Meren Vanha Mies, osa 2/3

Tein muistiinpanoja harkiten. En pyrkinytkään saamaan talteen kaikkea mitä lehtori katederillä puhui. Eikä englannin opiskelu ollut sellaista vuosilukujen ja nimien vyörytystä kuin historian opinnot. Eivätkä ne niskakivut mihinkään kokonaan kadonneet. Jos olin useissa tenteissä peräkkäisinä päivinä, jännityssärky palasi sellaiselle tasolle, etten tehnyt luennoilla lainkaan muistiinpanoja. Istuin vain ja kuuntelin keskittyneesti. Yleensä luennon tukena oli kirjallisuutta tai mahdollisuus tenttiä koko alue pelkkänä kirjatenttinä. Luennot olivat myös mahdollisuus tavata muita opiskelijoita, ainakin luennon jälkeen kahvilassa tai tupakkahuoneessa. En minä savukkeita pahemmin polttanut, mutta usein parasta seuraa löytyi tupakkamiehistä ja -naisista. Ainakin silloin, kun teki mieli lähteä kaupungin kapakoita kiertämään.

Kirjoittamattomuuteni luennoilla herätti muutaman opiskelijan mielenkiinnon. Jopa siinä määrin, että minut kutsuttiin kotibileisiin. Kaijan luona Kuusisaaren isossa huoneistossa käynnillä, yön pimeinä hetkinä, paljastin syyn siihen etten kirjoittanut. Kaija oli luullut minun kykenevän muistamaan kaiken korvakuulolta. Todellisuus oli vähemmän mairitteleva, mutta johti yhtä kaikki seurustelusuhteeseen. Tämän lyhyen suhteen erikoisuus oli, että Kaija teki muistiinpanot minullekin kopioituvalle paperille. Häntä kai säälitti elämäni kroonisen kivun kanssa. Kaija jopa osti kalliit paperit estelyistäni huolimatta. Tätä onnea kesti kevään. Seuraavana syksynä seurustelu oli unohtunut kummaltakin.

Historian kirjatenttipelko ei seurannut minua englannin laitokselle. Muutama onnistuminen opintojen alussa vahvisti uskoni kykyihini jatkossakin. Tentit kasaantuivat lukukausien loppuun. Ei ollut mitenkään harvinaista, että samalle päivälle osui kaksi koetta. Parin viikon puristuksen jälkeen olikin sitten lupa rentoutua ennen joulutaukoa. Pam Pam -ravintolasta kierros alkoi ja sinne se yleensä myös päättyi. Kotona kävin suihkussa ja vaatteiden vaihdossa, sitten taas jatkettiin. Jonkun kotoa tai opiskelijakämpästä löytyi aina tilaa tenttistressiä purkavalle iloiselle joukolle. Joululomalla olin usein töissä. Rahaa hupeni kirjoihin, viihteellä oloon ja hierontaan. Ruumiillinen työ oli hyvää vaihtelua niskallekin. Säryt pysyivät kohtuullisen hyvin kurissa. Joulutauko vain kotona vietettyä olisi ollut ankeuden huippu. Ehti niitä kevään tenttikirjoja lukemaan töiden jälkeenkin.

Olivetti
Kuva: Wikipedia

Kesätyöt olisivat pitäneet minut tiiviisti Tapiolassa, ellen olisi amerikkalaisen lehtorin, Timin, saarella päässyt käymään useana kesäviikonloppuna. Timsöllä vierailut muodostivat aivan olennaisen henkireiän varasto- tai siivoushommiin. Kesällä niskasäryt eivät juurikaan vaivanneet. Istualleen kirjan lukeminen oli oikeastaan ainoa asia, jota piti muistaa välttää. Siinäkin oli jokin ero luinko tenttikirjaa tai romaania. Psyykkisen puolen juttu ehdottomasti. Mutta miten keho voi tietää, mitä kirjaa käsissäni pitelin?

Viimeisiä kertoja Timsöllä syyskuussa 1982.
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Armeijan synkkä varjo ei väistynyt. Se konkretisoitui aina uutta lykkäystä hakiessa. Ymmärsin kyllä, ettei ongelma poistunut muuten kuin ottamalla sen ratkaisevan askeleen: hakea vapautusta varusmiespalvelusta rauhan aikana. Omat henkiset resurssit eivät riittäneet tuohon loikkaan. Keväällä 83 asuimme tulevan vaimoni, Heidin, kanssa Hämäläisen osakunnan kaksiossa Antti Korpin tiellä. Heidi oli jo silloin tomera ja aikaansaava. Hän suorastaan pakotti minut toimimaan. Olin koko lukuvuoden käynyt YTHS:n psykologin vastaanotolla. Koin keskustelut jokseenkin turhiksi. Mutta tuon psykologin kautta sain lähetteen psykiatrin luokse, joka tällä kertaa oli empaattinen ja näki minun laillani ongelman ratkaisun vapautuksessa. Hän vielä viime hetkellä lykkäsi kouraani reseptin rauhoittavaan lääkkeeseen, joka tuli tosi tarpeeseen käydessäni esikunnassa haukuttavana. Olin lääkkeestä niin tokkurassa, että vasta poistuessani pahvinen sotilaspassi taskussani tajusin mitä oli tapahtunut. Olin vapaa!

Heidi ei myöskään halunnut minun jatkavan Servi Systemsin siivoojana. En kyllä minäkään, nyt kun olin karistanut Tapiolan pölyt jaloistani lopullisesti. Kun historiallis-kielitieteellinen osasto haki kesätyöntekijöitä, menin haastatteluun. Olin varmasti vanhin hakijoista 27 vuoden ikäisenä. Ilmeisesti se katsottiin meriitiksi, koska minut pestattiin valinta-apulaiseksi. Se tarkoitti koko kesän työrupeamaa syksyyn saakka. Kun työparikseni tuli englannin laitokselta tuttu Rita, ei kesä 83 voinut paremmin alkaa.

Leijuin hyvän olon vaaleanpunaisen pilven päällä koko kesän. Armeija-asian ratkettua tuntui kuin mikään ei olisi mahdotonta. Kävin mielelläni töissä, jonne poljimme tandempyörällä Koskelasta. Pyörän saimme turvaan Eläintieteellisen museon pihaan. Heidi oli saanut paikan museon kirjastosta. Suoritin historian cum laude -opinnoista puuttuvat tentit kesän aikana. Kaappasin yhdellä tentillä arkeologian approbaturin ja syksyllä hoidin pois yleisen historian proseminaarin hyvällä arvosanalla. Kaiken kruununa oli syyslukukauden lopussa valmiiksi saamani hum.kandin tutkinto.

Siihen paras vauhti loppui. Istuin tiiviisti graduseminaarissa ja värkkäsin seminaarityönkin, jonka äitini puhtaaksikirjoitti IBM Selectric ”golfpallo” -kirjoituskoneella. Gradun aihe oli Raymond Chandlerin rikosromaanien kielikuvat. Työstin aihetta jonkin matkaa, kunnes tilanteeni toivottomuus iski päin kasvojani. Olin jättänyt latinan, muinaisenglannin, ranskan ja ruotsin kurssit käymättä. Ne olivat juuri niitä pakollisia, tylsiä ja aikaavieviä osia, jotka oli pitänyt kärsiä läpi heti opintojen alussa. Muinaisenglanti oli laudatur-kurssi, mutta samaa sarjaa sekin. Jaksoin yhden lukukauden kutakin, tietäen, ettei minulla ollut kapasiteettia neljän tarpeettoman kielen opintojen suorittamiseen – yhtäaikaisesti. Ruotsin suoritin 1990, koska siitä sai ”bra förmåga” -arvosanalla pienen palkanlisän.

IBM Seletric ”golfpallo”
Kuva:IBM

Kesällä 84 olin taas historiallis-kielititeellisen osaston valinta-apulaisena. Ritakin säilyi työparinani, joten homma oli tuttua ja helppoa. Syyskesällä tuli eteen kysymys työpaikan hakemisesta. Oli aivan turhaa – ja taloudellisesti mahdotonta – leikkiä opiskelijaa. Tyydyin helpoimpaan ratkaisuun: kysyin vakituista työtä osastolta. Sainkin äitiyslomasijaisuuden pitkälle syksyyn ja mahdollisesti opinto-ohjaajan toimen sen jälkeen, jos osoittautuisin kelvolliseksi tuohon työhön.

Kelvollisuus jäi saavuttamatta. Osaksi siksi, että minut laitettiin kylmiltään neuvomaan jopa laudatur-vaiheen opiskelijoita osaksi siksi, että että täysin naisvaltainen osasto oli tympeä paikka. Vuosikausia yhdessä olleet vakituiset työntekijät kokivat läsnäoloni jollain tavalla kiusalliseksi. Jo ensimmäisellä viikolla paljastui kolmas, vielä karumpi tosiasia; minun olisi pitänyt hakata päivittäin tuntitolkulla kirjoituskonetta. Jo yhden liuskan kirjoittaminen istutti Meren Vanhan Miehen tiiviisti hartioilleni. Fyysinen ja henkinen tuska palasi hetkessä. Oli kuin olisin palannut takaisin Menninkäisentien nurkkahuoneeseen vuoteen 1975. Minusta ei ikinä voisi tulla yliopiston virkamiestä. Antti Korpin tien boksissa makasin sängyllä ja itkin. Mihin minusta olisi? Ei mihinkään, kuiskaili Meren Äijä korvaani ja puristi yhä tiukemmaksi otettaan niskastani.

Brother-sähkökirjoituskone, melkein kuin tietokone
Kuva: Wikipedia

Syyskuun puolessa välissä minun annettiin ymmärtää, ettei palveluksiani enää kaivattu osastolla. Olin helpottunut ja masentunut yhtä aikaa. En olisi pystynyt tekemään työtä, jonka keskeinen sisältö on koneella kirjoittaminen. Mutta missä työssä yliopistolla voisin välttää Meren Vanhan Miehen kuristusotteen? Kerran aamukahvilla istuessani yksin päärakennuksen kahvilassa, tuli iloinen seurue pöytääni. Kaikki kolme naista olivat tuttuja neuvontatoimistosta. Olihan eräs heistä opastanut hakulomakepalvelun uusia työntekijöitä silloin kesällä 1983. Hyväntuulisen jutustelun seassa kävi ilmi, että neuvonnassa oli paikka vapaana, koska eräs heidän kollegansa oli siirtynyt väliaikaisesti muihin tehtäviin yliopistolla. Kun kerroin oman tilanteeni osastolla, he yhteen ääneen suoraan kehottivat minua saman tien tulemaan juttelemaan esimiehen sijaisen kanssa. Leena olisi nyt paikalla ja minullahan oli vankka kokemus opiskelijaneuvonnasta.

Join kahvini loppuun ja koputin Leenan työhuoneen ovelle. Hän ilahtui tiedustelustani, sillä neuvonnassa olivat pahimmat syyskiireet päällä. Kysymys oli, koska voisin aloittaa? Sanoin, että olen vielä tämän viikon loppuun yläkerrassa; heti ensi viikolla voisin tulla neuvontaan töihin. Asia oli sillä selvä. Vielä ennen poistumistani ehdin vaivihkaa kysymään kuuluiko työhön mahdollisesti paljon kirjoituskoneella kirjoittamista? Leena katsoi minua kummeksuen, mutta naurahti sitten ja sanoi, että eipä juuri, suullista neuvontaa ja erinäisten lappusten täyttöä pääasiassa. Kotona Koskelassa tunnelma oli vaihteeksi iloinen, kun kerroin uutiset Heidille. Nyt olisi ainakin muutamaksi kuukaudeksi töitä ilman kirjoituskoneen uhkaa. Tuo muutaman kuukauden kesätyön jatkoaika tulisi venymään neljään vuosikymmeneen. Mutta meillä ei ollut kristallipalloa pöydällä kertomassa tapahtumista tulevaisuudessa.

Leenan antama työnkuvaus piti paikkansa. Suullista neuvontaa neuvontatoimiston tiskillä sekä lippujen ja lappujen täyttöä. Työ oli syksyllä kiivastahtista, mutta kiva porukka ja hyvä yhteishenki auttoivat minut nopeasti pääsemään kärryille. Osastolla työ vaati perehtymistä jokaisen pää- ja sivuaineen kurssivastimuksiin; taito, jonka pystyi saavuttamaan vasta monen vuoden neuvontatyössä. Neuvontatoimistossa ohjaus oli suoraviivaisempaa ja siksi helpompaa. Lokakuun lopulla ruuhkan hiipuessa tunsin pärjääväni hyvin virkaatekevän apulaiskanslistin tehtävässäni, kun tuo tuolla nimikkeellä kutsutun pysyvän työpaikan viimein sain. Olin todellakin virkamiesuran alimmalla portaalla. Nimitys herätti hilpeyttä kotona ja kaveripiirissä. Nimikkeestä viis, pääasia oli töissäolo ja palkansaanti. Eikä kirjoituskoneeseen todellakaan tarvinnut koskea.

Varsinainen pomo palasi vuoden alussa takaisin neuvontatoimistoon. Kati oli oikeudenmukainen ja pätevä työssään. Hän oli myös edistyksellinen ja valmis ottamaan uudet innovaatiot käyttöön. Neuvontatoimisto sai ensimmäisten joukossa tietokoneet: kaksi lerpuilla toimivaa Televideo-merkkistä masiinaa. Yksi lerppu sisälsi käyttöjärjestelmän, toiselle tallentui tehty työ. Primitiivisten koneiden kappalehinta lienee ollut muutama kymmenentuhatta. Meille tiskin työntekijöille opetettiin kädestä pitäen, miten tietokone toimi. Olihan siinäkin näppäimistö, mutta Meren Vanha Mies ei ymmärtänyt kiristää otettaan niskassani. Tietokoneen näppistä ei tarvinnut takoa ja lyöntivirheen sattuessa korjaaminen oli helppoa. Otin nopeasti nopeasti haltuun tietokoneen käytön vaatimukset ja tekstinkäsittelyn perusteet. Jo seuraavana vuonna kalliit Televideot olivat pöydän alla pölyttymässä ja potkittavana: olimme astuneet PC-aikakauteen. Osbornen näppäimistölle riitti kevyt kosketus ja tietokoneella kirjoittaminen sopi minun hieman hutiloivalle kirjoitustyylilleni. Backspace ja delete olivat ahkerassa käytössä. Niska ja hartiat oireilivat, mutta jännityssärky pysyi hallinnassa vaatien kylläkin säännöllistä hierontaa. Apteekin hyllyltä löytyviä särkylääkkeitä vahvempaa en tarvinnut vuosiin.

Mobilia, Osborne
Osborne hiirellä
Kuva: Mobilia

Vt. ap. kansl. -nimikkeellä palkka oli pieni. Kun aloimme säästää omaa asuntoa varten, ryhdyin käymään iltatöissä. Palkan pienuutta kuvaa ehkä parhaiten se, että sain kolmen illan englannin opetuksesta työväenopistolla enemmän nettopalkkaa kuin yliopiston töistä, vaikka lisätöiden verotus oli rankkaa. Vaimoni odotti ensimmäistä lastamme eikä elämä vauvan kanssa opiskelijakämpässä houkutellut. Opetushommissa ei tarvinnut näppistä hipelöidä ja nuoren miehen energia riitti kahden työn tekemiseen neljäksi vuodeksi. Työterveyshuolto jatkoi siitä mihin YTHS jäi: lähetteitä hierontaan, rentoutuskursseja ja venyttelyohjeita. Kaikki olivat hyviä ja auttoivat pitämään vaivan kurissa, mutta niin kuin Medivireen omalääkäri sanoi: ”Krooninen vaiva tarkoittaa sitä, että sen kanssa on opittava tulemaan toimeen, tavalla tai toisella.”

Kuusi viikkoa kestänyt virkamieslakko keväällä 1986 olisi tehnyt ison loven säästöihin ellei minulla olisi ollut iltatöitä. Myös kirjoitustyöhön tuli kaipaamani paussi. Lakkovahtinakin ehdin vuorollani toimimaan. Eräänä toukokuun alun päivänä suuri musta auto pysähtyi yliopiston päärakennuksen eteen. Ulos autosta astui tuohtunut ministeri, joka ei ilmeisesti ollut saanut tietoa tapahtumista vaikka lakko oli tuossa vaiheessa kuukauden vanha. Tuohtumuksen syy oli hänen oman tyttärensä opintoihin haun vaarantuminen ja kalliin valmennuskurssin valuminen hukkaan. Hieman huvitti naisministerin meuhkaaminen. Olisi luullut jonkun avustajan hänellekin kertoneen, että opinahjon ovet pysyivät kiinni kaikilta. Valintakokeet ehdittiin kuitenkin järjestää, joten valmennettu ministerin tytär pääsi hyödyntämään kalliin kurssin.

Lakkohanska
Kuva: Johanna Kotipelto

Seuraavana vuonna tehtiin neuvonnassa järjestelyjä. Ulkomaalaisten opiskelijoiden hakua ja neuvontaa hoiti yksi virkahenkilö, Hillevi, apunaan intialainen herra Patel. Hakijamäärät hypähtivät rajusti ylöspäin. Hakijoita tuli lähinnä maista, joista niitä ei haluttu, kuten Marokosta ja Bangladeshista. Aikansa kuva oli sellainen, että senaikainen rehtori joulukierroksellaan nauratti seuruettaan rasistisilla heitoilla.

Toimistopäällikkö taisi kysyä haluani siirtyä tiskiltä Hillevin oikeaksi kädeksi. Houkutuksena oli paitsi hienompi nimike kuin apulaiskanslisti myös parempi palkka ja, ennen kaikkea, oma työhuone. Minulle kun lankesi hakijoiden ohjaus. Varsinkin sen jälkeen, kun ensimmäinen Hillevin minulle tyrkyttämä työtehtävä olisi ollut, nykyään täysin laittoman, epävirallisen hakijakortiston ylläpito – kirjoituskoneella. Kieltäydyin suoralta kädeltä, vaikka tuo teko vaaransi uranousuni. Tarvittiin Kati-pomon väliintulo ja neljän hengen neuvonpito ennen kuin asia saatiin sovittua. Kortistosta luovuttiin juridisista syistä seuraavana vuonna, joten olisin turhaan ottanut Meren Äijän kyytiini. Kirjoitushommia riitti muutenkin, mutta työvälineenä oli tietokoneen näppäimistö, jota niskani kesti huomattavasti paremmin.

Sen verran vaativaa opintoneuvojan työ oli neuvonnan tiskihommiin verrattuna, että lopetin kahdessa työssä raatamisen 87 kevääseen. Olin jo niin tottunut vapaa-ajan olemattomuuteen, että en oikein tiennyt mitä tehdä arki-iltoina kotona. Jo Kurkisuontiellä HOAS:n kaksiossa viimeisenä opiskelija-asuntolavuonna olin ryhtynyt käymään varovasti juoksulenkeillä. Juoksu ei niska-hartia -alueen ongelmiin paljon auttanut. Mutta nyt kun olin vapautunut iltatöistä, oli aikaa vaikka mihin.

En ollut mikään mailapelien taituri, mutta sitä vartenhan on kursseja, että opitaan. Menin sulkapallokurssille, joka järjestettiin Domus Academican, tuolle pelille aivan liian matalassa, salissa. Se ei menoa haitannut. Olin saanut kipinän, joka johti liittymiseen Järvenpään Kuntoliikunnan sulkapalloporukkaan. Olin ainoa uusi jäsen vuosia yhdessä pelanneessa joukossa – ja myös huonoin. Haastetta siis riitti. Intoa oli niin paljon, että jaksoin käydä myös sunnuntaisin juuri valmistuneessa liikuntahallissa Viikin kampuksella sulkaa lyömässä. Matkoihin meni yhteensä neljä tuntia yhden tunnin pelivuorolle. Olin hurmaantunut sulkapallosta. Taidotkin kehittyivät ja Järvenpään porukassa olin mukana seitsemän vuotta. Taisin muutaman pelin voittaakin. Squashin pelaaminen tuli oheislajiksi, koska yliopiston hallintorakennuksen kellarissa oli kaksi kenttää, jossa hakata pientä mustaa kumipalloa. Squash sopi suoraviivaisuutensa vuoksi minulle paremmin: sulkapallon sitkeää tekniikkavirhettä en saanut millään korjattua. Moni minut joka pelissä sulkapallosta hakannut joutui nöyrtymään squash-kopissa. Meren Vanha Mies ei pelikentillä viihtynyt. Mutta muisti kyllä tulla töihin samaa matkaa…

Sulkapallomailat
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Kotona viritin leuanvetotangon portaikkoon ja tein etunojapunnerruksia ja muuta lihaskuntotreeniä. Joskus ehkä liian kanssa, koska ärtynyt niskanseutu ei rankasta leukojen vetelystä tykännyt. Ibuprofeenia vahvempia lääkkeitä en käyttänyt 80- ja 90-luvuilla. Hierontaan upposi pieni omaisuus, mutta särky ja kireys pysyivät. Nukkuminen oli minulla ollut aina huonoa, kipujen kanssa piti yrittää kaikenlaista. Koska oikea puoli oli kipeämpi, opin nukkumaan vasemmalla kyljellä paksu tyyny kainalossa jännitystä helpottamassa. 

Pari vuotta meillä oli Järvenpään dysfasiayhdistyksen uimavuoro Invan pienessä – ja homeisessa – uimahallissa. Uimarimenneisyyden peruja oli hyvä tekniikka, joten parin kilometrin matkan ehdin puolentoista tunnin vuorolla tyylitellä eri uintilajeilla. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että 17 metrin altaassa olin jo puolivälissä käännöspotkun jälkeen. Uintia, joka oli varmasti parasta liikuntaa jännitysniskalle, olisin mielelläni jatkanut pidempään. Homeinen uimahalli joutui valitettavasti käyttökieltoon. Kun sulkapallon peluu hiipui pois ja Invan liikuntahalli suljettiin 90-luvun lopulla, tilalle tuli salibandy, tai ennemminkin sen äpäräveli, sähly. Sekin auttoi osaltaan sietämään jännityssärkyä, ainakin sen aikaa kun ravasin pelikentällä.

Kikolot ry. ei ollut pelkkää sählyn peluuta, vaikka vuoroja oli parhaimmillaan kolme viikossa. Juhliakin riitti useita joka kaudelle. Aika nopeasti parin sadan markan Washburn-kitara vaihtui muutaman tonnin Yamahan jumboon. Lauluvihkot tukevoituivat ja soittoharrastuksesta tuli pysyvä olotila. Olihan uudet biisit treenattava juhlailtaa varten. Meren Äijä istui kiltisti vierelläni niin kauan kuin kitara soi. Kitaraa laukkuun laittaessani hän muisti kiivetä omalle paikalleen.

Yamahan jumbo soi Kikolot ry:n iltamissa Maaseutuopiston salissa.
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *