mitkä olivat kirjoituskapasiteettini rajat: kiire ja stressi yhdistettynä jokapäiväiseen kolmen tai neljän tunnin koneella naputteluun oli todellakin maksimi.

Tietokoneisiin saatiin uusi lisävaruste, hiiri. Hyvin nopeasti ymmärsin, ettei minun niskani tullut lainkaan toimeen tuon pitkähäntäisen pirulaisen kanssa. Olin DOS-kauden peruina tottunut näppäinkomentoihin ja nehän toimivat edelleen: lähes kaiken, ainakin tekstinkäsittelyssä, saattoi hoitaa näppäimistöllä. Kun vielä vaihdoin vähälle käytölle jäävän hiiren vasemmalle puolelle, pahimmat kivunaiheuttajat oli tyrmätty. Muutamia vuosia myöhemmin monet kollegani hakivat hoitoa ”hiirikäteen”. Hiiri oli aiheuttanut globaalin epidemian.

Mobilia, Toshiba
Toshiban sylitietokone eli läppäri, pahin kaikista…
Kuva: Mobilia

Sähköpostin yleistyminen ja Internetin tulo muutti työnkuvaani melkoisesti. Kirjetulva vaihtui meilimyrskyyn. Olin jo kirjepostiin vastatessani huomannut kyselyiden kaavamaisuuden. Miksi naputella henkilökohtaisia vastauksia, kun muutamalla standardivastauksella pystyi hoitamaan koko roskan? Tietokoneaika vielä mahdollisti muutamalla pienellä muutoksella ja lisäyksellä saada vastaukseen lievä henkilökohtainen sävy. Näitä vakiovastauksia kertyi vuosien varrella toista sataa: olin sijoittanut ne eri kategorioihin työn helpottamiseksi. Maanantaiaamuna postilaatikossa saattoi olla yli kolmesataa kyselyä vastattavana. Standardivastauksia oli nopeasti kertynyt todellakin joka lähtöön. Yksi vastauksista oli, pomoni luvalla, sellainen, jossa kehotettiin kyselijää miettimään oikeinkirjoitussääntöjä, erityisesti välimerkkien käyttöä, ennen kuin hän lähestyy akateemista oppilaitosta. Osa kyselyistä oli nimittäin sellaista sotkua, ettei niistä parhaalla tahdollakaan saanut mitään tolkkua.

Monta vuotta kirjallisten töiden ja suullisen neuvonnan kesken vallitsi hyvä tasapaino, joka piti kivut kurissa. Hierontaan rahaa upposi parisataa markkaa kuukaudessa. Lääkkeitäkään en käyttänyt muuten kuin mitä apteekin hyllyltä löytyi. 1988 olin suorittanut autokoulun ja saanut ajokortin – 33-vuotiaana. Olin varma, että autolla ajo aiheuttaisi lisää jännitystä ja särkyä. Vaimoni oli jo valmistautunut hieromaan hartioitani ajomatkoilla. Mutta aivan kuten kitaran soitto, autoilu ei jostain syystä laukaissut jännitysmekanismia. Vaikka mielestäni siinä olivat kaikki ne elementit, jotka vartissa saavat Meren Äijän hyppäämään hartioilleni. Outoa. Ainoa syy, jonka keksin oli se, että niskani ei tunnistanut ratin pyöritystä koneella kirjoittamisen veroiseksi. Myöskään kitaran soitto, silloinkin kun harjoittelin uutta kappaletta intensiivisesti jopa tunteja, ei kelvannut Meren Vanhalle Miehelle. Erittäin outoa.

Aalto-yliopiston arkisto, 90-luku
90-luvun pöytäkone
Kuva: Aalto-yliopiston arkisto

Kaikille lapsilleni jaksoin moneen kertaan tolkuttaa, että tietokone on hyvä renki, mutta helkkarin huono isäntä. Taukojen pitämisen tärkeyttä ja venyttelyn säännöllisyyttä ei pidä aliarvioida. Myös niska-hartia -alueen lihaskunnon ylläpito on tärkeää. Toitotus taisi mennä perille, koska vielä ei kukaan ole jännitysniskaa onnistunut itselleen hankkia. Ei edes nuorin lapsistamme, joka saapui kotiin lähes samaan aikaan ensimmäisen tietokoneen kanssa.

Todellinen takaraja kolahti vastaan vasta 2003. Osalleni oli langennut erään säätiön stipendien valmistelutyö ja jakoehdotuksen esittely yliopiston rehtorille. Kirjallisia töitä oli muutenkin uinut yhä enemmän mukaan työnkuvaani: erilaisten oppaiden tekoa, verkkosivujen toimittamista, standardivastausten virittelyä sähköpostikyselyihin, hakemusten suunnittelua ja sitten vielä tuo afrikkalaisille opiskelijoille suunnatun stipendin jaon työläs valmistelu. Vuoden alussa kuormitus kävi liian suureksi kesken valmistelutyön. Istuin pitkään työhuoneessani kädet näppäimistöllä näyttöruutua tuijottaen mitään kirjoittamatta. Iltapäivällä kävelin Medivireen lääkärin vastaanotolle toiveena saada pieni paussi kireään aikatauluun. Lopputulos pitkällisen keskustelun jälkeen empaattisen naislääkärin kanssa oli kuukauden sairausloma ja mirtatsapiinilääkitys. Tuon miedon mielialaääkkeen voimalla nukuin ensin lähes kaksi vuorokautta yhteen menoon. Olin kai sittenkin aika loppuunpalanut.

Sairauslomakuukauden aikana päätin hakea mahdollisimman pian uudelleen vuorotteluvapaalle, nyt koko vuodeksi. Palattuani töihin kävi ilmi, että mahdollisuus vapaalle lähtöön tulisi aikaisintaan vuoden 2005 alussa. 2004 kävin koko vuoden psykiatrin vastaanotolla. Halusin käydä läpi elämäni solmukohtia mielenterveystyön ammattilaisen kanssa. Psykiatrin löytäminen oli äärimmäisen hankalaa. Prosessin aikana mietin monesti kuinka joku, joka on romahduspisteessä, jaksaisi soittaa eri instansseihin, selvittää ja etsiä viikkotolkulla apua akuutissa tilanteessa. Lopulta onnistuin monen mutkan kautta löytämään Medivireessä tapaamani psykologin, joka oli juuri kouluttautunut psykiatriksi. En vieläkään osaa sanoa, oliko noista käynneistä mitään suurta hyötyä. Lääkityksen osalta hyöty oli selvä; vihdoinkin löytyi kalliin mirtatsapiinin tilalle bentsopohjainen halpa lääke, joka tehokkaasti esti jännitysärkymekanismin käynnistymisen. Ensimmäiset viikot uudella lääkkeellä olivat kuin ihanaa unennäköä. Tällaistako elämä on ilman jännitysniskaa?

Vuodenvaihde 2004 oli varmasti eräs elämäni parhaista. Tietoisuus siitä, että minulla tulisi alkaisi muutaman päivän jälkeen kokonainen vuosi ilman työtä ja työmatkoja, nosti mielialani uusiin korkeuksiin. Heti sapattivuoden alussa jätin kaikki lääkkeet pois käytöstä mahdollisimman nopeasti. Olinhan poissa ympäristöstä, joka aiheutti niskan oireilun. Koska luin paljon muutenkin ja vuorotteluvapaalla vielä enemmän, hankin oikeat lukulasit ja kehittelin tuen, jolla kirja pysyisi lukuetäisyydellä ilman käsien tukea. Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että minua nauratti oma typeryyteni. Tarvitsin vain sopivankokoisen ja tarpeeksi pehmeän tyynyn vatsani päälle, pari jämäkkää tyynyä yläselkää ja niskaa tukemaan sekä vielä pari pientä tyyntyä kyynärpäiden alle. Siinä se oli: jännitysniskaisen miehen lukuteline. Tuo innovaatio on edelleen käytössä…

Kesä meni pilalle kivun vuoksi. Tällä kertaa kyseessä ei ollut kuitenkaan niska. Olin keväällä saanut sählyä pelatessa ärhäkkään noidanuolen. Söin särkylääkkeitä ja hoidatutin selkääni. Kivut vain jatkuivat. Turhautumista lisäsi tietoisuus siitä, että nyt en ollut työterveyshuollon piirissä: olisin varmasti ollut pitkällä, palkallisella sairauslomalla ja saanut parempaa hoitoa kun kunnallisessa terveydenhuollossa. Kun kolmannen kerran könysin lääkäriin, oli ortopedin tuomio välilevytyrä. Koska lannerangan kiputilalle eli iskiakselle oli ensin annettava ”spontaani paranemismahdollisuus”, leikkaushoito tulisi kyseeseen vasta pari kuukautta myöhemmin, jos kipu ei ollenkaan hellitä. Kivut hellittivät hieman viikkojen kuluessa, mutta kun sitten kerran olin liukastua keittiön lattialla, jysähti selkäni täysin kramppiin. Monen viikon lievä paraneminen kuittautui pois yhdessä silmänräpäyksessä.

Kyynelehtien kivusta ja turhautumisesta raahauduin yläkerran makuuhuoneeseen. Otin piruuksissani tupla-annoksen kaikkia kipuun määrättyjä lääkkeitä ja vielä pari niskaoireisiin tarkoitettua pilleriä. Nukuin syvää lääkeunta puoli vuorokautta. Kun heräsin aamupäivällä kävelin portaat alas keittiöön aamupalaa laittamaan. Kahvia keittimen suodattimeen mittaillessani yhtäkkiä tajusin, että oli tullut jyrkät portaat alas kivutta. Loikin vaimoni luokse yläkerran työhuoneeseen. Hänkin oli ällistynyt tapahtumien saamasta yllätyskäänteestä. Pari viikkoa meni ihmetellessä oliko parantuminen oikeasti tapahtunut. Kyseessä ilmeisesti oli ollut nikamalukko, joka loksahti auki kompuroinnin ja tukevan lääkityksen seurauksena. Lokakuussa 50-vuotispäiviä viettäessäni ilman mitään kipuja tai särkyjä, olin viimein vakuuttunut, että selkävaiva oli lopullisesti ohi. Motivaatio vatsa- ja selkälihasten kuntoa ylläpitävään jumppaan ja venyttelyyn säilyi hyvänä ja sitä motivaatiota on riittänyt nykyhetkeen saakka.

Kaikki loppuu aikanaan ja niin myös vuoden vapaus. Tietotekniikan ja internetin edistysaskeleet olivat ottaneet pitkiä loikkia noina vuosina. En palannutkaan takaisin vanhoihin tehtäviin vaan uuteen vastaperustettuun yksikköön, joka vastasi opiskelijahaun tiedottamisesta ja neuvonnasta. Paperilomakkeet ja paksut painetut ohjekirjat hävisivät nopeasti verkkolomakkeiden ja -sivujen tieltä. Alku näytti melko pahalta niskavaivaisen näkökulmasta. Minut istutettiin koko syksyn pituiselle kurssille koodia opettelemaan, työvälineenä läppäri. Kapinahenki nosti taas päätään: ei voi olla totta, että jokainen tekstiefekti täytyisi käsityönä takoa sana sanalta. Pyrin lintsaamaan kurssilta millä syyllä tahansa, koska jo ensimmäisellä kerralla Meren Vanha Mies istui vierelleni ja kapusi saman tien selkääni. Olin mielipiteineni oikeassa. Dreamweaver-sovellus tuli käyttöön ennen kuin koodauskurssi ehti päättymään. Dreamweaverilla homma hoitui kuten tekstinkäsittelyssä. Kieltämättä koodauksen alkeista ei ollut haittaakaan; koodia sormeilemalla saattoi hieman oikaista.

Lusto - Suomen metsämuseo, Dell-Syli tietokone, Sari Jantunen
Dellin sylimikro
Kuva: Mobilia

Uudet järjestelyt töissä toivat muassaan monenlaisia muutoksia: monet hyviä, osa huonoja. Jokaviikkoinen tunnin tai puolentoista palaveri, josta piti tehdä pöytäkirja verkkoon, oli eräs niistä huonoista. Pöytäkirjakin olisi pitänyt kirjoittaa kannettavalla tietokoneella. Olin joutunut läppäriä jolllakin kursseilla käyttämään ja todennut sen aiheuttavan muutamassa minuutissa niskan jännittymisen. Kokouksiin ei oikein riittänyt asiaa joka viikolle, mutta tyhjänpäiväisestä lässytyksestä olisi silti pitänyt muistiinpanot naputella, koska ”toimistopäällikkö saattaisi niitä vilkaista”. Jota kyllä epäilin vahvasti, kun mietti minkälaisen kiireen ja jatkuvan muutoksen keskellä lukuvuoden aikana elettiin. Sanoin kyllä rustaavani pöytäkirjan, mutta käsin kirjoittaen. Puhtaaksikirjoittamisen tekisin pöytäkoneella. Joskus saattoi käydä niin, etten oikeiden kiireiden vuoksi ehtinyt muistiota tehdä. Kun sitten seuraavalla viikolla joku toinen teki uuden kokouksen muistiinpanot suoraan verkkoon, heitin käsin kirjoitetut, epäkurantiksi muuttuneet suttupaperit roskiin. Eikä koira perään haukkunut. Tietotekniikka oli myös siitä hyvä työkaveri, että aina saattoi teknistä ongelmaa, joko todellista tai kuviteltua, syyttää epäonnisesta verkkoon latauksesta.

Työnantaja tarjosi monenlaisia kursseja työkyvyn ylläpitoon. Rentoutuskurssin hyöty oli lähinnä omien jännitystilojen havainnointi ja niiden purkaminen. Toinen kurssi oli oikeastaan lihaskuntoa parantavaa jumppaa. Menin kurssille lähinnä siksi, että se pidettiin viereisen hallintorakennuksen kellarissa ja pääsihän siinä pariksi tunniksi pois työpöydän äärestä. Olin tietysti se ainoa “kiintiömies”, mikä hyvin kuvaa yliopiston virkakunnan naisvaltaisuutta. Aivan kurssin aluksi tehtiin kuntotesti. Sain täydet pisteet kaikista muista osioista paitsi etunojapunnerruksesta, jossa piti punnerrusten välillä läpsäistä kädet yhteen selän takana. En ollut oikein ymmärtänyt ohjeita ensimmäisenä suorittajana. Kurssin lopputestissä tein liikkeen oikein, ja sisuuntuneena vedin sen sen verran överiksi, että sain täydet pisteet, mutta jouduin jäämään kolmeksi päiväksi sairauslomalle. Niska-hartiaseutu meni täysin jumiin. Meren Äijän karistamiseksi jouduin käymään hieronnassa monet kerrat ja syömään lääkkeitä enemmän kuin olisin halunnut. Opetus oli hyvä: liika rehkiminen on pahasta, varsinkin, jos niska on valmiiksi jännittynyt.

Englannin kielen taitoni pääsi hyötykäyttöön, kun kansainväliset maisteriohjelmat lanseerattiin.  Käännösten ja kielentarkastuksen kanssa puuhailu oli hieman sellaista ristisanatehtävien ratkomista, siis oikein mukavaa aivotyötä. Muutenkin viihdyin työssäni, vaikka Vääksyyn muuton jälkeen aamuinen työmatka alkoi kello 6.10 ja päättyi kellokortin, mustan muovipatukan, leimauksella 8.30. Takaisin pääsin puoli tuntia nopeammin, kun maksuttoman parkkipaikan varmistamista ei tarvinnut tehdä. Viihtymiseni konkretisoitui erään itsenäisyyspäivän aattona, kun entinen koulukaverini, silloinen vararehtori, soitti ja onnitteli minulle myönnetystä Suomen Valkoisen Ruusun ansiorististä. Ritarikunnan ohjesäännön mukaan SVR edellyttää ansioituneisuutta isänmaan palveluksessa, luin myöntöperusteluista. Viihtymistäni oli myös huomattavasti lisännyt etätyöpäivä, joka korvasi lähes viiden tunnin työmatkan vaivat. Jännitysniska pysyi kontrollissa oikealla lääkityksellä. Kallista hierontaakaan en tarvinnut kuin pari kertaa kuukaudessa. Purkillinen bentsoja, lähes viiden kuukauden lääkitys, maksoi muutaman euron…

Pahuksen prenikka
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Äitini tilanne huononi nopeasti kohti vuosikymmenen loppua. Olin jo lipsunut työmoraalin harmaalle alueelle, jotta pystyin käymään Tapiolassa hänen luonaan tarvittaessa. Tarpeita oli monenlaisia: television kanavat kenkkuilivat, matkapuhelin reistaili, DVD-soitin ei totellut kaukosäädintä, tietokone oli sekaisin… Hyvin pian ymmärsin, ettei kyse ollut niinkään laitteiden kapinasta vaan äitini vähittäisestä dementoitumisesta. Aluksi lähes 50 vuotta Tapiolassa asuneen henkilön mielipide oli jyrkästi muuttoa vastaan. Mutta marraskuussa 2010, Tapiolassa yksin asumisen vaikeutuessa vuosi vuodelta, muutto Vääksyyn saatiin tehtyä. Samalla etäpäiväni palautui kokonaiseksi työpäiväksi.

Menninkäisentie 5C jäi lopullisesti entiseen elämääni 2010 marraskuussa. Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Mehiläisessä yliopiston työterveyshuollosta vastaava lääkäri vaihtui. Edellisen omalääkärin kanssa oli tunne pitkään ollut sellainen, että hän oli pahasti leipääntynyt eikä jaksanut miettiä hoidollisia vaihtoehtoja. Uusi, nuori mieslääkäri sen sijaan oli mukavan asiallinen ja halukas kokeilemaan jotain muutakin kuin niitä iänikuisia bentsoja. Hän jaksoi kuunnella kertomaani ja lukea hoitohistoriaani pintaa syvemmälle. Melko radikaali olikin hänen ehdotuksensa kokeilla psykoosiin tarkoitettua uutta lääkettä, tietysti vain murto-osalla tavanomaisesta annoksesta. Bentsot jäivät pois pitkäaikaisesta käytöstä ja Meren Äijä tippui harteiltani. En minä hänen päätänsä päässyt murskaamaan Sindbadin tapaan, mutta pystyin pelaamaan älypuhelimen Scrabble-sanapeliä ylipitkillä junamatkoillani. Musiikin kuuntelu oli siihen asti ollut ykkösviihdyttäjä. Sen ongelma oli junanvaunun huono äänieristys, joka taas vaati volyymin nostoa. Tinnittävä oikea korvani ei tuosta pitänyt lainkaan. Myöskään vastamelukuulokkeet eivät toimineet samasta syystä: korvan sirinä voimistui eksponentiaalisesti kuulokkeita käyttäessäni. Puhelimen sanapeliä Meren Vanha Mies ei osannut yhdistää jännitykseen. Junamatkat tuntuivat joskus jopa liian lyhyiltä…

Olin jo 2006 vuorotteluvapaan päätyttyä päättänyt hakea uutta sapattivuotta, jos siihen vain mahdollisuus avautuisi. Omien syiden lisäksi, joista suurin oli olla vuosi ilman lääkkeitä, olisi uudella vapaalla mahdollisuus hoitaa äitini asiat kuntoon. Äitini oli itsekin todennut, että hänen muistissaan oli ongelmia. Hän oli myöskin halukas menemään tutkimuksiin ja aloittamaan Alzheimer-lääkityksen. Muistisairas on yleensä erittäin vastahakoinen kaikkeen tuollaiseen, joten tilaisuus oli käytettävä, kun sellainen ilman mitään pakkoa eteen avautui.

Aloitin uuden, vuoden pituisen vuorotteluvapaan syksyllä 2011. Kiitos sen pystyin kokopäiväisesti hoitamaan äitini asioita. Kävimme yhdessä lääkärin luona alkuhaastatelussa, muistihoitajan pakeilla testeissä ja viimein geriatrin vastaanotolla. Tulos oli selvä. Kyse oli vain siitä, kuinka nopeasti tauti etenisi ja kuinka hyvin lääkkeet tehoaisivat. Ehdimme piipahtaa myös keskussairaalassa kaihileikkauksessa ja sitten sen monta käyntiä vaatineissa jälkihoidoissa. Omat vaivani jäivät sivuun. Eikä niitä näppäimistöllä tehdyn työn pois jäätyä juuri ollutkaan. Edellyttäen, että tein kaiken makuulla tyyny vatsan päällä ja niska sekä hartiat hyvin tuettuina. Olohuoneen punainen antiikkisohva osoittautui parhaaksi työpisteeksi. Se olisi voinut olla puoli metriä pidempi, mutta muuten kirjoitusasentoni oli optimaalinen. Lääkkeet jäivät niin vähälle käytölle, että reseptien uusiminen tuli tarpeeseen vasta palattuani töihin.

Workstation…
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Äitini voinnin 2014 kesän aikana huonontuessa jätin myös alkoholin käytön kokonaan pois. Olin yrittänyt hukuttaa murheet punaviiniin. Mutta kuten kaikki tietävät, siihen ei sammiollinenkaan riitä. 2015 täytin 60 vuotta. Silloin Mehiläisessä tehtiin minulle kokonaisvaltainen terveystutkimus uuden kymmenluvun täyttyessä. Lääkäri kehui vetreäksi kuusikymppiseksi ja totesi, että ainoastaan kolesteroliarvot olivat hieman koholla. Ne kun olivat perinnöllisesti korkeat. Ravitsemusterapeuttia nauratti vastaukseni hänen kysyessään minulta söinkö puoli kiloa vihanneksia ja hedelmiä päivässä. Vastaukseni oli, että käykö noin kilo banaaneja päivässä? Kävihän se. Jännitysniskasta puhuttiin vain ohimennen.

2016 keväällä alkoi iso luuta lakaista yliopiston hallinnossa. Irtisanomisia sateli tiuhaan. Viesti tuli standardivaustaustyyppisellä sähköpostilla. Kun viereinen, pitkäaikainen työtoveri alkoi yhtäkkiä nyyhkyttää, tiesin, että huono arpa oli osunut lähelle. Muista poiketen odotin innolla tuota viestiä. Mutta näissä arvonnoissa ei minulle käynyt sitä huonoa tuuria, joka olisi nyt ollut tarpeen. Olisiko työansioiden perusteella myönnetty pahuksen prenikka kääntynyt minua vastaan?

Äitini menehtyi huhtikuun alussa. Surun lisäksi töissä oli ahdistavaa, kun huoneessa, jossa oli neljä työpistettä olin yksin enää paikalla. Työterveyshuolto lähetti minut kuukauden sairauslomalle. Sen aikana kypsyi päätös jättää koko roska taakse. Yliopisto oli ollut hyvä työnantaja, mutta tökerö ja ylimitoitettu tapa, jolla leikkaukset hoidettiin oli liikaa. En tuossa mielentilassa jaksanut aloittaa jälleen kerran uuden työn opettelua – etäpäivän menettäneenä. Myös työmatka oli VR:n palveluiden koko ajan huonontuessa muuttunut arvaamattomaksi painajaiseksi. Kymppitonni tuli takkiin. Enkä ilman perintörahoja olisikaan tehnyt loikkaa pois oravanpyörästä. Poistuin tyylikkäästi takaovesta katsomatta taakseni. Kiitos ja hyvästi. Ainoastaan Beatles-mukin unohtuminen taukotilan tiskikaappiin jäi harmittamaan.

Vieroitin itseni parissa viikossa lääkkeistä, mutta kaikkea jännitystä aiheuttavaa en millään pystynyt välttämään. Terveyskeskuslääkärin kanssa keskustelu lääkityksestä ei ollut vaivatonta tuolloisen omalääkärin ollessa suurin inhokkini koko henkilökunnasta. Tuntui siltä kuin puhuin seinälle, joka vastaili jollain kauan sitten käytöstä poisjääneellä kielellä. Sain kuitenkin mitä halusin. Olin myös oikeassa, että annostusta saattoi hyvin pienentää uusissa olosuhteissa.

Töiden päättyminen loi lähes täydellisen vapauden illuusion. TE-toimisto tietysti soitteli ja patisti työnhakuun. Hainkin muutamaan paikkaan. Jokaisen hakemuksen loppuun muistin laittaa lakonisen toteamuksen kroonisesta jännitysniskasta. 14-vuotiaasta – ensin kaikki kesät ja hieman myöhemmin kokopäiväisesti – työtä tehneensä koin tehneeni tarpeeksi. Yliopistolla tehtävät olivat olleet sellaisia, ettei vastaavaa kokonaisuutta ollut kerta kaikkiaan missään muualla tarjolla.

Vaimoni olisi päässyt eläkkeelle heti 60 täytettyään, mutta hän jatkoi vielä vuoden opetustöitä ja kouluttautui sen jälkeen auktorisoiduksi oppaaksi. Minä jäin sittenkin ennen Heidiä pois työelämästä, tosin vain pari vuotta ennen eläkkeeni virallista alkamista. Omistauduin aluksi lukemiselle, ulkoilulle ja musiikille. Kitaran kanssa muutama tunti päivässä meni kuin siivillä. Tosin en soittajana kokenut edistyväni juuri lainkaan. Mutta toisaalta, enhän minä mihinkään ollut menossakaan. Kirjojen kanssa meni toinen samanlainen siivu. Kotityöt tein tietysti ja hoidin meille adoptoidun vanhimman tyttäreni koiran ulkoilutuksen. Laitoin ruokaa, kävin kaupassa ja siivosin. Ei minulla tekemisen puutetta ollut, vaikka moni epäili, että töiden loputtua putoaisin tyhjän päälle ja nuppini sekoaisi.

Niskasärkyä oli harvakseltaan, koska saatoin valita millä kirjoitin. Yhä enemmän tein kaiken puhelimella, vain tulostusta varten piti istahtaa pöytäkoneen ääreen. Olin ottanut heti 2011 sattumalta käyttöön SwiftKey-sovelluksen, joka nopeutti tekstintuottoa parhaimmillaan 50 prosentilla. Oivallettuani miten appsi toimi, kirjoitin kännykällä, yhdellä sormella, paljon nopeammin kuin tietokoneen näppäimistöllä…

2018 pääsin viimein lähes kahden vuoden odotuksen jälkeen neurokirurgiseen leikkaukseen Tampereen keskussairaalaan. Tutkimukset veivät melko pitkään vasempaan käteen piinallisen hermosäryn aiheuttajaa etsiessä. Hieman ennen leikkausta kirurgi esitteli ”Lego-palikoita”, jotka tulisivat kahden niskanikaman tilalle. Olisiko mahdollista, että jännitysniska onkin rakenteellisen ongelman aiheuttama vaiva ja tuolla leikkauksella pääsisin siitäkin eroon? Vastaus oli ”ei”.

2019 helmikuussa olin sitten virallisesti eläkeläinen. Hiihto- ja pyörälenkit jatkuivat, samoin soitto- ja lukuharrastus. Kesä meni mökkeillessä Vääksyn Kesässä. Mökkikylä oli alkanut kyllästyttää jo vuosia aiemmin, koko pitkä kesä siellä vietettynä alkoi tuntua tympeältä. Ehdotin vaimolleni mökkien myyntiä jälleen kerran. Hän olisi suostuvainen, mutta vain sillä edellytyksellä, että hankkisimme uuden mökin jostain muualta. Sellaista ei ollut näköpiirissä. Eikä kahdesta pikkumökistä saatava raha riittäisi minkään järven rannalla sijaitsevan “oikean mökin” ostoon. Oli mökkikylässä monta hyvääkin puolta, monet ystävät erityisesti, mutta 20 vuotta sitä samaa alkoi olla minulle liikaa.

Juuri tuona kesänä, jonain elokuun iltana saunan jälkeen, punaviinilasi käden ulottuvilla, tulin luvanneeksi Heidille, että ilmoittaudun syksyllä Wellamo-opiston Tarinat elämään -kirjoittajakurssille, joka pidettäisiin Asikkalan kirjastossa. Vaimoni oli ajanut asiaa kuin käärmettä pyssyyn loppukesästä ja minä olin kiemurrellut kuin mato koukussa. Kun Heidi ilmoitti jo maksaneensa kurssimaksun, ei minulle jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kävellä eräänä syyskuun keskiviikkona kohti kirjastoa. Olin ainoa mies joukossa, mutta siihen olin jo yliopiston riennoissa tottunut. Ensimmäinen kerta meni ihmetellessä, mutta jo toinen kirjoitustehtävä avasi ketsuppipullon, jonka kyljessä luki ”Tapiola”. Kevääseen mennessä olin kirjoittanut 50 Tapiolan puutarhakaupunkiin 60- ja 70-luvuille sijoittuvaa omaelämäkerrallista tarinaa. Kaikki tehtynä puhelimen Docs-sovelluksella. Ilman niskakipuja…

Kirjoittamisesta tuli ensin uusi harrastus ja lopulta intohimo, joka ajoi ohi kitaran soitosta siinä määrin, että lopetin soittamisen lähes kahdeksi vuodeksi. Kolmannen julkaistun kirjan jälkeen vauhti hieman laantui, tai oikeastaan tekeminen suuntautui omalle blogilleni. Tapiola-aiheisia juttuja syntyi lisää, mutta muuten saatoin kirjoittaa mitä mieleeni juolahti. Teksti viikossa oli tavoite. Siihen olen päässyt, tosin myös tekemällä käännöksiä englannin kielelle. Ehkä englanninkielisille Tapiola-tarinoille on käyttöä tulevaisuudessa. Eräs erittäin innostunut yleisö ovat tyttäreni kaksostytöt, joiden kanssa olen tehnyt parikymmentä satua. Niistä voisi neljännen kirjan joskus tehdäkin.

2020, ensimmäisenä koronavuonna, mökkikylä kävi entistä ahtaammaksi. Yllättäen meille tarjoutui silloin erään tuttavan kautta mahdollisuus ostaa mökki – kalastajanmaja se oikeastaan oli – Salonsaaresta. Kahdesta Vääksyn Kesän mökistä saimme riittävän pääoman uuden kesäpaikan ostoon ja sen lähes täydelliseen remontointiin. Remontin laajuudesta kertoo parhaiten se, että vasta tänä vuonna lähes kaikki on valmista päärakennuksen osalta. Sorakuorma pihan kunnostamiseen saapui tätä tarinaa kirjoittaessani. Ensi kesän melko lyhyelle työlistalle tuli samalla uusi merkintä: “soran levitys kottikärryillä ja lapiolla”.

Uusi mökki toi myös uuden liikuntaharrastuksen, joka tehokkaasti piti niskakivut kurissa. Lenkkeily pyörällä mutkittelevalla ja mäkisellä mökkitiellä, jolla kesäkuukausina on runsaasti autoliikennettä, osoittautui lähes mahdottomaksi. Korvaava laji löytyi suppauksesta. Pystymelonnasta niska-hartiaseutu tykkäsi ja tasapaino pysyi hyvänä. Pyörillä mentiin vain rannalle uimaan ja saunomaan. Kitarakin alkoi taas soida. Kuten sanontakin kuuluu: hyvä soitin haluaa, että sitä soitetaan.

Yhteiselämä Meren Vanhan Miehen kanssa on sujunut kohtuullisen hyvin. Muutama takapakki on tullut lähinnä oman hölmöilyn seurauksena. Kaikilla 70 ikävuotta lähestyvillä, ja nuoremmillakin, ystävilläni on jos jonkinlaisia vaivoja. Olenkin järkeillyt kroonisen kivun kanssa elämisen siten, että kiitos Meren Äijän minulla ei ole muuta pitkäaikaista vaivaa. Jännitysniska nimittäin pitää runsaasta liikunnasta – kohtuudella tietysti.

Ensimmäisen osan alussa oleva lainaus on WSOY:n 1995 julkaisemasta kirjasta Tuhatyksi yötä, osat I-II. Suomentanut J. A. Hollo, kuvittanut Unto Kaipainen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *