Olen pitkään suunnitellut lähteväni matkalle. Ikävä kyllä, aina jotkin oudot vastoinkäymiset estävät tuon suunnitelman toteutumisen. En ole kuitenkaan kokonaan hylännyt ajatusta matkalle lähdöstä. Kaikkina näinä väsyttävävinä, epävarmuuden kuukausina kirjoituspöydälläni lojuu paksun pölyn peittämä kasa matkaesitteitä. Kun lopulta saan elämäni sellaiseen järjestykseen, että saatan lähteä, olen niin väsynyt ja ylenmäärin tympääntynyt suunnitelmaani ajatellen jo etukäteen kaikkia mahdollisia matkustamisen väistämättä aiheuttamia vaivoja, että päätän tunkea kaikki esitteet paperikoriin.
Istun kirjoituspöydän ääreen kopistelemaan esitenipun suoraksi, jotta se mahtuisi pieneen roskakoriin, jonka olen siirtänyt tuolini viereen. Kun painelen nippua koriin, eräs suuri tukevalle paperille painettu mainos ei suostu mahtumaan siihen mitenkään päin. Otan mainoksen käteeni taittaakseni sen vielä kerran puolet pienemmäksi.
Jään kuitenkin lukemaan esitteen matkalle lähtöön houkuttelevaa tekstiä ja katselemaan suuria kuvia tästä etelän maasta. Kuvat ovat erikoisia, hyvin rauhallisia ja lähes tyhjiä ihmisistä. Niissä näkyy autio tori, ilmakuva jonkinlaisesta areenasta sekä korkea, valkoiseksi rapattu talo, varmaankin tuon kaupungin tärkeä hallintorakennus, ja vielä kanava, jossa suuri matkustajalaiva odottaa sulussa. Sen kahdesta piipusta työntyy ulos paksua mustaa savua. Minä etsin tulevalla kahden viikon lomallani rauhaa ja etäisyyttä ihmisiin, siksi jokin tuossa esitteessä saa minut soittamaan mainoksen alareunaan hyvin pienellä kirjasimella painettuun puhelinnumeroon; niin pieneen, etten saa siitä selvää edes lukulaseillani. Onneksi työpöytäni monissa laatikoissa minulla on kaikenlaisia tarvikkeita, jotka ovat välttämättömiä prokuristin toimessani. Suurennuslasilla erotan juuri ja juuri numeron, jonka kirjoitan varmuuden vuoksi aina käteni ulottuvilla olevaan sinikantiseen, nyt jo hieman nuhraantuneeseen, muistikirjaan.
Kestää kovin pitkään ennen kuin linjan toisessa päässä vastataan. Olen jo kyllästyneenä odottamaan katkaisemassa puhelua, kun erotan linjalla hennon vanhan naisen äänen, joka pitkään toistaa matkanjärjestäjän nimeä valittaen koko ajan samalla huonoa kuuloaan. Joudun miltei karjumaan puhelimeen kysymykseni, joihin hän vastaa hyvin hiljaisella, käheällä äänellä. Painan korvani niin voimakkaasti luuria vasten, että se punehtuu ja sitä alkaa särkeä. Olen kiitollinen, kun puhelu päättyy. En ole aivan varma, mitä vanha nainen on minulle sanonut. Kuitenkin jo seuraavana päivänä, saapuessani poikkeuksellisesti jo alkuillasta kotiini, eteisen lattialla lojuu yhdestä nurkasta repeytynyt paksu, ruskea kirjekuori, jonka matkanjärjestäjä on minulle pikakirjeenä lähettänyt. Paitsi se sama esite, joka oli saanut minut ottamaan yhteyttä tuohon laivayhtiöön, kirjeessä on lähes 200-sivuinen ohjekirjanen ”Ohjeet ja vaatimukset etelän maahan matkustavaisille”, ja sen alapuolella kirjoitettu käsin, paksuilla, paljon mustetta kuluttavilla kirjaimilla ”Ehdottomasti luettava ennen matkalle lähtöä!”
Avaan kirjasen vasta hyvin myöhään illalla, kun olen saanut viimein tehtyä kaikki kotiin kantamani työt. Esimieheni on hyvin tarkka siitä, että mitään tekemätöntä päämiehen toimeksiantoa ei jää seuraavaan päivään. Tämä on minusta hieno periaate, vaikkakin se tarkoittaa sitä, että joudun kaikki arki-illat ja usein suurimman osan viikonlopusta ahkeroimaan toivottoman hitaasti alenevan asiakirjanipun ääressä. Kun perheelliset työntekijät poistuvat naureskellen ja toisiaan selkään taputellen jo alkuiltapäivästä viikonlopun viettoon, jään tutkimaan valtuutuksia pieneen työhuoneeseeni, jonka ainoasta ikkunasta näkyy vastapäisen rakennuksen tiiliseinä.
Esimieheni on kokenut oikeaksi myöntää perheenisille erioikeuksia, koska hän pelkää heidän irtisanoutuvan liiallisen työtaakan närkästyttäminä ja siirtyvän kilpailevan lakitoimiston palvelukseen. Olen ahkeruudellani saanut toimistopäällikön myötämieliseksi työsuhteeni jatkamiselle. Asia, josta hän katsoo tarpeelliseksi muistuttaa minua tuon tuosta kurkistaessaan kokoushuoneeseen, jonne olen jäänyt puhtaaksikirjoittamaan jokaviikkoisen kokouksen pöytäkirjaa. On jo aamuyö, kun olen saanut luettua kaikki tiheällä painetut 187 sivua ohjeita, varoituksia ja huomautuksia soveliaista käytöstavoista vieraalla maaperällä.
Lähtöaamun koittaessa olen niin epätoivoinen, että aamiainen jää miltei koskemattomana keittiön pöydälle, ja kadun syvästi typerää innostustani kuluttaa koko lomani etelän maassa. Yhtä hyvin, ja paljon pienemmin kustannuksin, olisin voinut jäädä kotiin valmistautumaan syksyn kiireisiin syventymällä uudistettuihin lakikirjoihin, jotka olin juuri ennen lomaani saanut vihdoin hankittua. Nekin ovat tehneet säästöihini melkoisen loven. Esimieheni suosituksesta olen ostanut nahkaselkäiset kirjat. Epäilemättä se on järkevää, koska jouduin lehteilemään teoksia jatkuvasti varmistaakseni toimieni juridisen paikkansapitävyyden. Nahkaselkäinen kirja kestää sivujen kääntelyä paljon pitempään kuin kokonaan kankaaseen sidottu teos. Kuten esimieheni myös vihjaisi, nahkaselkäiset, kullatuin kirjaimin koristellut lakikirjat huokuvat tarpeellista arvokkuutta vakuuttaen asiakkaillemme heidän olevan tekemisissä arvovaltaisen ja hyvämaineisen lakitoimiston kanssa.
Odotan tilaamaani taksia polttavan kuumalla kujalla. Miten kuumaa onkaan etelän maassa, jos tällä varjoisalla kadunpätkällä pohjoisessa olen läkähtyä valkeassa helleasussani? Taksi on tietenkin myöhässä. Olen kuitenkin varautunut siihen, kuten kaikkiin muihinkin odotettaviin ja väistämättömiin vastoinkäymisiin elämässäni. Tämän maan taksit ovat aina myöhässä, jos ne ollenkaan vaivautuvat saapumaan sovittuna aikana. Ehdin kyllä satamaan kävellenkin eikä matkalaukkuni paina juuri mitään, koska olen huolellisesti harkiten pakannut mukaan vain aivan välttämättömimmät vaatteet. Tässä kuumuudessa olisin epäilemättä hikoillut vaalean asuni häpeällisesti läikikkääksi kävelymatkalla laivasatamaan.
Olen jo lähtemäisilläni, kun kujan päähän ilmestyy iso, musta auto. Taksi pysähtyy voimakkaasti jarruttaen kohdalleni pöllyttäen samalla kadulle kerääntynyttä hienoa hiekkaa. Auto jyrisee tyhjäkäynnillä paikallaan hiekkapilven sisällä. Kuljettajalla ei ilmeisesti ole aikomustakaan nousta avaamaan ovea ja tavaratilan kantta. Pelkoni on, että jos viivyttelen, hän kyllästyy odottamaan ja kaasuttaa pois. Minulla on vaikeuksia saada tavaratilan luukkua auki. Mies painelee rytmikkäästi kaasupoljinta kertoakseen minulle, että hän ei aio odottaa enää pitkään. Kaupungilla on rahakkaampia kyytejä poimittavissa. Paitani selkä on kastunut hiestä, kun luukku viimein ponnahtaa auki. Tavaratila on täynnä metalliromua; ruosteisia ja öljyisiä putkia ja jonkin suuren koneen osia. Minun on pakko laskea laukkuni romujen päälle, vaikka tiedän sen saavan lähtemättömiä tahroja. Kun irrotan otteeni takaluukun kahvasta, se rämähtää kiinni, jolloin kuski kassuttaa auton moottoria mielenosoituksenomaisesti.
Musta auto on tukalan kuuma. Helleasuni housut tarttuvat heti kiinni keinonahkaiseen penkkiin. Kuljettaja on muodottoman lihava, turpeahuulinen, sänkileukainen mies, joka on pukeutunut mustaan nahkaiseen taksiyhtiön univormuun. Minulle tulee sellainen mielikuva, että jos hän avaisi nahkatakkinsa vetoketjun, koko hänen kehonsa valuisi sulana rasvana pitkin istuinta ajoneuvon likaiselle lattialle. Syvälle vedettynä kulmakarvojen tasalle hänellä on päässään yhtiön koppalakki, jonka lipan yläpuolella on taksiyhtiön tunnus, auton rattia kuvaava punainen kuvio hopeisella pohjalla. Tuon ihmisjärkäleen lisäksi auton etuosaan voisi mahtua vain äärimmäisen laiha, sairaalloinen kyyditettävä, pohdin mielessäni. Miehen paksu sängelle ajettu niska on viidellä poimulla. Vaihdetangon nuppi katoaa hänen jättimäiseen kouraansa, kun hän kiihdyttää kivien ropistessa viereisen talon oveen, sanaakaan sanomatta, pois kujalta, kuin luulisi hänen pakenevan jotain tappavaa kulkutautia, jotka ovat valitettavan yleisiä maassamme.
Koko kymmenminuuttisen matkan aikana kuljettaja ei sano sanakaan. Kun pääsemme satama-alueelle, hän pysäyttää auton kovin kauaksi laivoista, vaikka näen monien muiden taksien kuljettavan kyyditettävänsä aivan alusten käyntisiltojen viereen. Painellen voimakkaasti äänimerkkiä ja osoitellen jykevällä sormellaan moneen kertaan taksamittaria kuljettaja ilmoittaa haluavansa minun poistuvan autosta laukkuineni. Olisikin kohtuutonta hänen nousta vain pienen matkalaukkuni vuoksi, jonka nyt saan huomattavan helposti ulos tavaratilasta tottuneena sen lukkomekanismiin. Maksan kyydin ja annan miehelle vielä riittäväksi katsomani juomarahan. Juomaraha on kuitenkin ilmiselvästi liian vähäinen, koska hän soittaa kovaäänisesti auton torvea kuin kutsuen apuun satama-alueella sukkuloivia virkatovereitaan. Hädissäni viskon kaikki käteeni liivin taskusta löytämäni kolikot auton avoimesta ikkunasta sisään. Renkaat ulvoen ja äänimerkkiä huudattaen kuski kiihdyttää raivokkaasti ulos satamaportista.
Satama-altaassa kelluu useita risteilyaluksia, toinen toistaan hienompia, koristeltuina pienin lipuin ja viirein, jossa on kuvattuina ristejä, tähtiä, aurinkoja, liljoja ja leijonia. Vastaanottovirkailijat pokkuroivat sulavasti risteilyvieraiden astuessa laivaan. Auringon ruskeiksi paahtamat matruusit pesevät laivojen valkoisia kylkiä iloisesti vihellellen ja iskien silmää kauniille naisille näiden sipsutellessa sirosti korkokengillään aluksen hohtavalle kannelle.
Etsin kuumeisesti omaani, kuljen pitkin loputtoman pitkää laituria, mutta Suda Vojaĝo -laivaa en näe ennen kuin olen aivan laiturin loppupäässä. Laiva on likainen ja ruosteinen kyljiltään, joihon on niitattu teräslevyjä peittämään korroosion syömiä reikiä. Käyntisillasta puuttuu lautoja, siksi sillan molemmissa päissä on iso taulu, jossa lukee: ”Huom! Kulku sillalla vain omalla vastuulla!”. Astuen varovasti, loikkien yli aukkojen, törmään levittyneelle, liukkaalle kannelle. Vasta silloin huomaan harmikseni hellehattuni pudonneen satama-altaan öljyiseen veteen.
Hyttiosaston kulman takaa ilmestyy kuin tyhjästä viereeni kuluneeseen ja tahraiseen stuertin univormuun pukeutunut pitkä oliivi-ihoinen mies, joka on selvästikin muukalainen, koska hän puhuu kieltä, jota en ymmärrä. Tuskastuttuaan ymmärtämättömyyteeni stuertti riuhtaisee laukun kädestäni ja viittoilee liioitelluin elein seuraamaan perässään. Laivan hyttiosaston käytävät ovat siivottomat, matto on repaleinen ja kulunut paikoin kokonaan puhki. Hyttien ovien vieressä on peltisankoja, joista leviää käytävään pilaantuneiden elintarvikkeiden ja ulosteiden hajua. Yllättäen hyttini on siisti, melkeinpä steriili, vitivalkoinen ja valoisa. Suuresta messinkikehyksisestä ikkunasta suorastaan tulvii häikäisevää alkukesän valoa sisään. Kalustus on niukka, mutta kaikki tarpeelliset mukavuudet pitkälle laivamatkalle on huomioitu: kerrossänky, kirjoituspöytä, tuoli, potta, pesuallas ja lepotuoli, jonka vieressä on lattiavalaisin ja pieni pyöreä pöytä.
Juuri kun olen istuutunut lepotuoliin perehtymään mukanani tuomaan säädöskokoelmaan, kuuluu ovelta terävä koputus. Kun en heti riennä avaamaan ovea, koputetaan siihen uudelleen, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Epäröin edelleen oven avaamista, koska en odota ketään seurakseni. Hyttiä varatessani oli ehdoton vaatimukseni, että minun ei tarvitse jakaa sitä kenenkään muun matkalaisen kanssa. Otan kuitenkin varovaisen askeleen kohti ovea, joka nyt avataankin avaimella. Oviaukkoon ilmestyy pieni valkopartainen mies. Oikeastaan pitäisi puhua kääpiöstä, sillä tuo moitteettoman puhtaaseen kapteenin asuun sonnustautunut henkilö juuri ja juuri yltää oven kahvan tasolle. Mies hymyilee ystävällisesti, mutta hänen silmiään en pysty näkemään, koska hänellä on nenällään paksusankaiset aurinkolasit. Ilokseni tämä laivan kapteeniksi esittäytyvä henkilö puhuu minun äidinkieltäni. Jäykästi kumartaen hän esittää minulle kutsun tulla illallistamaan tunnin kuluttua kapteenin pöytään. Olen kieltäytymäisilläni, mutta omaa kieltäni puhuvan hyväkäytöksisen, korkean aseman aluksella omaavan henkilön kutsu on samalla kuin ehdoton vaatimus, joten vastaan tulevani mielelläni. Samassa kapteenin takaa ilmestyy oliivinvärinen käsivarsi, joka nykäisee oven kiinni kovalla paukahduksella. Jään suunnattoman epävarmuuden tilaan. Olinko vain nukahtanut hetkeksi uuvuttavan päivän jälkeen monimutkaisia lauserakenteita sisältävän kirjan ääreen vai tapahtuiko kaikki tämä todella?
Laivan koneet jyrähtävät käyntiin. Melu on korvia raastava, sillä hyttini on voimakkaasta värähtelystä päätellen aivan konehuoneen yläpuolella. Peitän korvani käsilläni, turhaan, sillä jyrinä on enemmän laivan rakenteiden tärinää kuin ääniaaltojen liikettä. Pöydälle jättämäni kirja kolahtaa lattialle. Meteli kohoaa niin sietämättömäksi, että ryntään kädet korvilla ulos hytistä. Käytävällä ei ole ketään. Ryntäilen paniikissa käytävää pitkin poispäin koneiden musertavasta jyminästä. Käytävät ovat valtava sokkelo, jossa kulkusuuntani kääntyessä toiseksi jatkan vimmaista juoksuani. Uusi käännös, taas avautuu uusi kulkuväylä. Olen aivan lopussa, huohotan ja nojaan kaiteeseen, kun yhtäkkiä tajuan, että hirvittävä ääni on vaiennut. Käytävä päässä hohtaa kirkas valo. Lähden kulkemaan kohti sitä tasaten hengitystäni ja pyyhkien hikeä takkini taskusta poimimaani raidalliseen nenäliinaan. Valo loistaa pyöreästä ikkunasta keskellä raskasta metallista ovea. Kaikki voimani äärimmilleen pinnistäen saan työnnettyä oven auki. Astuessani ulos häikäisevään auringonpaisteeseen raikas meri-ilma on lähes tainnuttaa minut suolaisella voimallaan. Olen tullut laivan keulaan. Kaukana laivan perällä näkyy kaksi savupiippua, joista työntyy ulos paksua mustaa savua.
Kuvitus: Stable Diffusion AI
2 thoughts on “Matka etelän maahan, edellinen osa”
Jatkoa tähän! Jään odottamaan Stephen King-Steinbeck-Paasilinna-Huovinen- tyyppistä jatkoa. Sinussa on ainesta vaikka mihin!
Kiitos kommentista. Kafka-parodiaa lähdin kirjoittamaan ja kirjoitan jatkon myös.