Let’s go surfin’

– ”Petsaus? Veistossa opettaja näytti…”

– ”Eiku pet saunds. Siis niinku lemmikkiäänet.”

– ”Ahaa! Meilläki on Carl Weissmannin Eläinten ääniä -levy. Hauskin on se kookaburran naurunkäkätys. Sit siin on leijona ja norsu ja…”  

– ”Roba, ei tässä mitään elukoiden ääntelyä ole. Tai no ihan lopussa koirat haukkuu. Tää on Beach Boysin uusi levy. Surffia.”

1966 talvella tuollainen sananvaihto käydään Veli-Matin huoneessa. Beatles-levyjen mukana on ystäväni kokoelmaan eksynyt yksi Beach Boysin levy, ”Pet Sounds”. LP-levyn kappaleet kuulostavat kovasti samanlaisilta kuin the Beatlesin biisit, mutta ei aivan. Matin isoveljen tokaisu surf-musiikista vie meidän aivan ulapalle. Jos nykyään katsoo ”Pet Sounds” -albumin määreitä, ne ovat sen kaltaisia kuin psykedelia, kamaripop, progressiivinen ja taiderock. Olihan Beach Boys tehnyt lukuisia surf-levyjäkin, mutta ne olivat menneet meiltä molemmilta ohi korvien. Ja niistä lainelautailuajoista on jo tuossa vaiheessa mennyt yli kaksi vuotta. Surffia, sanoo isoveli… 

Siihen aitoon kalifornialaiseen surf-soundiin törmäsin vasta aivan 60-luvun lopulla. Poutapolun Cassu-kaverini isosisko oli vuosikymmenen puolivälissä ollut vuoden au-pairina Yhdysvaltain länsirannikolla ja tuonut mukanaan kotiin pari LP-levyä. Kun sisko muutti pois kotoa, levyt päätyivät Cassun hallintaan. Cassulla ei ollut vielä omaa huonetta eikä kunnon laitteistoa. Levyjä, niitä vähäisiä mitä meillä oli, saimme kuunnella – ystäväni äidin poistuttua asunnosta – olohuoneen radiolevysoittimella; sellaisella isolla lipaston kokoisella vehkeellä, jonka avattava kansi kätki alleen monolevysoittimen. 

Siskolta perityt levyt olivat Beach Boys -yhtyeen ”Surfin’ USA” ja Jan & Dean -duon ”Golden Hits, vol. 2”. ”Surfin’ USA” oli monolevy, ”Golden Hits” taas stereoalbumi. Olimme molemmat lumoutuneita meille uudesta monikerroksisesta laulusaundista. Levyt soivat yhtenään. Yritimme vinkua falsettiääniä mukana – huonolla menestyksellä. Nuo falsettiosuudet olivat nimenomaan se ”juttu”. Tuon aikakauden surfissa oli myös reipasta rock ’n’ roll -meininkiä. Muutama balladi ei menoa haitannut. Eikä edes se, että monosoitin toisti vain toisen kanavan Jan & Deanin stereohiteistä. Hiton hyvältä kuulosti, vaikka puolet äänistä puuttui…

Ei mennyt kauaakaan kun Cassu oli kesätyörahoillaan hankkinut pätevän Hi-Fi -laitteiston: Harman-Kardonin vahvistimen ja Coinnoiseurin levarin sekä rakentanut itse miehenkorkuiset kaiuttimet. Tätäkään systeemiä ei voinut kuunnella edes ystäväni omassa huoneessa ennen äidin poistumista: watteja oli kymmenkertainen määrä vanhaan vekottimeen verrattuna ja ne kaikki päästettiin myös irti. Naapurin seinään hakkaaminen kuului vasta, kun levynpuoliskoa vaihdettiin. Volyymia veivattiin kohteliaasti pienemmälle, kunnes joku taas pyöräytti nupin kaakkoon. 

Laitamme Jan & Dean -albumin levylautaselle. Ensimmäinen raita ”Linda”, joka oli 40-luvulla sävelletty ja kertoo, tietämättämme, Paul McCartneyn tulevasta vaimosta, on doowopia eikä aiheuta mitään ihmeempiä säväyksiä. Seuraava, ”Surf City”, lyö jalat alta varmaan naapurissakin. Äänimaailma on häkellyttävän täyteläinen ja kirkas. Sama ihastunut hämmennys jatkuu jokaisen, jo kymmeniä kertoja aiemmin, kuullun biisin kohdalla. Kuuletko kellopelin, harpun, trumpetin, jouset… mikä tuo on, huiluko? Olemme suorastaan järkyttyneitä. Ja myytyjä. Varsinkin minä. 

Surf ei Suomessa ollut massojen musiikkia ja levyjen hankinta oli hankalaa. 72 kesällä auton apumiehenä kolusin varmasti lähes kaikki Stadin kivijalkadivarit – yleensä laihoin tuloksin. Toisaalta edes yhden aidon Capitol- tai Liberty-julkaisun löytyminen oli päivien etsinnän arvoinen aarre. 60-luvun alun levyt olivat olleet kovassa käytössä, osa kynnysmattokamaa ja silminnähtävästi lähes soittokelvottomia. Hinnat eivät päätä huimanneet, joten rupinenkin Jan & Dean kelpaisi.

Beach Boys -äänitteet saattoivat olla aivan priimaa, olihan bändi vieraillut Suomessakin ja levyjä myyty tuhatmäärin – jopa radiosta saattoi kuulla heidän hittejään. J&D:n keräily oli vaikeaa, singlejä osui käteeni sentään muutama. Oikeastaan ensimmäinen kunnon löytö tuli vastaan Epen postimyyntikatalogissa: ”Gotta Take That One Last Ride” LP olikin vasta 1974 julkaistu monotupla. Myös kaikki surfiin viittaava kelpasi, jopa madagaskarilaisen les Safari -yhtyeen ranskaksi laulama ”Barbara Ann” -jollotus. 

Kaverit ihmettelivät kummallista musiikkia enkä minäkään noina vuosina lisätietoa oikein mistään saanut. Melody Maker tuli kotiinkin kannettuna kolme vuotta, mutta surf ja the Beach Boys olivat silloin jo ns. vanha hattu. Proge, jytä ja purkkapoppi olivat valtavirtaa, kun the Beatleskin oli mennyt hajoamaan. ”New York’s a lonely town, when you’re the only surfer boy around” kiteytti the Trade Winds -yhtye tunnelmani. 

Ei minulla progea vastaan mitään ollut. Wigwamia ja Frank Zappaa diggailin ihan tosissaan ja salaa muilta saattoi levylautasella käydä the Monkees ja jopa Sweet. Beatles-musiikki oli ylitse muiden, mutta kun jokainen albumi ja single soi päässäni ennen kuin neula oli tavoittanut levyn pinnan, piti etsiä muutakin kuunneltavaa. Purkkaa ja jytää… niinhän se jakolinja 70-luvun alussa meni. Jytämusaa edustivat Led Zeppelin ja Deep Purple, jotka olivat kyllä kelpo bändejä. 

Surf ei vain hellittänyt otettaan. B- ja J-kirjainten merkkaamat levylaarin osat tuli koluttua tarkkaan. Joskus tärppäsi. ”Pet Sounds” löytyi uutena painoksena Tunnelin Levystä. Levy oli mono, joten kysyin, että olisiko albumia stereona. Koska olin kaikki kesäduuniansioni sijoittanut Tandbergin stereolaitteistoon, oli jokseenkin luontevaa ostaa stereolevyjä. Myyjä katsoi minua kummeksuen, mutta vaivaitui selittämään, miksi mono oli tässä tapauksessa ehdottomasti se ainoa oikea versio. Levyn säveltäjä, tuottaja ja sovittaja Brian Wilson kun oli toisesta korvastaan kuuro. Kiitin tiedosta. Myöhemmin ymmärsin, että myös the Beatles ei edes ollut kiinnostunut stereomiksauksesta, mono oli tärkeämpi. Tietysti nykyään halutumpi –  ja huomattavasti kalliimpi keräilykohde. 

Yksikanavaisen äänimaailman paremmuus konkretisoitui hyvin edullisen Beach Boys -kokoelman lähdettyä matkaani Hakaniemen Elannon levyosastolta. Katselin bussimatkalla Tapiolaan levyn takakantta. 30 biisiä, kaikki hitit! Mikä löytö! Ja vielä stereona! Potkaisin lumiset kengät pikkueteisen nurkkaan ja kiiruhdin omaan huoneeseeni. Heitin talvipalttoon tuolin selkänojalle, laitoin levyn pyörimään ja heittäydyin sängylle kansi käsissäni nauttimaan. Tutut kappaleet kuulostivat oudoilta; kuin äänet tulisivat kaivon pohjalta, sameina ja epävireisinä. Kun kääntelin albumia käsissäni, katseeni osui pienellä painettuun tekstiin takakannen oikeassa alakulmassa: ”Electronically enhanced to provide full-spectrum stereo sound”. Sanakirjan kanssa asia selvisi. Vanhat biisit olivat panoroitu ja kaiutettu lähes tunnistamattomiksi. Tunnelin Levyn myyjä tiesi mistä puhui. Tuplavahinko kelpasi onneksi erääseen tuttuun divariin yhtenä vaihdokkina. 

Surf-harrastukseni sai lisäkierroksia, kun kesällä 1980 satuin näkemään televisiosta Jan Berryn ja Dean Torrencen elämäkertaelokuvan. Myöhemmin nähtynä ”Dead Man’s Curve” oli tyypillinen pienen budjetin leffa, joka vääristeli tositarinaa tarpeettomasti. Ei elokuva aivan ansioton ollut: Janin tuskainen toipuminen melkein hänen henkensä vieneen auto-onnettomuuden jälkeen, ja taistelu takaisin esiintymislavoille, puhe- ja liikuntakyvyn vieneen aivovamman pääosin selättäneenä, oli hienosti kuvattu. Heti tuoreeltaan filmi teki minuun syvän vaikutuksen.

Toisen, hieman eri tavalla säväyttävän, elokuvan, dokumentin Kaliforniassa pidetystä 1964 T.A.M.I -mammuttikonsertista, näin vasta 2000-luvulla, kun amerikkalainen tuttavani lähetti minulle konsertti-DVD:n. Jan & Dean isännöi tuon tapahtuman ja myös esittivät muutaman kappaleen. The Rolling Stones lampsi viimeisenä lavalle – ja eräs aikakausi oli juuri silloin tullut päätökseen. 

CD-aika helpotti tuskaa. Anttilan alelaarien legenda ei ollut tuulesta temmattu. Amerikan outouksia ja cut-outteja plärätessä tuli vastaan myös surf-levyjä, parhaimpana saaliina kolme kiekon ”Surf Set” -antologia kymmenellä markalla eli hintaan 9,99. Instrumentaali-surf, josta olin kyllä tietoinen, vaikken instrulevyjä ollut pahemmin haalinutkaan, tykitti tältä kokoelmalta suoraan selkäytimeen. Dick Dale, the Surfaris, the Astronauts, the Chantays ja monet muut artistit tulivat tutuiksi ja alkoivat kiinnostaa. Oli levyllä läjä myös aikaisemmin tuntemattomiksi jääneitä lauluyhtyeitä. ”Surf Set” olikin pitkään hakuteokseni surf-metsästyksessä Helsingin ydinkeskustan levykaupoissa. 

Fennicaan ehtiäkseni oli joko uhrattava ruokatunti tai sitten muotoiltava valmiiksi sopiva veruke, miksi iltapäivän kahvitauko kesti 45 minuuttia ja miksi olin hikinen ja huohotin. Tuo kauppa, joka on jo nyt lopettanut toimintansa kuten Tunnelin Levykin, oli sellainen runsaudensarvi, että vain palkkapäivänä kehtasi isomman nipun hopeakiekkoja kotiin kuskata. Beach Boysin ja Jan & Deanin albumit oli sopivasti julkaistu, puolen tunnin mittaisia kun olivat, niin sanoittuina twofer-levyinä eli kaksi albumia aina yhdellä CD-levyllä. Hintakin oli varsin kohtuullinen, kun oli tottunut karsastamaan LP-harvinaisuuksien kiskuripyyntöjä. 

CD-kokoelmani turposi nopeasti kahdesta Lundian metrihyllystä neljään ja pian kuuteen. Vaikka monet niin tekivät, en ollut aikonut myydä pilkkahintaan vinyyleitäni. Ostelin niitäkin, jos hinta oli kohdallaan. Kasettejakin oli monta sataa. Kasetit olivat, ennen poltettavia CDR-levyjä, kätevä tapa tehdä omia koosteita. 

Internet oli tullut työpaikalle, tosin aluksi vain merkkipohjaisena. Sähköposti oli se uusi ihmeellinen yhteydenpitotapa, johon oli pakko nopeasti tottua työvälineenäkin. Kollegani vihjaisi yhdysvaltalaisesta surf-ryhmästä. Seuraavana aamuna oli jo mukana toiminnassa. Eihän työhuoneeni ohi kävelevä pomo voinut tietää, mitä minä innokkaasti naputtelin. Karttuihan tuossa aamun viestienvaihtosessiossa myös englannin kielen taito… Dataa alkoi tulla. Käsitin oleva osa suurta globaalia diggariyhteisöä, enkä mikään outoa aurinko-autot-ja-auliit-pimut -musiikkia kuunteleva friikki. 

CD-levyjä ja kasetteja läheteltiin ja vastaanotettiin pitkin maailmaa. Parasta olivat amerikkalaiset asianharrastajat, jotka koostivat harvinaisuuksia C-kaseteille omakustannushintaan. Todellinen tajuntaa laajentava tuplakasetti oli julkaisemattoman ”Smile” -albumin huolella tehty äänite: ohessa saapui monisivuinen moniste lähdemateriaalista ja tarina levyn teosta, mukana muutama valokopioitu lehtileikekin. Viestien vaihdossa tuli myös selväksi se tosiasia, että Suomessa harvinaiset, hyväkuntoiset käytetyt surflevyt eivät Jenkkilässä maksaneet kuin muutaman markan. Kateeksi kävi. 

Kun kaistaleveys riitti kuvien ja videoiden katseluun, alkoi Internet lunastaa lupauksensa verrattomana tietolähteenä. Koko skene hahmottui aivan uudelleen ja puuttuvat palaset loksahtivat paikoilleen. Kuten sekin seikka, että sekä Jan & Dean että Beach Boys – he tosin vasta surf-kautensa jälkeen – käyttivät Hollywoodin parhaita studiomuusikoita levytyksissään. The Wrecking Crew -nimisenä tunnettu vaihtuvajäseninen ryhmä on ansainnut saamansa arvostuksen. Minun arvokkain artefaktini on the Wrecking Crew’n johtajan, rumpali Hal Blainen nimikirjoitus studioyhtyeen esityksiä eri artistien kanssa sisältävän CD:n kannessa. 

Mitään maailmanlaajuista Amazonin verkkokauppaa ei vielä ollut. Värväsin USA-vaihtoon lähteviä puolituttuja tuomaan kirjan tai pari. Akateeminen kirjakauppa otti myös tilauksia vastaan ja pian myös kevyen musiikin hyllyiltä sai poimittua tuoreita alan julkaisuja.

Kirjallisuutta on vuosien saatossa kasautunut, voisinko sanoa, tarpeeksi. Uusia nimikkeitä tulee tietysti koko ajan lisää, usein valitettavasti vain sitä samaa legendaa toistavia bulkkikirjoja, mutta on joukossa myös tieteellisellä pieteetillään ja innovatiivisuudellaan häikäiseviä teoksia. Tuoreet elämäkerrat ja kiertuekuvaukset vielä täydentävät kokonaiskuvaa, joka on paljon muutakin kuin muutaman yhtyeen tai artistin tuotannon kuvaus: kyseessä on kokonaisen maanosan, Kalifornian, historia ja elämäntapa. 

CD-julkaisut etenivät yhden levyn muovikansiosta monien kiekkojen luksusbokseihin paksuinen vihkosineen tai jopa kirjoineen. Enää ei julkaisemattomia ottoja eri lauluista tarvinnut kuunnella kohisevalta kasetilta. Harrastus alkoi saada historian opinnoistani tuttuja muotoja: lähdemateriaaliin tutustumista, rakenteen analysointia ja tulkintojen kriittistä tarkastelua. Boksit olivat komeita ja kalliita. Täytyy rehellisyyden nimissä myöntää ettei niitä kymmeniä keskeytettyjä ottoja studiohöpinöineen yhtä kertaa enempää jaksanut kuunnella. 

The Beach Boys vieraili Suomessa kuusi kertaa. 60-luvun konsertit jäivät minulta ymmärrettävästi väliin. Yhden konsertin puolikkaan kuulin noin puolen kilometrin päästä Kaivopuistossa kesäkuussa 1993. Olisi pitänyt tulla hyvissä ajoin paikalle. Väkeä oli, arviosta riippuen, 40 000 tai 80 000. Brian Wilson kävi Porin Jazzeilla 2017. Sormeni oli jo ”osta lippu” -painikkeella, kun aloimme miettimään kesälomasuunnitelmiamme. Sormi liukui pois. Pari ystävääni oli paikalla, kammottavassa kaatosateessa ja koleudessa. Eikä Briankaan ollut oikein vireessä. 

Aivan ensimmäinen minulle surfia tarjoillut keikka järjestyi Tapiolan Keskusaltaan viereisellä Aurinkoterassilla aivan 70-luvun lopulla. Pääesiintyjänä oli Juice Leskinen Slam, joka odotetusti veti terassin täyteen väkeä. Lämppärinä sai kärsiä paikallinen surf-ryhmä, East Bay Surfers. Kärsimys tuli siitä, että joku turo katsomossa jaksoi koko puolen tunnin setin ajan karjua ”Läskinen, Läskinen, Läskinen!”. Minusta kundit soittivat ja lauloivat hyvin. Kun Leskinen vihdoin hoippui Garden Hotellin terassilta mikrofoniin nojaamaan, vaikeni karjunta. Minä jaksoi kuunnella Juicen väsähtänyttä esitystä vartin ennen kuin lampsin himaan Beach Boysia kuuntelemaan. 

Surf-musiikin, pääasiassa Beach Boysin, vaikutusta muiden artistien tuotantoon pystyi havainnoimaan helposti: Beatles sai vaikutteita vokaaliosuuksissa, vaikka ainoa selkeä pastissi olikin ”Back in the USSR”. Alunperin oli ajatuksena kutsua Beach Boysin jäseniä tuon biisin taustoja laulamaan. The Whon sekopäärumpali Keith Moon oli vannoutunut Jan & Dean -fani, joka asennutti Bentley-loistoautoonsa levysoittimen kuunnellakseen Lontoon ruuhkassa duon singlejä. Saipa hän vielä yhtyeensä levyttämään pari surf-biisiä. Sitten oli tietysti vielä pitkä liuta taidokkaita kopioijia ja tribuuttikokoonpanoja.

On Suomessa sentään yksi yhtye, joka on ottanut vaikutteita the Beach Boysilta ja Jan & Deanilta, Eppu Normaali. Surfiin nojaavia omia biisejä ovat muun muassa ”Lainelautaileva lehmänmaha rock’n’roll” ja ”Suomi-ilmiö”. Eput ovat myös versioineet hauskasti Jan & Deanin ”New Girl in School” -hittiä: ”Uusi tyttö koulussani” on lähes sanatarkka käännös, vaikka saundi onkin enemmän punk kuin surf.

Nyt kun surf-kokoelmani alkaa olla tavallisen harrastajan näkökulmasta olla tarpeeksi laaja ja kun YouTubessa on tarjolla paitsi nuo aiemmin mainitut elokuvat myös valtava määrä muuta kuvallista materiaalia, on vain enää saatava vaimoni uskomaan, että kyseessä on varteenotettava musiikillinen vaihtoehto. Voin sanoa, että 70-luvun levyjen metsästys on leikintekoa tämän haasteen rinnalla.

”Surfin’ is the only life
The only way for me
Now surf, surf with me
Bom bom dit di dit dip
Bom bom dit di dit dip

I got up this mornin’ turned on my radio.
I was checkin’ on the surfin’ scene
To see if I would go
And when the dj tells me that the surfin’ is fine
That’s when I know my baby and I will have a good time.”

Surfin’ (Brian Wilson/Mike Love 27.11.1961)