Seison Simonkentän linja-autoasemalla keskellä yötä. On talvi. Pakkanen on hirmuinen. Ilma viiltää kuin teräs. Käsiäni ja jalkojani paleltaa. Miksi minulla ei ole hattua? Yritän löytää bussin, joka veisi minut kotiin Tapiolaan. En muista enää, mikä linja kulkee sinne. Kaikki on hyvin sekavaa, pelottavaa. Vihreä bussi! Yritän kysellä jonossa seisovilta ihmisiltä onko tämä oikea laituri. Kukaan ei vastaa minulle.
Nousen kyytiin, mutta tajuan yhtäkkiä ettei minulla ei ole rahaa eikä bussilippua. Istun kuitenkin ikkunan viereen. Autossa on kylmä. Hieron reisiäni. Ihmisiä kulkee edestakaisin. Linja-auto ei liiku mihinkään. Tämä ei voi olla oikea bussi. Ryntään ulos. Saman tien auto lähtee liikkeelle. Vihreä bussi on täynnä matkustajia, osa heistä seisoo käytävällä. Mutta eihän tuo linja mennyt kotiin. Vai menikö? Enhän minä enää asu Tapiolassa.
Juoksen kohti toista laituria. Pitää päästä Järvenpäähän. Onko tämä kaukovuoro? Juoksen, juoksen. Jalkani ovat kankeat, raskaat. En pääse eteenpäin. Kahlaan lumessa. Huohotan, vedän jäätävää ilmaa keuhkoihini. En ehdi bussiin. Paleltaa…
Miten minä olen töissä Valistuksen kirjavarastossa? Se oli vain kesätyö, vaikka olin minä siellä yhden talvenkin. Silloin oli hirvittävän kylmä. Palelin bussissa ja töissä. Vihreä bussi! Minun on päästävä pois täältä. Herää, herää jo. Olen töissä yliopiston neuvonnassa. Ei, ei, ei! Paleltaa… Olen jo eläkkeellä! Herää, herää jo! Avaa silmäsi! Avaa!
Hätkähdän hereille. Sydämeni hakkaa vimmatusti. Tuuletusikkuna on jäänyt raolleen. Kurotan käteni kohti ikkunaa. Työnnän se kiinni, väännän kahvasta lukkoon. Olen kotona, Vääksyssä. Tuijotan pimeyteen. Hengitän syvään. Vedän päiväpeitteen peittoni päälle. Lämpö virtaa kehooni. Olen kotona, omassa sängyssäni. Uni ei tule heti.
Kuva: Espoon perinneseura