Linnut, linnut

Asikkala on amatöörilintuharrastajan paratiisi: kaksi suurta järveä, harjut, metsät ja pellot luovat ainutlaatuisen ympäristön. Jos täällä ei jotain lajia havaitse, se ei todennäköisesti ole lentelemässä muuallakaan sisä-Suomessa. Vaikka en suhtaudu lintujen tarkkailuun mitenkään intohimoisesti, on kotona ja mökillä tehokkaat kiikarit käden ulottuvilla. Pyörän etulaukussa kulkevat pienet kiinalaiset halpisbinokulaarit, jotka minimaalisesta hinnastaan ja koostaan huolimatta ajavat asian.

En varsinaisesti käy linturetkillä 60-luvun tapaan, mutta pyörälenkkien ja suppauskierrostenkin ydin on havaintojen teko luonnossa. Pysäytän pyöräni ja kaivan kiikarit esiin, jos hiemankin kiinnostavaa pelloille tai järvien lahtiin ilmaantuu. Lintujen lisäksi vaihtelevat biotyypit tarjoavat paljon muuta nähtävää: kauriita, peuroja, kettuja, jyrsijöitä ja jopa hirviä. Joskus meloessa istahdan laudalle voidakseni keskittyä joutsenperheen touhuja katselemaan. Mihinkä sitä kiire on, eläkeläisellä… 

Asikkalan ekologisen lokeron kuningaslintu on ehdottomasti naakka. Muitakin varislintuja on runsaasti, mutta ei kuitenkaan sellaisia parinsadan linnun parvia, joissa naakat pyörivät kjak-kjak -huuhdahduksia kirkuen. Aivan ilmeisesti niistä on hauskaa revitellä aina silloin tällöin. Naakka on hieman räkättirastasta suurempi, juuri sopivan kokoinen, äärimmäisen taitava lentäjä ja ryhmätyön taituri. Tapiolan vuosina naakka oli harvinaisuus, mutta nyt se on suvereenisti valloittanut sekä agraarin että urbaanin ympäristön. Lahden rautatieasemalla työaamun junaa Helsinkiin odottaessani minua huvitti villisti kiehuva satapäinen parvi, jonka möykkä kaikui riemukkaasti kivitalokortteleiden sisäpihoilla. 

Korppi on synkkä kaveri, muttei mikään rariteetti. Kerran pyörälenkillä näin keskellä tietä lojuvan, ilmeisesti autoon törmänneen, kuolleen korpin. Tuli mieleeni sananlasku, ettei korppi korpin silmää noki, kun näin harakkaparven aterioitsevan innokkaana mustanpuhuvalla raadolla. Paluumatkalla raatoja oli kaksi. Yhdellä ahneella harakalla oli myös sananlaskun mukainen loppu. Tuli todettua samalla, että harakalle kelpaa myös lajitoveri lounaaksi. 

En ole pitänyt varista mitenkään raivokkaana jälkeläistensä puolustajana. Pesivät lokit ja varsinkin tiirat kierrän kaukaa Päijänteen saarten ympäri meloessani. Ei tarvitse mennä kovinkaan lähelle, niin jo on tiira syöksyjään tekemässä ja varoituksiaan rääkymässä. 

Varis on sympaattinen harmaanuttu, joka hyvin harkiten ja pienieleisesti väistelee autoja ja muita kulkuneuvoja tienpientareella tepastellessaan. 2015 keväällä jouduin hieman muuttamaan mielikuvaani tuosta siivekkäästä. Puskin hikisenä ylös viimeistä ylämäkeä kotia kohti, kun olin kuulevinani jonkin rapsahtelevan kypärääni. Pusakan hupun nauhan kiristinpampula taas hakkaa kypärän reunaan, ajettelin. Sohin kädellä nykäistäkseni pampulan pidemmälle pois naksumasta. Käteni osui johonkin muuhun. Silmäkulmastani näin harmaata ja mustaa. Olin säikähdyksestä ajaa tieltä. Varis oli käynyt kimppuuni. Vaimoni naureskeli keittiössä epäuskoisena kertomukselleni. Olin itsekin hieman epävarma, mitä oikein oli tapahtunut. Enkä arvannut, että tapaus oli vain alkusoitto koko kevään jatkuvalle hitchcockmaiselle lintupainajaiselle. 

Kun variksen kynnet toisen kerran raapivat kypärääni, ei asiassa ollut mitään epäselvää. Epäilin, että valkoinen Bell-kypäräni näytti vaakusta lokilta, joten vaihdoin mustaan. Sama meno jatkui. Varis on raadonsyöjä, jolla petolinnun kynnet ja nokka. En ollut mitenkään innoissani sen lähentelyistä. Kokeilin pelottelutaktikkaa ajamalla suoraan kohti lintuja, soittamalla kelloa ja huutamalla perkeleitä. Ei toiminut; emovaris lensi kymmeniä metrejä perässäni raakkuen verenhimoisesti. Yritin väistää pyörätien toiseen laitaan hissukseen ajelemalla ja toisaalle katsomalla. Taas rapisi kypärä. Jos samaan aikaan viereisellä maantiellä liikkui auto tai jokin muu kulkuneuvo, elukka ei uskaltanut ahdistella minua. Niinpä ainoa toimiva keino oli odotella, että kohdalle sattui auto tai moottoripyörä ja painaa täysillä ohi pesintäreviirin. Heinäkuun puolivälissä kiusa loppui; poikaset olivat lentäneet ulos pesästään. 

2016 alkukesästä luulin jo hyökkäilyn loppuneen, kunnes taas musta varjo liiteli pääni yläpuolella. Kolmantena vuonna varikset olivat ilmeisesti vaihtaneet pesäpuunsa paikan. Painajainen päättyi. Joskus myöhemmin samana kesänä silmiini osui Hesarin pikkujuttu, jossa kerrottiin identtisestä varisahdistelusta. Näytin lehtileikettä voitonriemuisena vaimolleni, joka vain pudisteli säälivästi päätään. 

Lähes kaikki linnut laulavat. Yksi lurittelee taidokkaita melodioita, vaihtaen teemaa vaivatta. Toinen räähkyy karmealla äänellä niin että koko metsä raikaa. Näiden kahden ääripisteen väliin sijoittuvat epämääräisessä järjestyksessä muut linnut. Räksää lukuunottamatta rastaat ovat ehdottomasti laulajien top-kympissä. Paikallinen erikoisuus on punakylkirastas, jonka hämäläisen murteen selvitti minulle eräs tunnettu vääksyläinen lintumies: ti-ti-ti-ti-ti-tit-ti-ti-ti-tii ensin nousevalla nuotilla ja sitten sama laskevalla. Olin ennen tuota keskustelua turhaan etsinyt laulajan identiteettiä lintukirjoista ja YouTuben videoilta. 

Sitten ovat sarjassamme nuo ”metsiemme mestarilaulajat”. Annan ehdottomasti ykkössijan närhelle. Sen rääkäisy on selkäpiitä karmivaa säröistä kiljumista. Närhen höyhenpuku on kyllä eräs hienoimmista, joten ehkä sen ei tarvitse olla myös kaunisääninen. Tiltaltti on monotonisuuden taitaja: se toistelee nimensä veroisesti tylsää säettään ”til-til-tyl-til-tyl-tyl” – lähes loputtomasti – ja sitten sylkäisee päälle ”fyit”. Se on myös ympäristöön katoavan monotoninen väritykseltään varsinkin syksyllä. Laulujoutsen ei ole metsälintu. Isohan se on ja kieltämättä matalalennossa komeaa katsottavaa. Mutta se laulu… tai eihän se mitään laulua ole vaan kovaäänistä meuhkaamista. Niin, se kun nyt sattuu olemaan kansallislintu. Englantilaisilla ei ole patriotismin taakkaa, niinpä he ovat antaneet suurelle linnulle nimeksi ”whooper swan”. Whoop-sanan suomennos on valittavissa näistä: huutaa, hihkua tai kiljaista. Miten olisi hihkujoutsen? 

SUP-laudalla meloessa pääsee lähelle vesilintuja. Suppauksessa ei paljon ääntä synny eivätkä linnut oikein osaa päättää pitääkö tuota kummajaista pelätä. Lokitkin – silloin kun ne eivät ole pesimäsaarensa lähistöllä – päästävät melojan muutaman laudanmitan päähän ennen kuin ne laiskasti nousevat siivilleen. Kuikka on hieman epäluuloisempi. Päijänteellä tosin on ainakin yksi puolikesy kuikka, joka ei suppailijaa pahemmin hätkähdä.  Syyskesällä on mukava katsella kuikkaparven sukellusharjoituksia. Jos lautani on vahdissa olevan vanhan kuikan mielestä lipunut liian lähelle, se töräyttää varoituksen ja koko porukka painuu pinnan alle noustakseen jossain kymmenien metrien päässä ylös. 

Heinäkuu on helteinen. Tyttäreni on viimein saanut työvuoronsa Urajärven kartanomuseolla järjestettyä niin, että kauan odotettu melontaretki onnistuu. Järvenselällä on yllättävän kova aallokko. Muutamme reittisuunnitelmaa ja käännymme matalan sillan ali Luopioistensalmen väylälle. Muhkea kaislikko on paikoin kaventanut jo muutenkin kapean väylän vain parimetriseksi. Kaislikon keskeltä kuuluu joutsenten törähtelyä. Väylä on suojainen, veden pinta vain hieman väreilee puuskaisen tuulen etsiessä kulkutietä tuuhean rantametsikön läpi. Melomme reitin päähän, josta jälleen avautuu tuulen piiskaama järvenselkä vaahtopäisine aaltoineen. Kierrämme kaukaa ison kiven, jolta lehahtaa lentoon merimetso. Kivi on saanut valkoisen ulostekuorrutuksen. 

Tuuli tuuppaa meitä kevyesti  eteenpäin, kun lähestymme siltaa. Eteemme lipuu kaislojen seasta iso, uhkaavanoloinen laulujoutsen. Jarrutamme meloilla varovasti. Toinen lintu ilmestyy väijytyksestä aivan kylkeemme. Kuiskaan tyttärelleni hätäisen ohjeen kääntyä takaisin. Tiedän, että yksi vihainen joutsen voi tukkia kaupungissa kevytväylänkin: tie saatiin auki vasta, kun palohenkilö suojavarusteissaan oli siirtänyt aggressiivisen linnun muualle. Noiden kanssa ei ole leikkimistä. Rauhallisesti meloen palaamme muutaman kymmenen metrin päähän linnuista miettimään, miten päästä ohi meitä ikävästi mulkoilevasta duosta. Melalla voisi yrittää huitoa laudan päällä istuen. Huitominen tuntuu erittäin huonolta vaihtoehdolta. Todennäköisesti saisimme joutsenet räpistelemään kimppuumme.

Iltapäivän aurinko paahtaa kuumana. Janokin alkaa vaivata ja pattitilanne vain jatkuu. Kaislikosta kuuluu ääniä. Molemmat joutsenet kurovat kaulojaan ja häviävät nopeasti heinikon suojaan. Viittoilen tyttärelleni käsimerkein, että nyt melotaan ja lujaa! Olemme jo onnellisesti sillan toiselle puolella, kun vilkaisen taakseni ja näen toisen joutsenen palaavan vartiopaikalleen. Vaara ohi, huikkaan tytölle. Mutta Luopoistensalmi saa jäädä muutamaksi viikoksi joutsenparin ja sen poikasten valtakunnaksi. 

Kaksikymmentä vuotta Vääksyn Kesän lomakylässä huhtikuusta syyskuun loppuun kaikki lomat ja viikonloput viettäneenä pääsin hyvin selvyyteen alueen lintupopulaatiosta. Tuon ajanjakson sisällä tapahtui paljonkin eläinkunnan muutoksia, mutta yksi pysyvä ja silmiinpistävä piirre Vesijärven rannan linnustossa on. Kalasääski on todella yleinen alueella. Niitä saattoi nähdä useita saman päivän aikana – sillä tuskin kyseessä on vain yksi lähistöllä pesivä pari – kalastamassa heti matalan lahden reunamilla. Usein vinkin antoivat sääksen perässä roikkuvat kirkuvat lokit. Rauhallinen liitely päättyi yhtäkkiseen pudottautumiseen kiven lailla korkeuksista järven kirkkaaseen veteen. Harhaosumia sattui vain harvoin. Suuri kala kynsissään komea petolintu ravisteli liitämään kohti pesäpuuta. 

Niistä Vääksyn Kesän alueen muutoksista suurin lienee ollut vuosikymmenessä nopeasti yleistyneen punavarpusen lähes täydellinen katoaminen mökkikylän pensasaidosta. Punavarpusten postuminen käy hyvin ekologisesta kouluesimerkistä, mitä tapahtuu kun jonkin lintulajin pääasiallinen ravinto loppuu. Mökkikylän sarkapolkuja reunustavat avo-ojat päätettiin kaikki muuttaa 2010-luvun alussa salaojiksi. Yksi perustelu oli tolkuton hyttysten määrä heti kunnon lomailmojen alkaessa. Kyllä mekin siirryimme monta kertaa sisälle mökkiin illallista syömään tehottomien hyttyskarkotteiden katkusta. Salaojien tulon myötä hyttysongelma poistui, mutta niin tekivät myös punavarpuset. Muutamana viimeisenä kesänä ei iloinen ”we-would-like-to-pay” -vihellys pajuaidan uumenista enää kaikunut. 

Maakotka näkyi joskus paljaalla silmällä mökkikylän yllä kaartelemassa ylös nousevassa virtauksessa. Varpushaukka rymisteli pensasaitojen lomitse. Pöllöjä ei alueella näkynyt, vaikka huhuilua kuuluikin. Tosin uuttukyyhky oli varmempi veikkaus äänilähteeksi. 145 mökkiä asukkaineen karkotti tehokkaasti arimmat linnut muualle. 

Kovakaan pakkastalvi ei ole tyhjä linnuista. Lajirunsaudesta ei voi puhua, mutta monia sitkeitä tyyppejä jää uhmaamaan arktista kylmyyttä ja puolimetrisiä hankia. Suurin osa varislinnuista talvehtii, samoin kanavan sulan kymmenpäinen sinisorsaporukka. Talviruokinnalla pysyvät monet pienet ja vähän isommatkin siivekkäät leivänsyrjässä kiinni. Lintuinfluenssapelon mukanaan tuoma ruokintakielto on pienentänyt kanavan jengin murto-osaan entisestä.

Aurinkovuorella voi seitsemän kilometrin latua kiertäessä tehdä hauskoja havaintoja – jos ei paina menemään niin sanotusti ”räkä poskella”. Useat harjanteen päällä olevat puiset valotolpat ovat käpytikan pajoja. Taas kerran iltapäivän auringossa lenkkiä verkkaisesti sauvoessani ihmettelin ladun roskaisuutta tolppien kohdalla. Tolpan huipulta kuului terävä nakutus. Kun nostin katseeni tarpeeksi ylös, näin tikan työssään. Käpysilppua leijaili alas.

Merikotkia näkee silloin tällöin järven jäällä ruokailemassa nuotanvedon ylijäämillä. Kevään puolella talvea syöksähtelee myllyn padon liepeillä koskikara. Kunhan edes jonkinlainen avoimen veden alue muodostuu jokeen ja kanavaan, uiskentelevat telkät ja isokoskelot siinä kevään alun merkkeinä. Sitten saapuu oletettavasti sama kanadanhanhipari muutamaksi päiväksi ruokailemaan. Valkoposkimassat hakeutuvat onneksi kauemmaksi, osittain lumesta vapautuneille pelloille. Vain muutama yksilö jää Rolf-koiraani ärsyttämään. 

Petolintuja kaartelee peltoaukeiden yllä. Keväällä on hauska seurata ruskosuohaukan liitoa pelto-ojien yläpuolella. Ojan levitessä parimetriseksi, haukka pyydystää myyriä ja sammakoita käytännössä maanpinnan alapuolella. Kanahaukan ilmestyminen ilmatilaan saa naakat ja lokit hermostumaan. Hyökkäys on usein paras puolustus; haukan havaitsemista helpottaa sitä jahtaavat varislinnut. Eivät peltoja tehokkaasti lannoittavat hanhetkaan ole turvassa. Toisinaan merikotka päivystää aukeiden yllä. Siipirikko hanhi on helppo saalis Suomen suurimalle petolinnulle.

Merikotkaan lähes törmäsin sumuisessa maaliskuun aamussa hiihtäessäni ympäri Vääksyn urheilukentän juoksuradalle höylättyä Muumilatua. Satuin juuri oikealla hetkellä olemaan pukukoppien kohdalla katse suunnattuna metsänreunaan. Varis vai korppi – ei jumankauta, merikotka! Sankka sumu oli pakottanut harjun yli lentävän kotkan laskeutumaan puiden latvojen tasalle. Siinä se lensi rauhallisilla siiveniskuilla muutaman kymmenen metrin päässä minusta. Pysähdyin haukkomaan henkeä, en niinkään hiihtovauhdin vuoksi; näky oli henkeäsalpaava sanan varsinaisessa merkityksessä. Toinen vaikuttava petohavainto oli kahden nuoren merikotkan kisailu Päijänteen yllä pilvien välistä kurkistaneen syysauringon loihtiessa täydellisen valaistuksen näkymälle.  Olin jo jonkin aikaa miettinyt pyörälaukussa turhaan kulkeneiden kiikarien jättämistä kotiin – oli onni etten ollut jättänyt. 

Kun laiskottaa tai on kipeä, voi lintujen tarkkailua suorittaa omalta lukusohvalta. Harjun alarinteeseen 1951 rakennetun massiivisen Säästöpankkitalon erkkeri-ikkunasta avautuu sohvalla maaten pala taivasta, jonka leikkaa taloon kulkeva antennikaapeli. Kaapeli kelpaa muuttomatkaa suunnitteleville haarapääskyille taukopaikaksi.

Kiikareilla näkee harjun ylitykseen vaivautuvia vesilintuja ja jopa kotkia. Ennen 2018 tehtyä julkisivuremonttia ruokakaappien ilmastointiputket toimivat tervapääskyjen pesimäkoloina. Lento-opetuksen kirkuna kaikui merkkinä kesän kaartumisesta syksyä kohti. Remontin takia putket suljettiin. Koko tervarijengi otti siitä nokkiinsa ja meni pesimään muualle. Tervapääskyt harhautuivat myös tunkemaan sisälle ruokakomeron tuuletusluukuista. Eräänä kesänä mökkeilyn loputtua ihmettelimme pitkään outo hajua komerossa. Tarkka etsintä paljasti syyn. Se oli jo tuossa vaiheessa muumioitunut tervari.

Alkutalvesta, ensimmäisinä pakkaspäivinä ovat tali- ja sinitiaiset kovin hanakoita etsiytymään sisätiloihin raolleen jätetystä tuuletusikkunasta. Saahan ne ulos, kun sulkee huoneen ovet ja avaa mahdollisimman monta ikkunaa. Rolf-koiramme menee tinttien vierailuista aivan sekaisin. Kerran ihmettelimme kuka oli paiskonut työpöydältä alas näppäimistön, kynät ja muuta roinaa. Pöydällä paniikkitwistin vetäissyt syyllinen makasi kyseisen pöydän alla viattoman oloisena. 

Järvenlahdet ja pellot sekä niitä reunustavat sankat metsät takaavat satunnaisellekin retkeilijälle yllin kyllin lintumaailman dramatiikkaa, jos vain malttaa pitää etenemisvauhdin kohtuullisena ja muistaa antaa katseen lipua pitkin kesän viheriöimää hämäläistä maalaismaisemaa. 

Kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto ellei toisin mainita.