– Sanotaan vaikka niin, ettei tällaista kohdetta joka päivä tule myytiin. Tämä on Vanhankyläntieltä sopivasti syrjässä, mutta aivan Tuusulanjärven lähellä. Tuota polkua pitkin pääsee rantaan.
– Tämä on siis paritalo. Mutta kahdessa kerroksessa. Eli tuo alempi on myyntikohde.
– Sanotaan vaikka niin, että kyllä. Tässä on hieman tavallisuudesta poikkeava ratkaisu.
– Hienoltahan tämä pihapiiri näyttää näin keskellä keväistä päivää ja rakennuksetkin ovat hyvässä kunnossa.
– Sanotaan vaikka niin, että nämä rakennukset on peruskorjattu kaksi vuotta sitten. Tuossa lähellä on muuten hieno kosteikko. Oikein lintuharrastajien paratiisi.
– Voiko kysyä minkälainen on yläkerran naapuriperhe? Meillä on kolme lasta, joten aivan äänetöntä ei meillä ole.
– Sanotaan vaikka niin, että ovat taiteilijoita molemmat. Kaksi lastakin heillä on. Tuossahan ne tulevatkin! Hei, tytöt!
Tytöt tulivat iloisesti tervehtien portaat alas pihalle leikkimään. Yläkerran asunnon ovi kävi uudestaan. Ulos horjahti perheen äiti punakkana ja tukka sekaisin. Jokin kiiltävä esine livahti nopeasti selän taa.
– Heishan! Ootteks te ne uudet asukkaat? Tervetuloa! Mull on hiukka ykshinäistä. Tosi kiva saada seuraa. Sori. Pitää mennä. Kastike palaa pohjaan.
Sanotaan vaikka niin, että meillä kävi hyvä tuuri, kun yläkerran rouva käki suoritti juuri sopivasti keskipäivän kukunnan. Välittäjä ei sanonut mitään. Katseli vain mietteliäästi kenkiensä kärkiä, kun me vetäydyimme takaisin autollemme. Kosteikon sijainti jäi mietityttämään. Heidin mielestä kosteikko oli yläkerrassa.
Muitakin kohteita kävimme katsomassa. Jokaisen asuntoesittelyn jälkeen meidän oma huippuunsa viritetty pikku kotimme tuntui vain paremmalta ja paremmalta. Kohta kymmenen vuotta tulisi täyteen. Naapurit olivat tulleet tutuiksi, monista oli tullut hyviä ystäviä – ja autolle olimme saaneet katospaikan. Irtautuminen muuttuisi yhä vaikeammaksi jokaisen umpeutuneen vuoden jälkeen. Jotain todella ainutlaatuista täytyisi löytyä. Yhtälö olisi ollut matemaatikollekin hankala ratkaista. Pienet rahat, suuret unelmat.
Visio
Heidi on visionääri. Tai ainakin hänellä on kyky avata suunsa juuri sopivassa kohdassa elämänkulkua. Opettajainhuoneessa keskustelu lainehtii laidasta laitaan, niin kuin jokaisessa työpaikan taukotilassa on tapana. Jossain kohtaa saman pöydän ääreen asettunut ryhmä alkaa jutella unelma-asunnoista. Sattumalta Heidi istuu juuri tuon pöydän ääressä juuri tuona päivänä juuri tuohon aikaan.
– Jos Järvenpäästä pitäisi valita, minulle se aivan helppoa.
– No, mikä paikka se sitten on?
– Maaseutuopisto. Jokin asunto siltä alueelta. Tietysti hieman isompi kuin missä me nyt asutaan. Opiston alue on kuin puisto keskellä kaupunkia.
– Onpas hauska yhteensattuma. Minä olen naimisissa opiston edellisen rehtorin kanssa. Hän on jo eläkkeellä. Jos olet tosissasi, voin kysyä. Hänellä on edelleen suhteita sinnepäin. Anna minulle puhelinnumerosi.
Toinen keskustelija oli Elina, joka oli tuon ainoan kerran flunssaan sairastuneen äidinkielen opettajan sijaisena. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut eikä koskaan myöhemmin tullut tekemään sijaisopettajan töitä Keskustan yläasteelle. Oli vain siis tuo yksi kohtaaminen marraskuussa 1993. Ei muuta.
Katettu takapiha houkuttaa
Kinnarinkadulla elämä jatkui vanhassa uomassaan. Aikuiset tekivät töitä. Vanhin tytär, Tosca, oli kakkosluokkalainen. Trista oli perhepäivähoidossa, Tari samoin. Opettajainhuoneen tapahtuma ei juurikaan aiheuttanut suuria väristyksiä. Kaikenlaisia lupauksia on kuultu. Ja tämähän ei ollut edes puolittainen sellainen.
Joulu vietetään kotona. Vääksyyn Heidin vanhempien luokse emme ole enää aikoihin ajaneet jouluvieraiksi. Vikellä ja Inkulla, Heidin vanhemmilla, on kolme lasta ja lapsenlapsia on siunaantunut toistakymmentä. Tapaninpäivän vierailu on tietysti odotettu tapahtuma, kun suuri omakotitalo Päijänteen rannalla täyttyy sukulaisista.
Käymme naapureilla saunomassa. Istun Markun kanssa takapihalla vilvoittelemassa. Vaikka on vasta huhtikuun alku, sateinen ilta on yllättävän lämmin. Sitten tajuan, mikä on lämmön lähde. Pihan laatoituksen ylle on rakennettu valokate. Katteen runkoon on kiinnitetty sähkötoiminen säteilylämmitin. Jääkylmien oluiden nautiskelu sujuu mukavasti sateelta suojassa lämmön virratessa tasaisena yläpuoleltamme.
– Kippis! Aika kiva systeemi tuo lämppäri. Ja katos tietysti.
– Lisää muuten pihan käyttöä monella kuukaudella. Ja onhan niitä koleita sadekesiäkin. Lämpöä pystyy säätämään. Tää on nyt täysillä.
– Tällainen täytyy hommata meillekin.
– Oothan sä kuullu, että Tuomisto värkkää ryhmätilausta? Asennuksen tekee sama firma kuin meille. Hyvää jälkeä tekivät. Niin kuin näet.
– No, nyt kuulin. Me lähdetään ilman muuta mukaan.
Päässä jysähtää
Huhtikuun lopulla eteisen puhelin soi. Heidi laittaa ruokaa keittiössä. Kierähdän sängyltä kirja kädessä ehtiäkseni alakertaan. Mäjäytän pääni parven reunaan. Hyvä ettei taju mene. Onneksi Heidi ennättää vastaamaan. Linjan toisessa päässä on Järvenpään Maaseutuopiston nykyinen rehtori. Hän on saanut tietää, että olisimme kiinnostuneita vuokraamaan asunnon alueelta. Puhelu päättyy sopimukseen käydä alueella tutustumassa tarjontaan.
– Nyt se uusi rehtori soitti. Niillä on jotain vapaana siellä. Mennään… Mikä sun otsassa on?
– Perkeleen parvi. Yritin ehtiä puhelimeen. Anna mulle pakastevihannespussi.
– Hieno sarvi tulossa. Siinä! Mennään heti vapun jälkeen käymään siellä.
– Toivottavasti katto on korkealla.
Jätämme auton opiston parkkipaikalle toimistosiiven ja liikuntahallin eteen. Tapaaminen on rehtorin asuinrakennuksella. Emme kehtaa suoraan pihaan ajaa, kun emme tiedä paikan käytäntöjä. Kävelemme asfaltoitua väylää pitkin korkean päärakennuksen ohi. Vasemmalla on iso asuinrakennus ja vastapäätä paritalo.
– Tuollainen talon päätyhuoneisto olisi kiva. Varmaan yli sata neliötä ja kellaritilat. Voi olla ullakkokin.
– Eiks nää oo rakennettu 20-luvun lopussa?
– 1928 nää vanhimmat. Tässä pihapiirissä on kiva tunnelma.
Rehtori ja hänen vaimonsa seisovat kotinsa portailla ja heiluttavat käsiään meille. Kevät on lämmin. Puissa on jo lehti. Koko piha huokuu vihreyttä ja rauhaa.
– Täähän on jännää. Mitä niillä on tarjota?
– Ja millä vuokralla?
Kättelemme ja astumme sisään tenniskentän kokoiseen eteistilaan. Täällä on katto todella korkealla. Huonekorkeus on lähempänä kolmea kuin kahta metriä. Rehtori esittelee meille taloaan. Talon isäntä ja emäntä ovat oudon epäsuhtainen pari: rehtori on lähes hartiaton pitkä mies, sairaanhoitajavaimo sitä vastoin rintava atleetti. Paikka on upea. Alakerrassa on eteishallin lisäksi vain kaksi huonetta ja keittiö. Mutta huoneet ovat valtavia. Olohuoneessa, joka on suurin kaikista, on takka. Ikkunat ovat isoja kuusiruutuisia.
– Lasit ovat vanhoja. Muutama rikki mennyt on korvattu uudella ruudulla. Tämä on sitä vanhaa, puhallettua ikkunalasia. Takka on hieman hankala sytyttää, mutta se on varaava. Kylmiä talvia varten. Tämä on…
Olimme tietysti kohteliaan kiinnostuneita vanhasta isosta kivilinnasta. Odotimme kuitenkin kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin menisimme tutustumaan meille vuokrattavaan huoneistoon. Mäellä, keskellä opistoaluetta, oleva karjatalouskoulun rakennus on meidän suosikkimme. Olemme tietysti tehneet salaisia tutkimusretkiä opistolle heti, kun saimme vihjeen vuokrausmahdollisuudesta. Kurkistelleet ikkunoistakin. Rehtori vain jaarittelee niitä näitä omasta lukaalistaan. Hänen sairaanhoitajavaimonsa kulkee meidän perässämme sanomatta sanaakaan. Eihän tässä mihinkään ole kiire, mutta kun kuljemme peräkanaa narisevat portaat yläkertaan, alkaa Heidillä selvästi kärsivällisyys loppua. Lapset ovat kolmistaan kotona. Siellä voi tapahtua mitä vain, vaikka Tosca onkin melko luotettava lastenvahti, varsinkin lahjottuna. Ja Dumbo antaa tarvittaessa apua.
– Anteeksi. Meillä on lapset kotona keskenään. Ei meillä mihinkään menoa ole. Ja tämä on aivan upea huoneisto. Oikea kartanon päärakennus. Mutta meitä kiinnostaisi se meille ehdolla oleva asunto.
Seisomme toisen kerroksen ylätasanteella, kun rehtori kääntyy meihin päin ja pudottaa pommin.
– Tässähän minä sitä teille vuokrattavaa kohdetta esittelenkin.
Olen horjahtaa portaat alas. Onneksi viimeisenä tullut rehtorin vaitelias vaimo saa minusta syliotteen. Heidi on harvoin noin hämmentyneen näköinen ja ennen kaikkea täysin sanaton.
– Olemme lähdössä Afrikkaan kahdeksi ja puoleksi vuodeksi kehitysyhteistyöprojektiin. Siksi tämä rehtorin asuinrakennus menee vuokralle. Tälle ei ole täällä opiston alueelta ottajia. Ajattelimme teitä, kun kuulimme, että etsitte isompaa. Tämä on iso.
– On, on. Mi-minkälaista vuokraa olette ajatelleet?
– Kellari on aika huonossa kunnossa ja tuo ullakkohuone on hieman matala. Olemme kohtuullistaneet vuokran 4400 markkaan kuukaudessa. Miltä se kuulostaa?
– Pitääkö heti vastata. Voimmeko miettiä huomiseen? Meidän pitää laskea budjetti paperilla.
– Ilman muuta. Sovitaan niin, että soitatte, jos ette ota. Muuten huomenna samaan aikaan. Laadin vuokrasopimuksen valmiiksi. Valitettavasti muita perheasuntoja ei opiston alueella ole nyt vapaina. Eikä kovin pian vapautumassakaan. Voitte muuten ajaa suoraan pihaan. Autoa voi pitää tuolla talon sivustalla.
Laskelmia
Olimme molemmat hämmentyneitä. Voisinpa käyttää jopa sanaa ”shokki”. Lapset tarvitsivat ensin huolenpitoa ja ruokaa. Tosca ja Dumbo olivat pitäneet kodin pystyssä. Mutta kuinka kauan tämä olisi vielä kotimme? Ruokailuvälineet ja astiat oli raivattu tiskikoneeseen. Niiden tilalla oli taskulaskin ja nippu papereita: palkkalaskelmat ja puhdasta ruutupaperia. Velkaa syntyi enää autosta eikä sen omistusoikeuden siirtymisestä meille enää montaa erämaksua puuttunut.
Laskutoimitus oli siis verraten helppo. Palkkatulot yhteen sarakkeeseen ja kiinteät menot toiseen. Vuokrallehan Kinnarinkadun asunto joutaisi, mutta kuinka helppoa on saada vuokralainen pariksi vuodeksi? Kolmen kuukauden rehtorin asuinrakennuksen vuokralla saisimmeko kauan kaivatun valokatteen ja lämmittimen takapihalle. Eikö tuollainen vuokra ole kuolleen lehmän maksamista? Tarvitsemmeko satoja neliöitä asuintilaa? Mitä lapset sanovat? Tosca on puolivälissä toista kouluvuotta Kinnarin pienessä koulussa: mitä tapahtuu, kun hän menettää tutun kaveripiirin ja joutuu sopeutumaan keskustan isoon oppilaitokseen? Päivähoitomatkat pitenevät tai ehkä joudumme kehittämään täysin uuden ratkaisun lastenhoitokysymykseen. Perheessä on vain yksi autokuski, joka ei ole päivisin kotona.
Päätös on…
Kysymyksiä ja pohdittavaa riitti niin myöhään, että päätöksenteko jätettiin suosiolla aamuun. Aamu on iltaa viisaampi, sanotaan. Ehkä olisi, jos olisimme saaneet nukuttua. Tyynykeskustelut jatkuivat aamupuolelle yötä. Kun kumpikin tokkuraisena haukotellen raahautui keittiöön aamiaisen laittoon, oli päätös vielä tekemättä. Kahvilla on piristävä vaikutus aivotoimintaan. Kolmannen kupin vastaus oli: otetaan riski ja muutetaan. Voimme kuvitella olevamme kahden ja puolen vuoden lomalla, josta palaamme takaisin kotiin. Tilaisuus ei tule toistumaan. Me vuokraamme linnan!
Tiistaina toukokuun kolmantena 1994 Corolla on parkissa talon sivulla. Asuinrakennuksen ovi on auki. Soitamme ovikelloa. Eteishallissa on muuttolaatikoita. Yläkerrasta kuuluu kolinaa ja rahinaa. Joku tulee alas portaita. Se on rehtori, perässään vaitelias vaimonsa.
– No niin. Siinähän te olette. Tarjous on siis hyväksytty?
– En tiedä onko tässä mitään järkeä, mutta ei näin ainutkertaista mahdollisuutta voi jättää käyttämättä.
– Sitähän minäkin. Vuokrapaperit ovat valmiina. Ei muuta kuin allekirjoittamaan.
– Anteeksi. Mutta tässä on virhe. Minun nimeni ei ole Roope Rask. Se on Robert Ramberg.
– Heidi Rask on vaimosi nimi? Ja hän on koko ajan puhunut Roopesta.
– Joo. Se on kutsumanimeni. Heidi halusi pitää oman nimensä, kun menimme naimisiin. Ramberg on kuulemma liian hankala…
– Jaaha. No minä käyn korjaamassa nimen. Taidanpa nostaa vuokraakin samalla.
Tuo vuokrannosto oli kai tarkoitettu huumoriksi. Meitä ei naurattanut.
Rehtori kävi tekemässä uudet paperit viereisessä opistorakennuksessa. Muuttopäiväksi sovittiin kesäkuun neljäs, lauantai.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)
