– ”Aivan ihana auringonpaiste! Nyt mennään Vesivehmaalle hiihtämään.” Huudahtaa vaimoni, kun aamisen astiat on korjattu tiskikoneeseen.
– ”Onkohan siellä koneella ajetut ladut? Näillä nykysuksilla menee nilkat hiihtämällä tehdyillä. Muljahtelee ikävästi sivuille. Aurinkovuorella näkyy olevan just ajetut. Katso vaikka Facebookista. Siellä on tuoretta kuvaa seiskasta.” Vilautan latuinfoa puhelimen näytöllä.
– ”Oltiin eilen siellä ja keskiviikkona. Mä tarvitsen vaihtelua. Ja siellä on aina hiki pipossa.” Inttää Heidi.
– ”Kun sulla on toi topattu hiihtotakki, niin ei sen alle näillä lämmöillä kannata villasta laittaa. +6 näyttää sääappsi. Jenkkapirtin parkkipaikkakin on todennäköisesti sellaisessa sohjossa ettei sinne edes pääse autolla.” Yritän vielä kääntää vaimoni päätä, vaikka tiedän sen turhaksi.
– ”Mennään vilkaisemaan. Ole kiltti! Senhän näkee jo siitä, onko siellä autoja parkissa.” Keksii vaimoni.
– ”Okei, okei. Nyt on viis kuus metrii tuulta. Golfkentän kierros on pois laskuista. Ja kakkosnelosella on iltapäivällä niin kova liikenne, että kura lentää ladulle saakka. Syrjäntauksen pellolla näkyy multaa ladulla näillä lämmöillä. Jenkalla ollaan sentään metsän suojassa. Ja erämaan rauhassa.” Luovutan ja pakkaan sukset pussiin.
Jenkan parkkipaikalla on toistakymmentä autoa. Alue on aamulla aurattu ja yön pakkanen on jäädyttänyt pinnan kovaksi.
– ”Täällähän on oikea kansanhiihto menossa! Ikinä en ole nähnyt näin paljon autoja. Tosi hyvässä kunnossa tää parkkipaikkakin.” Iloitsen Jenkan parkkipaikalla.
Kentän pinta on kova. Ja liukas. Jalkani lipeää jo ulos astuessani. Saan hädin tuskin pidettyä itseni pystyssä auton ovesta tukea ottaen. Huudan varoituksen vaimolleni, joka on kyllä tehnyt itsekin saman havainnon. Hiljaa hivuttautumalla ja sauvoista tukea ottaen pääsemme ladun reunaan. Latu näyttää priimalta. Aurinko paistaa kuumasti kuin keväällä ja sankka metsikkö leikkaa tuulen olemattomiin.
– ”Oota, Heidi! Tuplahaskat ja tää liivi on nyt aivan liikaa.” Huikkaan vaimolleni ja riisun ylimääräiset varusteet. Kevyt lämpöliivi ja ohuet neulehansikkaat mahtuvat hiihtotakin taskuihin.
Pipokin on turhan paksu, mutta avopäin ei tohdi helmikuussa hiihtää. Heidillä on ongelmia siteen kanssa. Kestää hetken ennen kuin tiukkaan niittautunut sepelinpala irtoaa monon pohjasta. Juuri kun olemme lähdössä, viereemme törmää punakka nainen, joka saa vaivoin vauhdin pysähtymään.
Ryytynyt hiihtäjä huohottaa ja pyyhkii räkää poskiltaan:
– ”Ööh! Menkää varovasti! Pitäis olla palanderi ja pujottelusukset noissa mäissä. Hirvee luisto ja roskaa on ladut täynnä. Pipokin, perkele, hävisi!”
Kiitämme varoituksesta. Ensimmäinen kilometri kulkee kuin unelma. Paitsi, että olen ottanut väärät sukset. Latu ei olekaan vetinen. Nanosuksi lipsuu. Heidi painaa edellä karvapohjasuksilla kovaa kyytiä hyvällä pidolla ja erinomaisella luistolla. Pääni on märkä ja hiki valuu pitkin selkää. Turha yrittää potkia. Tasatyöntö on paras tapa edetä. Latu on jäinen ränni. Heidin kääntyessä oikealle, minä syöksyn suoraan eteenpäin. Onneksi ei ole puita juuri tällä kohtaa. Ladunvierus on pehmeä. Uppoan polvia myöten hankeen.
– ”Ääh! Heidi, oota! Ajoin ohi.”
Heidi vilkaisee taakseen ja on saman tien horjahtaa ladulta. Nyt pitää katsoa mihin on menossa. Ravistelen lumet pois ja työnnän itseni liikkeelle. Sukellamme metsän varjosta suoaukean häikäisevään kirkkauteen. Heidillä on aurinkolasit, minulla ei. En hetkeen näe mitään. Törmään Heidin suksenkannoille. Tuurilla pysymme molemmat pystyssä.
Suolla kiertävä latu on auringon pehmentämä. Nyt alkaa suksi pitää, mutta luisto häviää ja syvässä latu-urassa monojen sivut hankaavat lumeen. On pakko tunkea pipo housun taskuun. Pää höyryää märkänä. Ei helmikuussa pitäisi olla kevät – ei ainakaan Suomessa. Viime viikon metrinen hanki lorisee jo ojassa.
Mitä se vaimo huutaa? Mäkien sarja on edessä. Pysähdymme ensimmäisen mäen harjalle. Jyrkästi alas viettävällä ladulla on runsaasti kuusenneulasia ja muuta roskaa. Laskeudun tamppaamalla yli puolivälin. Polveen vihlaisee. Supan pohjalla otan kiltisti sukset pois. Kävellen on ladunvartta turvallista edetä. Sukseton jalka uppoaa heti hangen sisään. Kahlaan polvia myöten pehmeässä lumessa. Ei auta. Pakko kävellä ladulla. Niin näyttää moni muukin tehneen.
Heidi pääsee kevyempänä helpommalla: hankikannon painoraja on näköjään 60 kilon paikkeilla. Tuohon on joku horjahtanut. Ja tuohon. Mikäs sininen siinä on? Sen parkkipaikan naisen kirottu pipo. Nakkaan sen Heidille. Minulla on taskut täynnä liikavaatteita.
Neljän mäen ryppään selvitämme sukset olalla. Laavulla on varmaan porukkaa tauolla. Ei ketään! Ei ole kukaan tänään nuotiota pitänyt. Missä kaikki muut retkeilijät ovat? Parikymmentä autoa tekee kolmisenkymmentä hiihtäjää. Tai enemmän. Erämaa on niellyt koko porukan. Mutta eihän tämä ole kuin kuuden ja puolen kilometrin lenkki. Outoa…
Olen juuri huutamassa, että on sentään tällä kertaa erämaan äänimaisema. Ensimmäisellä käynnillä joku ajoi moottorikelkalla rallia ladun vieressä, toisella kierroksella lähitalon poika – tai ehkä isäntä itse – päristeli koko tunnin metsikössä motocrossipyörällä. Tällä kertaa korpeimme kuiskinnan peittää alleen pienkone, joka lentää aivan puiden latvojen tasalla. Lentokenttä on lähellä.
Laavun jälkeen on vielä yksi mäki rämittävänä. Yöllä on näköjään tuullut kunnolla: latu-ura on roskainen vaikka isot kuuset ovat kaukana aukean laidalla. Koko ajan pitää katsoa suksen kärkeä kohti ja nostella vuoroon vasenta ja oikeaa jalkaa. Kumpuilevassa maastossa olen silti lentää turvalleni. Pihkaiset neulaset ja kuorenpalat tarttuvat varoittamatta suksen pohjaan. Heidi kompuroi edellä. Sitten yhtäkkiä on puoli kilometriä puhdasta baanaa. Hurina voimistuu taas. Cessna heiluttaa siipeään meille. Minä näytän häirikölle keskisormea.
Jenkkapirtti-viitta löytyy. Mallinuken torso ohitetaan! Tästä on enää kilometri autolle. Hengissä selvittiin. Parkkipaikkaa ympäröivien talojen vihreää seinää näkyvissä: nyt voi hengähtää. Siellä vilahtaa automme punainen kylki.
Parkkipaikka on Citikkaa lukuunottamatta tyhjä. Mitä ihmettä! Luovuttivatko muut? Vai kiersivätkö ne vain nelosen. Heidi huutaa jotain. Ai, kuva? Okei, ota vaan. Kyllä tästä reissusta pitää muisto saada. Kuusi ja puoli täällä tuntui samalta kuin kymppi harjulla.
Nousemme penkalle irrottamaan suksemme. Heidi saa yhden suksen pois ja pyllähtää saman tien takapuolelleen hangen sisään. Irronnut suksi liukuu auton alle. Sätkii siinä jalkojaan ja nauraa. Isken omat suksen pystyyn lumikasaan. Ojennan käteni auttaakseni hänet pystyyn. Rojahdan nivusia myöten pehmeään nietokseen. Me molemmat nauramme. Olipahan lenkki!
Kun olemme turvallisesti autossa istumassa, avaan hiihtotakin vetoketjun. Hiki on kastellut takin rinnuksen märäksi. Auto sutii paikallaan. Pyöräytän rattia eri suuntiin ja annan kevyesti kaasua. Irti on! Ei sentään tarvitse ryhtyä autoa työntämään. Vilkku oikealle. Maantie on jo täysin sula. Nyt kotiin ja suihkuun.
– ”Mihin ne kaikki katosivat? Parikymmentä autoa parkissa eikä ketään näkynyt. Luulin, ettei sekaan mahdu.” Pyyhin hikeä ja ihmettelen ääneen.
Heidi naputtelee kännykkäänsä. Minä kuivaan hikeä taskusta löytyneeseen talouspaperin palaan. Olemme jo Tokmannin bunkkerin kohdalla. Heidiä naurattaa.
– ”Syy löytyi.”
– ”Ai mihin?”
– ”Siihen autojen määrään. Jenkalla oli Olavi …virta. poseeraamassa suksien kanssa. Siellä on tanssit tänään illalla kello 21.” Huutaa hän nastarenkaisen auton jyrinän ylitse.
– ”Olavi Virta? Eihän se ole enää elävien kirjoissa. Eikä tansseja voi tällaisena aikana pitää.” Mutisen itsekseni.
– ”Uusivirta. Olavi Uusivirta. Striimattuna, tietenkin…”
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)
