Mennään bussilla!

60- ja 70-luvun ylivertainen kulkuneuvo oli fillari. Polkupyörällä pääsi nopeasti ja varmasti kaikkialle. Tapiolan puutarhakaupunki ei ollut mikään Helsingin kokoinen sokkeloinen kivikaupunki; eikä Tapiolan sisällä liikkumiseen linja-autoa kukaan tarvinnut. Kaukaisimmat paikat, ainakin itäisessä lähiössä asuvan näkökulmasta, sijaitsivat Otaniemi-Laajalahti-Mankkaa-Haukilahti -neliön – hieman vinon sellaisen – ulkoreunoilla. Menninkäisentieltä oli polkien noihin ääripisteisiin matkaa ajallisesti puolisen tuntia tai vähemmän. Otaniemestä paluu Vesimiehen diskoillan jälkeen oli tietysti hieman eri juttu. Joko sen vuoksi, ettei humalatilan vuoksi uskaltanut satulaan nousta tai että pääsi, pyörää taluttaen, saattamaan diskon möykässä tapaamansa tytön tämän kotiovelle. 

Helsinki ei ollut kovin kaukana. Äidin kanssa tehdyt vastenmieliset vaatteiden ostosreissut Stockmannille ja Pukevaan opettivat minulle miten kulkea bussilla Hesaan. Aikatauluja oli saatavilla R-kioskeista, mutta en niitä tarvinnut. Linja-autoja kulki tiuhaan. Riitti kun kävelin Mäntytornin vieritse, ylitin Mäntyviidan ja jatkoin siitä pienen hiekkatien pätkän: Tapiolantie pysäkki näkyi tämän puiden varjostaman tien päässä. Kaikki tiet vievät Roomaan ja kaikki, no melkein, Espoon Auton bussit Helsinkiin. Mikä linja sitten osui kohdalle oli sattumaa: 1A, 1B, ja 4 olivat varmoja tapauksia mennen tullen. Jos pysäkillä joutui odottamaan pidempään kuin 10 minuutti alkoi harmittamaan – varsinkin sateessa. 

Linja 13. Kuvaaja Teuvo Kanerva, Espoon kaupunginmuseo

Ensimmäiset Hesan matkat yksin tein juuri oppikoulun aloittaneena. Pientä jännitystä ensimmäisillä reissuilla väreili vatsanpohjassa. Äidin kanssa opittu rutiini sai nopeasti lisävarmuutta onnistuneista käynneistä Stadissa yksin tai kaverin, usein minua puolitoista vuotta vanhemman Hassanin, kanssa. Simonkentän linja-autoasema oli lähellä isoja tavarataloja Sokosta ja Stockmannia, joissa kävimme haahuilemassa muutama markka taskun pohjalla, ilman mitään varsinaisia ostoaikeita. Lyhyen kävelymatkan päässä oli paljon muitakin suurkaupungin ihmeitä, museoita etupäässä: Eläinmuseo, Kansallismuseo, Postimuseo ja Rautatiemuseo. Elukkamuseo oli ehdoton ykkönen; ahdas, tunkkainen ja hieman pelottavakin. Jos emme jaksaneet odottaa jonkin Hesarissa mainostetun leffan ilmaantumista Kino Tapiolaan, kävimme katsomassa elokuvan Bio Rexissä tai Bio Biossa. Bussi vei ja toi. Lastenlippu ei paljoa maksanut ja olihan jo matkakin seikkailu sinänsä. 

Meillä oli auto heti Tapiolaan muutettuamme 1960 kesällä. Sillä piipahdettiin Kauppatorilla ja Kauppahallissa ostamassa ruokaa, yleensä lauantaisin. Olimmehan asuneet vain vuosi aikaisemmin Helsingissä eikä Mäntyviidan Elannon tarjonta ilmeisesti tyydyttänyt vanhempiani. Autolla tehtiin matkoja sukulaisten luokse ympäri Etelä-Suomea. Omat menoni sain hoitaa bussilla. Ei olisi tullut mieleenikään kysyä kyytiä kaveriporukalle Helsinkiin vaikkapa elokuviin tai harrastuksiin. Linkku ja fillari antoivat sitä paitsi vapauden liikkua miten tahtoi. 

Turistibussi Tapiolassa.
Kuvaaja Teuvo Kanerva, Espoon kaupunginmuseo

Kuskit olivat persoonallisuuksia. Paljon vihreitä autoja käyttävinä opimme tunnistamaan eri tyypit. Yksi tuuheakulmakarvainen ajuri mulkoili koppalakin lippa silmien tasalla yrmeänä sisään pyrkivää jengiä, mitään sanomatta. Toisella oli lakki rehvakkaasti vinossa päälaella. Hän toivotti mummot, vaarit ja teinitkin sydämellisesti tervetulleiksi kuin johonkin risteilyalukseen, kyseli vakioasiakkaiden kuulumiset ja hyräili ajaessaan. Hauskin tapaus oli legendaarinen Viheltäjä. Ei hänellä mitään muuta puhevikaa ollut, mutta joka kerran, kun hän kiitti – ja hän kiitti jokaista kyytiin nousevaa – sai hän kiitos-sanan s-äänteen sihahtamaan nousevassa nuotissa: kii-tofsh!, kii-tofsh!, kii-tofsh! Nauroimme hysteerisinä jossain takapenkillä valuen lattialle huohottamaan. Pysäkkejä oli useita ja kyyditettäviä paljon. Astmaa sairastava kaverini Olli sai kerran niin pahan hepulikohtauksen, että minun oli pakko taluttaa punakasvoinen, henkeä haukkova ja vinkuva ystäväni jo Munkkiniemessä ulos toipumaan. Ollille jäi tuosta reissusta sellainen fobia, että hän vielä aikuisiälläkin visusti tarkisti, ettei ”the Whistler” ollut ratin takana ennen kuin kapusi kyytiin. 

Otaniemen Vesimies-Täffä-Kaljakellari -viihdekolmio tyydytti enimmät tarpeet, mutta pitihän sitä Helsingin huvejakin käydä kokemassa. Elokuvissa käynti sai rinnalleen pääkaupungin keikkamestoissa hengailut. Tavastia oli helppo nakki aivan siinä bussiaseman vieressä. Alibilla oli myös etuna pysäkki heti toisella puolella katua. Botta vaati jo jonkinlaisen suunnitelman aikataulujen osalta. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun kävelimme päämme selviksi takaisin Tapiolaan – viimeisestä bussista myöhästyneenä. Variaatio teemasta oli nukahtaminen hyvän matkaa kohti Kauniaista ajaneeseen linja-autoon: ei nyt aivan Helsinki – Tapiola -patikkaretken veroinen, mutta eriomainen oluthuurujen poistaja kuitenkin. 

Otaniemi Vesimies.
Kuvaaja K. Kivi, Espoon kaupunginmuseo

Kun niin lähellä Helsinkiä asuin, en mitenkään saanut HOAS:n solukämppää. Opiskeluvuosina Menninkäisentien huoneisto toimi lähinnä vaatteiden vaihtopaikkana ja peseytymistilana. Kertaliput vaihtuivat sarjalippuun, sellaiseen 30 värillisen paperiliuskan niitattuun nivaskaan. Harvoin tulin luennon tai tentin jälkeen suoraan kotiin. Järkikin sen sanoo, että kun kerran paikan päällä oli, niin miksei samalla käynnillä mennyt leffaan tai konserttiin. 

Kerran kovalla pakkastalvella juoksin matkalippu valmiiksi kädessä repäistynä kiireellä bussiin ja ehdinkin kyytiin juuri kun kuski suhautti oven kiinni. 194 ei ollut ehtinyt kuin vasta Runeberginkadun alkuun kun kauhukseni huomasin, että toissapäivänä ostettu lippuvihko ei ollut paikallaan lompakossani. Pengoin hikisenä tavaroitani pari pysäkinväliä. Vihkon oli täytynyt pudota lumeen kun loikkasin bussiin. Painoin nappia ja hyppäsin pois kyydistä. Pakkasesta huolimatta puhkuin yltä päältä hiessä, kun olin vartin päästä takaisin Simonkentällä. Potkiskelin pitkään asemalaitureiden kinoksia etsien vihkosta, tuloksettomasti. Joku onnekas oli saanut lahjaksi melkein kuukauden matkat. Maksoin käteisellä synkeän paluuni Tapiolaan. Jäin pois Tapiolantien Ärrällä ja ladoin muutaman setelin tiskiin. Tunkiessani uutta vihkoa lompakkooni tein lupauksen itselleni, etten koskaan irrota lippua vihkosta ennen kuin olen kokonaan bussin sisällä. 

Bussi 195.
Kuva Espoon Auto

Bussilla kuljin myös matkat töihin ja takaisin. Suomen Värin toimipaikan vielä ollessa Espalla kyse oli vain yhdestä bussimatkasta suuntaansa. Vantaa Varistoon pääseminen edellytti kahden linja-auton käyttöä. Sama kaava toistui Valistus Oy:n kohdalla: kulku Särkiniementielle Lauttasaaressa kesti polkupyörälläkin puolisen tuntia, linkulla vain puolet siitä. Vantaalle muuttanut Valistus olisi vaatinut jo kaksi vaihtoa. Onneksi Timolla oli niinä parina Vantaan kesänä käytössään Ford Taunus. Julkisilla matkaan meni yhteen suuntaan lähes kaksi tuntia. 

Eipä silti, ehtiäkseni viikonloppua viettämään olin valmis tekemään kolmen vaihdon reissun. Timin saarelle mennäkseni minun piti ensin kulkea linja-autolla Kamppiin, sieltä toisella autolla Porvooseen, josta matka jatkui kolmannella bussilla Tirmon satamaan. Kaiken kruunasi merimatka taksiveneellä saareen. Tulipahan luettua aika monta kirjaa jatkoyhteyttä odotellessa noina vuosikymmenen vaihteen kolmena kesänä kun pääsin Timsöllä vierailemaan. Mutta ei tuo matkanteko mitenkään mahdottomalta silloin tuntunut… 

Tirmon satama.
Kuva Saaristokeskus

Tapiolasta poismuuttokin tapahtui Espoon Auton vihreällä bussilla. LP-levyjen ja kirjojen rahtaamisessa oli järjetön homma. Mutta laatikko kerrallaan ne siirtyivät kahdella bussilla Koskelaan Antti Korpin tielle. Muuten ei maallista omaisuutta ollut vaatteita ja yhtä kitaraa enempää kertynyt. Vihreä 104 vaihtui HKL:n siniseen viisvitoseen, jonka päätepysäkki oli näppärästi Hämäläinen Osakunnan opiskelija-asuntolan kyljessä. 

HKL:n sininen.
Kuvaaja Teuvo Kanerva, Espoon kaupunginmuseo

Hämiksen kaksiossa asuessamme joudumme joskus viimeisen bussin jo mentyä käyttämään VR:n palveluita. Meno viikonlopun T-junassa on lievästi sanottuna hurjaa. Osa jengistä on aivan käkenä joko viinasta tai huumeista, todennäköisesti molemmista. Matka Oulunkylän seisakkeelle ei ole pitkä, mutta tuskainen se on. Konnari ei joko ehdi tai ei uskalla kulkea remuavan vaunuosaston läpi. Niinpä helvetillinen kuvaelma on vain kestettävä. 

VR:n paikallisjuna

Arki-iltoina on rauhallisempaa. Konduktöörikin vilahtaa lippuja tarkistamassa. Joskus samaa matkaa kulkee englannin laitoksen afro-amerikkalainen lehtori Mr. Holman. Hän tuntuu viihtyvän seurassamme ja onhan matka turvallista tehdä tutussa porukassa. Erään teatteri-illan jatkoilta palatessamme istumme taas tahraisillla sinisillä muovipenkeillä. Keskustelu lainehtii juuri nähdyn näytelmän ympärillä. Holman vaikenee yhtäkkiä, tempaisee auki attasea-salkkunsa, oksentaa sinne, napsauttaa lukot kiinni ja jatkaa puhetta muina miehinä. Tilanne on niin nopeasti ohi, että vasta kotona kämpillä tajuamme nauraa lehtorin pokalle ja pistämättömälle tilannetajulle. 

Talvella kuljimme Koskelasta bussilla äitiäni Tapiolaan moikkaamaan. Muina vuodenaikoina taival taittui tandem-pyörällä. Linja-autoilla teimme myös nostalgiatripin Ritvalaan Vekkan kesäkotiin juhannuksena 1983. Samoin, ennen auton hankintaa loppuvuodesta 1988, kulku Vääksyyn onnistui Koiviston Autolla. Kaksi aikuista ja parivuotias tytär oikeastaan nauttivat kiireettömästä matkanteosta. 1987 kesällä Heidi ja Tosca olivat jo lomaa viettämässä Hakakujan suuren omakotitalon alakerran Osakkeessa. Minä tulin viikko myöhemmin perässä Koiviston maitojunalla, autolla joka kiersi kaikki mahdolliset Vesivehmaat, Urajärvet ja Paimelat. Yli kahden tunnin matkan viihteen takasivat tuolloin Sonyn alkeelliset korvalappustereot, joissa soi Electric Light Orchestran tuplakasetti ”Out of the Blue”. Matka olisi saanut jatkua jopa pidempään, niin hyvältä tuo albumi kuulosti ensimmäistä kunnon kesälomaansa viettämään päässeen valtion virkamiehen korvissa. 

Koiviston Auto Lahden linja-autoasemalla.
Kuva Koiviston Auto

Järvenpäässä asuimme neljässä eri osoitteessa. Kaikista niistä oli kohtuulyhyt kävelymatka asemalle tai seisakkeelle. Junia meni aamuruuhkan aikaan kolme tunnissa ja kaikki sujui pääosin hyvin ja aikataulun mukaisesti. Sitten saapui talvi. Jännitystä riitti aamuun ja iltapäivään. Mikrofonin rapina kovaäänisessä sai koko vaunuosaston hätkähtämään hereille. ”Raps! Raiteilla on ruuhkaa. Kuljemme noin 20 minuuttia aikataulusta jäljessä. Raps!”. Ja sama rapina paluuta odotellessa. 

Railakkain talvikelin aiheuttama myöhästyminen oli kolme ja puoli tuntia eräänä pyryisenä talviaamuna. Ehdin juuri sopivasti lounastauolle töihin. Porthanian ikkunapöydässä soppaa lusikoidessa katsoin sakenevaan lumisateeseen, joka peitti vastapäisen, Yliopistonkadun toisella puolella olevan, hallintorakennuksen näkyvistä. Vein tarjottimen kuljetuskärryyn, leimasin itseni ulos ja puskin vaakaan vihmovassa tuiskussa kohti Kamppia. Linja-auto lähti ajallaan. Matkalla mietin ehdinkö matka kotiin edes kuuden saunavuorolle. Olin kotona jo ennen kolmea. Matka kesti vajaan tunnin… 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *