Liian lempeä levykauppias

Jokaisessa koulukuvassa on ainakin yksi sellainen lähes näkymätön poika tai tyttö. Hän on kuvassa, ehkä keskimmäisessä rivissä, todennäköisesti reunimmaisena, mutta kukaan kuvaa katsova ei häntä huomaa. Hän ei itsekään oikein tahdo löytää itseään luokkakuvaa katsoessaan. Sellainen seiskan oppilas, keskinkertainen kerta kaikkiaan. Ei niin hyvä, että erottuisi edukseen eikä niin huono, että kaikki koulukaverit hänet muistaisivat vuosien jälkeenkin. Hän ikään kuin katoaa taustaan.

Jimi Henrik Lemmytyinen oli tuollainen huomaamaton kaveri. Näkymättömän miehen poika, sanoivat koulutoverit. Jimin isä oli levykeräilijä ja levymessujen vakiokävijä: siitä tuo pojan erikoinen nimiyhdistelmäkin johtui. Sukunimikin oli alunperin Lemmetyinen. Isä oli Jimi Hendrixin ja Motörheadin intohimoinen fani ja piti muutenkin kovaäänisestä rokinräimeestä. Ikävä kyllä, hänen poikansa ei ollut lainkaan innostunut levybisneksestä eikä halunnut kuunnella muuta kuin Pasi Kauniston albumeita. Jokin salaperäinen voima niissä sai Jimi Henrikin sielun väräjämään.

Koulu sujui tyydyttävästi, seiskan arvoisesti. Kaikista oppiaineista Jimi Henrik onnistui saamaan arvosanaksi seitsemän. Mikä oli vielä hämmästyttävämpää oli se, että hän sai myös kaikista kokeista aina tuon samaisen arvosanan: ei miinusta ei plussaa, eikä tietenkään puolikasta. Seiskaa kaikki tyynni!

Ei Lemmyä, niin kuin häntä kutsuttiin, kukaan edes kiusata jaksanut. Yritykset ärsyttää häntä kilpistyivät Lemmyn ilmeeseen, joka oli lempeä kuin sateeseen unohdetun cockerspanielin katse. Kouluvuodet vaihtuivat yksi kerrallaan seitsemän arvoisesti kukin. Lukioon Lemmy kurotti viimeisenä hyväksyttynä oppilaana. Ylioppilaskirjoituksetkin hän läpäisi, niin kuin hän itse vaisusti hymyillen totesi, kuuden ällän ylioppilaana. Kaikista yo-kokeista hän nimittäin sai arvosanaksi lubenterin. Ällä mikä ällä, mietti Lemmy ylioppilaskakkua syödessään.

Kaikkien – ja erityisesti omaksi – hämmästykseksi Lemmy pääsi yliopistoon. Juuri sinä vuonna 70 prosentin suoritus valintakokeessa riitti – rimaa hipoen tosin. Estetiikka oli jo varhain ollut hänen tähtäimessään. Gradu-aihekin oli muhinut puolivalmiina Lemmyn päässä hänen lukiovuosinaan. Se oli: ”Pasi Kauniston laulutaide jukkahauruslaisessa katsannossa”. Seitsemän opintovuoden jälkeen onnellinen esteetikko poistui Porthanian pyöröovista maisterinpaperit oikeassa ja kukkakimppu vasemmassa kädessä. Mitäpä mies tyydyttävällä maisterin tutkinnolla tekisi? Vastaus on: ei mitään. Mutta juuri tällä kohtaa kohtalon jumalatar otti ohjat käsiinsä.

Isä-Lemmytyinen oli paksunahkainen öykkäri, jonka suurinta huvia oli huiputtaa levykaupoissa. Mikään katala konsti tai viekas vedätys ei ollut hänelle vieras. Niinpä, vaikka hän menestyikin kavalissa toimissaan ja vaikka hänen yli kahdestakymmenestä tuhannesta albumista ja lukemattomista singleistä koostuva levykokoelmansa oli eräs Euroopan merkittävimpiä, ei hänellä ystäviä ollut. Yksin Lemmyn isä istui viskipullo polvellaan ja kuunteli viimeisimpiä kieroudella kaapattuja arvolevyjään. Mitään suurta mielihyvää huijauksella hankitut harvinaisuudet eivät hänelle kuitenkaan suoneet. Kallis japanilainen artesaaniviskikin maistui suoraan sanottuna tamman hieltä.

Viski koituikin isä-Lemmytyisen kohtaloksi. Yrittäessään sammuttaa omantuntonsa nalkuttavan äänen runsaalla viskin lotraamisella hän sammuttikin ns. pääkatkaisijasta elimistönsä virran. Viimeinen levysoittimessa pyörimään jäänyt albumi oli enteellisesti alkuperäinen, erittäin hyväkuntoinen, laatikossa paksun ja ehjän kuvakirjan kanssa julkaistu, omenaetiketin virhepainosversio the Beatles-yhtyeen viimeisenä julkaistusta levystä, ”Let It Be” -albumista.

Isänsä ainoana perillisenä Lemmy joutui nyt ankarasti miettimään, mitä hän tekisi tuolla järjettömällä määrällä äänilevyjä. Mitään intohimoa Pasi Kauniston lisäksi ei hän tuntenut levyjen keräilyyn. Tietäen myös millä keinoin kokoelma oli hankittu, häntä ei erityisemmin kiinnostanut ryhtyä kulkemaan isänsä likaisissa jalanjäljissä. Kokoelman arvo voitiin mitata miljoonissa euroissa, mutta koska Lemmy sai jo kohtuullisen toimeentulon pikkukaupungin sivukirjaston nuorimpana työntekijänä, mitään vetoa rikkauksien perään hänellä ei ollut.

Monen tuskaisen, valvotun yön jälkeen Lemmy viimein keksi tavan, jolla levyt päätyisivät niitä arvostaville henkilöille ja kuinka hän samalla saisi itselleen mielenrauhan. Hän perustaisi levykaupan, mutta ei mitä tahansa kauppaa vaan sellaisen myymälän, jossa ostaja saisi itse määrätä ostamiensa äänilevyjen hinnan. Siinä säästyisi paitsi kuntoarvioinnin ja hinnoittelun vaiva sekä myös loputon vänkääminen tinkivien asiakkaiden kanssa. Nimikin tälle yritykselle saapui Lemmylle unessa: Lemmyn Lempeä Lahjalevyliike.

Lemmy vuokrasi pienehkön liiketilan eräältä kaupungin sivukadulla. Sinne mahtui vain muutama sata LP-levyä ja pari laatikollista singlejä kerrallaan. Levyt olivat laareissa satunnaisessa järjestyksessä, vaikka isän kokoelma oli ollut pilkuntarkasti aakkostettu. Jotain jännitystähän levyjen plaraamisessa sentään sai olla, tuumi Lemmy hikisenä levylaatikoita sisään kantaessaan. Ainoastaan yhden pienen ilmoituksen hän laittoi paikallisen ilmaisjakelulehden takasivulle. Mutta tieto omituisesta levyliikkeestä kiiri kulovalkeana yli heräävän kaupungin, jonka laidalla koski soitti tutun sävelen ilmoihin.

Kohta kauppa – tai eihän siellä varsinaisesti mitään myyty – oli tupaten täynnä huonosta henkilökohtaisesta hygieniasta kärsiviä levyfriikkejä. Ooh- ja aah-huudot kaikuvat tunkkaisessa myymälässä likaisten sormien poimiessa hikiseen kainaloon jonkin harvinaisen levyaarteen. Oven luona oli iso vaaleanpunainen säästöpossu, jonka kylkeen oli liimattu lappu. Lapussa luki: ”Jos löysit jonkin verrattoman harvinaisuuden, olisin iloinen, jos suorittaisit maksun tänne omantuntosi mukaan. Maksu on vapaaehtoinen. Röh! Kiitos! T. Lemmy.”

Jotkut niljakkeet poistuivat kasseineen maksamatta, mutta yhä useammat asiakkaat pysähtyivät maksamaan mielestään kohtuullisen summan. Lopulta sosiaalinen paine levykeräilijöiden keskuudessa kasvoi niin voimakkaaksi, ettei kukaan kehdannut poistua maksamatta. Kolikot kilisivät ja setelit kahisivat possuun siihen tahtiin, että se piti tyhjentää kaksi tai jopa kolme kertaa päivässä. Pian Lemmy tajusi tarvitsevansa apulaisen. Tämänkin kohtalon jumalatar soi tapahtuvan ilman sen suurempaa dramatiikkaa.

Sillä eräänä päivänä Lempeään Lahjalevyliikkeeseen astui ujosti pitkin seiniä nuljuava nuori nainen kantaen levyä vapisevissa käsissään. Lemmystä tuntui kuin hän olisi tavannut tämän naisen aikaisemmin. Ja niinhän hän olikin. Tyttö oli juuri se, joka niissä Lemmyn luokan koulukuvissa myös hävisi taustaan. Se levy, minkä tyttö ojensi Lemmylle samalla kiittäen hiljaisella äänellään häntä kauniista ja pyyteettömästä toiminnasta, ei ollutkaan mikä tahansa LP. Se oli Pasi Kauniston omakätisellä nimikirjoituksella varustettu Tulen luokses takaisin -albumi!

Tyttö, tai siis nyt jo nuori nainen, kertoi nimekseen Janise Joplinen. Kuinka ollakaan, hänkin oli valmistunut vastikään yliopistosta maisteriksi musiikkitieteen opinnoista. Janise saikin heti paikan. Janisen opinnoistahan ei tässä työssä ollut varsinaisesti mitään hyötyä – näin voi käydä myös todellisessa elämässä – mutta hänen lempeä hymynsä sai erityisesti miesasiakkaat tunkemaan possuun kourakaupalla kolikoita ja tukuttain paperirahaa.

Aina liikkeen ovien sulkeuduttua Lemmy ja Janise kulkivat käsikkäin Lemmyn kotiin, jossa he koko pitkän illan joivat vihreää teetä, kuuntelivat Pasi Kauniston levyjä uudestaan ja uudestaan sekä keskustelivat estetiikan ja musiikkitieteen keskeisistä ja perimmäisistä kysymyksistä. Kuten saatatte arvata, tuota pikaa he rakastuivat. Vuoden lopulla, kun levykokoelma oli viimeistä singleä myöten saatu jaettua, oli rahaakin kertynyt useampi sata tuhatta. Sillä potilla oli kiva aloittaa yhteinen elontie. Eikö vain?