Meren Vanha Mies, osa 1/3

“Seuraavana aamuna nousin ja jatkoin vaellustani ja näin puron, joka virtasi maasta kumpuavasta lähteestä. Sen vieressä istui leppoisa vanha mies lehdistä ommellussa puvussa.

Kun kysyin häneltä miksi hän siinä istui, hän pudisti vain päätänsä surullisen näköisenä ja antoi minun sitten merkeistään ymmärtää että minun piti ottaa hänet selkääni ja kantaa toiselle puolelle. Ajattelin itsekseni, että voin hyvinkin tehdä hänelle sen palveluksen, sillä hyvästä teosta ei ole koskaan vahinkoa. Menin hänen luoksensa, nostin hänet hartioilleni ja kannoin hänet paikkaan, johon hän oli viitannut.

Sitten kehotin häntä astumaan alas, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä vaan päin vastoin puristi jalkansa lujasti kaulaani.

Niin hän antoi minun juosta paikasta toiseen kaikkialle, minne halusi päästä, ja kun matka ei hänestä sujunut kyllin nopeasti ja tuntui siltä kuin olisin väsähtänyt, hän ajoi minua eteenpäin lyöden ja potkien, ikään kuin olisin ollut sotavanki.”

Vaikka osasin lukea, sadut ääneen luettuina, makuuhuoneen hämärässä juuri ennen nukahtamista, olivat nautinto, josta en olisi millään halunnut luopua. 1960 alussa ilmestynyt WSOY:n kolmiosainen kirjasarja käsitti juuri ne tärkeimmät satukirjat: Grimmin veljesten, H. C. Andersenin ja Tuhannenyhden yön monisatasivuiset kuvitetut laitokset. Grimmin satukirja oli ehdoton suosikkini. Siihen kootut kansansadut olivat täynnä toimintaa, jännitystä ja, yleensä, oikeudenmukaisia onnellisia loppuja. Andersen oli surullinen ja ahdistava. Tuhatyksi yötä jankkaava ja sekava, joskin Aladdin ja taikalamppu sekä Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa kuuluivat kestosuosikkikeihini. Mutta niitäkin lumoavampi oli kertomussarja, jonka halusin kuulla yhä uudelleen ja uudelleen. Sindbad Merenkävijän monet seikkailut maailman merillä kiehtoivat mieltäni loputtomasti. Useasti haaksirikkoutuneena hän joutui selviytymään takaisin kotikaupunkiinsa apunaan vain oma kekseliäisyytensä ja älykkyytensä. Jos äitini kysyi, minkä sadun halusin tänä iltana kuulla, oli vastaukseni Sindbadin viides retki.

Viidennen matkan käänteentekevä kohtaus alkaa siitä, kun Sindbadin laivan mukana matkustaneet kauppiaat löytävät valtavan valkoisen kupolimaisen rakennuksen, joka osoittautuu jättimäisen Rok-linnun munaksi. He särkevät munan kuoren, tappavat sen sisältä ulos vedetyn poikasen ja syövät sen. Kun Sindbad kuulee merimiehiltään, mitä on tapahtunut, hän lähtee laivallaan karkuun, mutta emolinnut, joiden siivet peittävät koko taivaan ja joiden ääni on kovempi kuin ukkosen jyrinä, upottavat aluksen kalliolohkareilla. Sindbad pelastautuu lankulla hedelmäpuita kasvavalle saarelle.

Hedelmällinen saari vaikuttaa autiolta, mutta seuraavana aamuna hän tapaa lähteen vieressä istuvan leppoisalta vaikuttavan vanhan miehen. Mies ilmoittaa viittoilemalla, että hän haluaa Sindbadin kantavan hänet puron yli. Kun Sindbad ottaa miehen selkäänsä, tämä kuristaa Sindbadia niin, että hän menettää tajuntansa. Tästedes Sindbadista tulee Meren Vanhan Miehen juhta, jolla mies pääsee kulkemaan haluamiinsa paikkoihin. Sindbad ei saa hetkenkään lepoa, jopa nukkuessaan äijän kuristusote pitää. Sindbad vaipuu epätoivoon ja toivoo pikemmin olevansa kuollut kuin jatkaakseen äijän orjana. Näin kuluu pitkiä aikoja, kunnes Sindbad keksii valmistaa viiniä kurpitsan kuoressa saadakseen jotain lohtua surkeaan oloonsa. Kun Meren Vanha Mies huomaa millainen elähdyttävä vaikutus viinillä on, hän vaatii saada itse maistaa tuota ihmeitä tekevää juomaa. Äijä juo kaiken viinin viimeiseen pisaraan ja humaltuneena hänen otteensa vihdoin irtoaa, jolloin Sindbad murskaa miehen pään suurella kivellä.

Oppikoulun neljännelle luokalle siirtyessäni minun piti valita kolmesta vaihtoehdosta suuntaus, joka vaikuttaisi oppiainevalikoimaan. Valitsin isäni ja äitini ehdotuksesta kaupallisen linjan. Ajatuksena lienee ollut minun tulevaisuuteni samantapaisissa töissä, joissa vanhempani olivat. Eräänä vaikuttavana seikkana oli myös matematiikan vähyys. Matematiikka tuotti minulle hankaluuksia jo alaluokilla. Jos matematiikkaa olikin vähemmän, niin löytyi eräs alue, jossa olin vieläkin surkeampi. Se oli konekirjoitus. Toinen kaupallisen linjan erikoisuus oli kirjanpito, mutta hämmästyttävää kyllä, se sujui mallikkaasti. Kokeista tuli usein kiitettäviä arvosanoja. Konekirjoitus sen sijaan… Muistan vieläkin Pöntyksen, tuon aineen opettajan, mantran, jossa minun nimeni esiintyi valitettavan usein: ”Aa-piste-äs-piste. Ei saa katsoa näppäinpöytään. Raamperi katsoo näppäinpöytään. Aa-piste-äs-piste…”

Kaksi vuotta tuota kidutusta kesti, arvosanana vitonen. Aluksi yritin oppia, mutta pian totesin tilanteen toivottomuuden ja löin pelin lekkeriksi. Olin vilpittömästi hämmästynyt, kun luokkatoverini Klaus oppi kymmenjärjestelmän niin hyvin, että hän pystyi tekemään kirjallisen version biologian luokassa abivuoden keväällä käymästämme satunnaisesta keskustelusta; sanasta sanaan, virheettömästi. Oli siis oikeasti mahdollista tulla taitavaksi konekirjoittajaksi. Toinen esimerkki tästä taianomaisesta taituruudesta oli äitini, jonka apuun turvauduin tehdessäni yliopistossa esitelmiä ja seminaaritöitä.

Koulu päättyi aikanaan. Seuraavaksi olisi pitänyt suorittaa varusmiespalvelus. Juuri tuolla neljännellä luokalla sain Kalevalaa riveittäin luettaessa paniikkihäiriökohtauksen, jonka syyt olivat moninaiset. Vanhempieni käydessä avioeroa edeltävää katkeraa kamppailuaan olin tarpeeksi vanha ymmärtääkseni, mitä oli tapahtumassa. Isäni alkoholismi yhdistettynä pelkoon siitä, miten äitini pystyisi elättämään perheemme kasautui puberteetin tuomien ongelmien päälle niin raskaana kuormana, että romahdus oli väistämätön. Paniikkikohtauksesta alkanut sosiaalisten tilanteiden pelko, esiintymiskauhu, lihavuuden tuottama häpeä, unettomuus, koulukiusaaminen ja moni muu henkisen puolen painolasti saattoi tuottaa vain yhden lopputuloksen. En pystynyt menemään armeijaan. Kauhujen aika katkesi lopulta kahden vuoden lykkäykseen. Tajusin selkeästi, että kyseessä olisi vain saman ahdistavan sekamelskan uusiutuminen parin vuoden päästä – ellen itse keksisi jotain ulospääsyä. Ulkopuolista apua ei ollut odotettavissa, oli tuon vuoden 1974 lopun viesti. Minun oli aivan pakko päästä opiskelemaan yliopistoon. Muuta keinoa ei ollut.

Matematiikkaa vaativat aineet olivat poissa laskuista, joten katseeni kääntyi humanistisiin aloihin ja luonnontieteisiin. Ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella kaksi ilmiselvää vaihtoehtoa olisivat olleet psykologia ja ruotsin kieli. Psykologia karsiutui pois valintakoevaatimuksia tutkiessani. Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miksen pyrkinyt ruotsia lukemaan, vaikka se selkeästi oli ala, jonka koin hallitsevani. Biologiassa olin pärjännyt hyvin. Siitä tuli ensimmäinen kohde. Pääsykoekirjatkin olivat samat, jotka olin lukiossa innolla läpi lukenut. Koska opintoihin pääsyä ei voinut jättää yhden kortin varaan tarvitsin toisen aineen, jonka pääsykokeessa ei olisi matematiikkaa. Lukion historian opinnoissa olin ollut vakaata kahdeksikon tasoa – tyypillinen pakkopulla-aine siis. Mutta sisäänpääsyyn riitti kolmen kirjan lukeminen: Jutikkala-Pirisen Suomen historia, J. C. Revillin Maailmanhistoria ja Suomen historian kartasto. Päätös oli tehtävä pian koska kevät oli ehtinyt jo pitkälle rajoittaen lukuajan muutamaan kuukauteen. Biologia ja historia: näihin keskityn. Sillä selvä.

Ylioppilaskirjoituksiin olin valmistautunut tekemällä kirjallisia muistiinpanoja käsin kirjoittaen. Tuo metodi oli selvästi tehostanut oppimista ja kirjoissa oleva tieto oli siirtynyt muistiini tuloksekkaasti silmieni ja sormieni kautta. Mutta miksi tehdä muistiinpanoja kynällä paperille kun kirjoituskonekin on keksitty? Itselleni todistamisen tarve oli suuri; minä pystyn halutessani oppimaan myös sen kymmensormijärjestelmän. Niinpä ostin Facitin matkakirjoituskoneen, kaksi riisiä Linen Bank -paperia, käärin hihat ja ryhdyin toimeen. Menninkäisentien 5C:n nurkkahuoneesta kuului tasainen koneen naputus. Joka ilta, tunnista toiseen.

Parikymppisenä ei tule ajatelleeksi, kuinka helposti kiputilan saa kroonistumaan. Kireys ja särky hiipivät vähä vähältä, kuin salaa, ylirasitettuihin lihaksiin. Taukojen pitäminen tuntui turhalta ajan haaskaukselta, olinhan nyt jo huhtikuun lopulla päivät töissä Valistuksen kirjavarastossa. Tein ruumiillista työtä vastapainona henkiselle uurastukselle. Ongelmana oli jatkuvasti tarjolla olevat ylityöt, joista sai muhkean tilin. Mutta ne rajoittivat aktiivisen lukuajan arki-iltoina pariin tuntiin. Viikonloppuina jäin usein kotiin lukemaan muiden kavereiden mennessä Otaniemen diskoihin rentoutumaan. Rahaa tietenkin säästyi ja krapulaisena opiskelun itsepetos jäi minimiin.

Valistuksen kirjavarastossa riitti kiirettä kesän puolivälin lähestyessä. Oli vaikea kieltäytyä ylitöistä muiden jäädessä pakkaamaan koulukirjoja pahvilaatikoihin. Rahaakin tuli tuplaten tavanomaisen päivän tiliin verrattuna. Kaksitoista tuntia ruumiillista työtä on kova rasitus keholle. Oireileva niska sai kaipaamaansa liikuntaa, mutta liian kanssa. Täysi kuormalavallinen kirjoja painaa lähemmäs tonnin. Särkiniementien varaston tilat olivat ahtaat. Käytössä oli vain yksi sähkökäyttöinen trukki, joten kuormalavoja vedittiin ja työnnettiin myös käsivoimin pumppukärryillä. Väsyneenä ja nälkäisenä hermoni petti kellarin perältä lavoja purkaessani. Kun ei kerran hyvällä niin pahalla sitten. Ylirasittunut vasemman lavan lihas revähti lavaa raivolla ulos lastauslaiturille rynkyttäessäni. Kipu oli niin kova, että vesi tulvahti silmistäni. Illalla itkin kylvyssä epätoivoisena, koska olin lupautunut koko lauantaipäiväksi töihin. Aspiriinin ja kipuvoiteen avulla sain jotenkin nukuttua. Lauantaiaamuna oli pakko mennä varastopäällikön puheille kertomaan, ettei minusta ollut lavoja autoihin lastaamaan. Onneksi tarvetta oli muunlaisiinkin töihin. Revähtänyt lapa kiusasi koko loppukesän. Oikeastaan pitää sanoa, että se tuli vaivaamaan koko loppuelämäni. Vieläkin se on herkkä kipeytymään ja hyvin arka kaikenlaiselle vedolle.

Revähdys ja sen aiheuttama pitkäkestoinen kipu todennäköisesti aiheuttivat työskentelyasennon vääntymisen vieläkin huonompaan suuntaan. En halunnut antaa periksi. Istuin ja hakkasin konetta yhdellä kädellä, vasen käsi vyöllä sidottuna tuolin selkänojan taakse. Kunnes luovutin. Niska ja hartiat eivät olleet kestäneet tuntikausien työskentelyä huonossa asennossa. Ymmärsin kyllä syyn ja seurauksen yhteyden. Kirjoituskone jouti vaatekaapin nurkkaan pölyttymään. Mutta liian myöhään. Kipu oli kroonistunut. Meren Vanha Mies oli saanut kyydin hartioillani eikä hänen otteeseensa koskaan herpaantunut.

Ramppaaminen lääkäriltä toiselle alkoi. En tuossa vaiheessa voinut uskoa, ettei jännitysniskalle voi tehdä oikein mitään, kun sen on kerran itselleen hankkinut. Särkylääkkeitä ja lähetteitä hierontaan oli tavanomainen tulos. Hieronta lievensi oireita. Jonkun lääkärin olisi pitänyt osata sanoa, että tilanteita, jotka aiheuttavat jännitystä olisi pitänyt välttää pari kuukautta. Hänen olisi pitänyt myös osata neuvoa vaihtoehtoisia työskentelytapoja. Kirjaa voi lukea selällä maaten, tyynyt niskaa ja hartioita tukemassa ja vielä yksi tyyny vatsan päällä kirjaa pitämässä. Mutta tuon oivalluksen tekemiseen minulta meni lähes kolmekymmentä vuotta…

Tilannetta ei mitenkään helpottanut stressi, joka varjosti lukuhetkiä pääsykoepäivän lähestyessä. Biologian koe oli ensin. Se oli sellainen monivalinta- eli arvuuttelutehtävien nippu, jossa vastausvaihtoehdot olivat niin lähellä toisiaan, että turhautuminen iski jo ensimmäisellä tunnilla. Mahdollisuus vastata arvaamalla oikein oli lottovoittotasoa. Kaikki jäi siis historian kokeen varaan. Olen aina ollut huono toimimaan pakkoraossa. Unettoman yön jälkeen heti koesaliin astuessani pääni tyhjentyi kaikesta siihen ahdetusta tiedosta. Niinpä ei ollut itsellenikään mikään yllätys, että ryntäsin ulos Porthania ykkösestä heti, kun lupa poistumiseen oli saatu, tyhjän paperin jättäneenä. Kävelin koko matkan Hallituskadulta Menninkäisentielle itkua nieleskellen. Seuraavana maanantaina olin takaisin Valistuksella kirjoja pakkaamassa.

Ainoa järkevä ratkaisu oli töihin jääminen koko vuodeksi. Onneksi töitä riitti, ennen kaikkea sen vuoksi, että kirjavaraston vastaava jäi pitkälle sairauslomalle talvella. Aivan kuin yksi vaiva ei olisi ollut tarpeeksi onnistuin syksyllä 1975 liiallisella lenkkeilyllä hankkimaan akillesjänteen rasitusvamman. Nilkutin lääkärille, jonka neuvoa välttää juoksemista otin todesta. Käynti tämän tällä kertaa fiksun naislääkärin luona oli eräällä tavalla onnekas, koska kertoessani hänelle jännitysniskaongelmastani, hän kirjoitti minulle reseptin Dolan-relaksanttiin. Ohjeena oli käyttää sitä stressaavissa tilanteissa. Olin lokakuussa aloittanut kahlaamaan pääsykoekirjoja läpi. Muutaman kuukauden tauko oli ollut välttämätön; kirjojen näkeminenkin aiheutti fyysistä pahoinvointia. Kun taas kerran istuin niska tulessa nurkkahuoneeni pöydän ääressä, päätin kokeilla Dolanin vaikutusta. Otin puolikkaan tabletin, sitten toisen puolikkaan. Jännitys niskassa alkoi laueta. Yksi puolikas vielä: yhtäkkiä niskan jyskyttävä tuska oli kadonnut. Seuraava muistikuva oli äitini ravistamassa minua hereille. Olin nukahtanut maailmanhistorian päälle.

Pelkkä tietoisuus siitä, että minulla oli täsmäase Meren Äijän kuristusotetta vastaan sai mielialani nousemaan. Lukeminen maistui taas. Kokopäiväisen työn vastapainoksi kävin Otaniemen diskoissa silloin tällöin rentoutumassa. Siellä tein toisen havainnon lääkkeestä niskasäryn helpottamiseksi. Se oli alkoholi. En kuitenkaan pystynyt Sindbadin tapaan karistamaan humaltunutta Meren Vanhaa Miestä harteiltani ja murskaamaan hänen päätään isolla kivellä. Kunnon kännin vaikutus oli käänteinen: joku yritti murskata minun pääni. Krapula myös pahensi niskaoireita. Meren Äijän ei siis pitänyt antaa ryypätä tajua kankaalle.

Kesä oli kiireinen töissäkin, niin kiireinen, että päätin pyytää kahden viikon palkattoman loman pystyäkseni keskittymään kunnolla pääsykokeisiin. Biologia oli tällä yrityksellä sivuseikka, vaikka olin siihenkin valmistautunut. Historian kirjat tuntuivat nyt helpoilta lukea. Jotenkin kaikki lukemani oli jäsentynyt loogisiksi kokonaisuuksiksi, ymmärrettäviksi tapahtumaketjuiksi. Biologian kokeessa kävin taas lottoa pelaamassa. Olin jättänyt biologian prässäämättä etteivät sen tiedot mitenkään vaarantaisi historian osaamista. Tietoisuus siitä, että relaksantilla saisin kirjoittaa lähes tuskatta, loi luottamusta ja antoi varmuutta. Kiitos Dolanin, nukuin koetta edeltävän yön hyvin. Pääsykoetta ennen otin vain puolikkaan annoksen, koska vaarana oli tuon tyyppisen lääkkeen kääntöpuoli, ajatusten sameus. Koe meni hyvin, vaikka en niin halunnut ajatella poistuessani lähes viimeisenä kokelaana Porthanian suuresta salista. Muutama viikko myöhemmin kolahti eteisen lattialle yliopiston paksu ruskea kirjekuori. Olin päässyt opiskelemaan. Armeijan uhka oli väistynyt – toistaiseksi.

Olin päättänyt onnistua opinnoissa kahdestakin syystä: armeijaongelman halusin työntää pois mielestäni jonnekin etäiseen tulevaisuuteen ja kun nyt kerran olin päässyt oppilaitokseen, johon en uskonut rahkeiden riittävän, halusin näyttää itselleni pärjääväni myös akateemisissa opinnoissa. Alku menikin hyvin. Tein ahkerasti muistiinpanoja luennoilla, vaikka niskaa särkikin. Tenteissä jännityksen tuoma stressilisä laittoi Meren Äijän istumaan tiukasti hartioillani. En halunnut jatkuvasti turvautua relaksantin apuun, ja kun lääkkeet loppuivat, en uusinut reseptiä. Kyllä minä selviän ilman jatkuvaa lääkitystä, uskottelin itselleni. Dolanin kääntöpuoli pitkäaikaisessa käytössä oli turtumus ja väsymys. Hartioita kiristi jo tenttiin muistiinpanoja lukiessa. Romaanin lukeminen ei aiheuttanut läheskään niin voimakasta reaktiota. Psykofyysinen oireyhtymä, jos mikä: tuon asian tajuaminen tapahtui jo noina historian opiskeluvuosina. Ehkä sekin vaikutti, että viihdekirjallisuutta luin sohvalla tai sängyllä maaten. Tentteihin lukiessa istuin pöydän ääressä. Kehoni oli ilmeisesti oppinut tuottamaan jännityksen aistimukset tietyissä asennoissa.

Puhuin näistä havainnoista ylioppilaiden Terveydenhoitosäätiön, YTHS:n, lääkäreiden kanssa. Kukaan ei osannut sanoa oikein mitään. Lääkärissä käynti oli maksutonta, niinpä epätoivoisena kävin useiden lääkärien vastaanotoilla. Kieltäydyin Dolanin kaltaisista lääkkeistä, mutta lihassärkyyn tarkoitetut pillerit tai voiteet eivät juuri mitään auttaneet. Nimi paketin kyljessä vaihtui, tehottomuus säilyi. Kolusin kaikki tarjolla olevat rentoutus- ja venyttely kurssit. Hierontaan hain lähetteen aina edellisen tultua käytettyä. Kokemus siitä, että oli aivan väärällä opintouralla ja jatkuvat säryt suistivat opinnot lopulta ojaan. Vietin enemmän aikaa elokuvissa kuin opintojen parissa. Joskus mukaansa tempaavan leffan otteessa saatoin unohtaa Meren Vanhan Miehen kyydityksen. Mutta vain hetkeksi. Sama rentouden tuntu tuli joskus musiikkia kuunnellessa. Tuollaiset ohimenevän lyhyet hetket oikeastaan saivat minut yhä masentuneemmaksi, koska ne antoivat minun olla hetken ilman repivää jännityksen tunnetta. Miksi olin ajanut itseni tällaiseen loukkoon!

Historian opintojen kolmas vuosi kutistui muutamaan tenttiin. Minun olisi pitänyt kyetä omaehtoiseen opiskeluun suorittamalla kirjatentti toisensa perään. Kävin yhdessä tentissä kokeilemassa. Lopputulos oli sama kuin vuoden 75 pääsykokeessa; poistuin tyhjän paperin jättäneenä heti, kun se oli mahdollista.

Elokuvainnostukseni suuntautui mykän filmin klassikoihin. Juuri tuona vuonna Elokuva-arkisto esitti hienon kattauksen noita Hollywoodin alkuaikojen komedioita ja draamoja. Koska opiskelukiireitä ei pahemmin ollut, laajensin harrastukseni ulottumaan alan kirjallisuuteen. Kaupunginkirjastosta ei montaa kirjaa löytynyt, mutta British Councilin ja Yhdysvaltain kulttuurikeskuksen kirjastoissa oli hyvät valikoimat mykän elokuvan historiaa valottavia laajoja teoksia sekä yksittäisten, keskeisten taiteilijoiden kriittisiä elämäkertoja ja paljon muuta. Jos jotain ei kirjastosta löytynyt, kävin hakemassa sen Akateemisesta kirjakaupasta, jonka hyllyt notkuivat uusimpia elämäkertoja halpoina pokkareina. Huomasin nopeasti englannin taitoni puutteellisuuden. Siihen auttoi vain yksi keino: tarkistin jokaisen vieraan sanan sanakirjasta. Alku oli tuskaisen hidasta, mutta sanavarastoni karttui kiihtyvällä nopeudella. Elokuva-alan kirjallisuuden keskeinen sanasto tuli yhä tutummaksi ja hidas pakertaminen muuttui nautinnolliseksi uuden tiedon löytämiseksi. Bussimatkoilla kesätyöhön kulki jokin elämäkerta aina mukanani. Vaikka niska ei auton kyydissä lukemisesta pitänyt, kestin jännityksen tunteen ja jopa unohdin sen ajoittain.

Mutta mitä minä tuolla kaikella elokuvia koskevalla tiedolla tekisin? Voisinko suuntautua elokuvan historiaan? Kävin kyllä historian laitoksen amanuenssin juttusilla, mutta koska en ollut päässyt abrobatur-vaihetta pidemmälle, ei keskustelu johtanut mihinkään. Se oli siinä. Poistuin Heimolan talosta entistä synkemmissä mietteissä.

Porthanian kahvilassa yksin istuessani ilmestyi samaan pöytään Tapiolan yhteiskoulusta tuttu Tiina. Hän opiskeli pääaineena ruotsia, mutta oli vaihtamassa englannin kieleen. Kun kerroin historian umpikujastani ja englannin kielen harrastuksestani, hän suoralta kädeltä ehdotti laittamaan paperit historiallis-kielitieteellisen osaston sisäiseen hakuun. Väylä oli hieman helpompi kuin haku osaston ulkopuolelta. Kiitin vinkistä ja jäin miettimään asiaa. Suullinen osaamiseni ei ollut kovin kummoinen, mutta kiihkeä harrastukseni englanninkielisten elokuvakirjojen parissa oli antanut vankan pohja kirjalliseen kokeeseen. Tein hakemuksen ja kävin kokeessa. Yksi fonetiikan kirja jäi heikolle luvulle. Suureksi hämmästyksekseni minut oli hyväksytty. Olisiko tässä tie ulos historian ahdingosta? Ainakin voisin sanoa hyvästit ahdistavalle Heimolalle ja siirtyä Porthanian valoisiin saleihin.

Englannin opintojen alku oli tukala. Sain suullisen osaamisen kielistudiotestissä täystyrmäyksen. Vastaava kirjallinen testi meni erinomaisesti, vaikka Meren Äijä istui tiukasti harteillani. Englannin opiskelijat olivat eri maata kuin Heimolan talon väki. Minut tempaistiin mukaan kaikenlaiseen opintojen ulkopuoliseen toimintaan. Solahdin sekakieliseen joukkoon huomaamattani. Moni uusista ystävistäni oli joko äidinkieleltään englanninkielisiä tai, kuten ensimmäinen tyttöystäväni yliopistolla, saksalainen mutta englantia lähes täydellisesti puhuva opiskelija. Lehtorit olivat pääasiassa rentoa porukkaa, jotka lähtivät usein English Social Clubin jälkeen jatkoille, monesti aamuun asti. Kaikki tuo pyyhki nopeasti pois historian laitoksen synnyttämän ahdistuksen ja laittoi opintoihin vauhtia. Suullinen osaamiseni parani nopeasti lähes kaiken keskustelun tapahtuessa englanniksi. Jo ensimmäisenä syksynä olin mukana ainejärjestön toiminnassa ideoimassa tapahtumia ja kirjoittamassa järjestölehteen juttuja ja runoja. Olin astunut angloamerikkalaiseen auringonpaisteeseen pois umpipolitisoituneen historian laitoksen synkiltä käytäviltä. Kaikella tuolla oli valtava vaikutus mielialaani. Jännitysniskani unohti jännittää, muistuttaen vain tenteissä olemassaolostaan.