Syksyllä kaikki on toisin
Koulut alkoivat elokuussa. Tosca suhtautui tyynesti koulun vaihtoon. Matka oikeastaan lyheni ja kolmas lukukausi pyörähti käyntiin ilman suurta dramatiikkaa. Tristalle ja Tarille järjestyi kotihoito. Annika, Heidin entinen oppilas, hoiti kahta esikoululaista seuraavat puolitoista vuotta. Ja tietysti oli kotona Toscan tullessa kotiin uudesta koulustaan. Kaikenlaista pientä kitkaa oli välillä, mutta pääasiassa lapset tottelivat hoitajaansa. Pahimmat ”rikkomukset” kirjattiin ylös lastenhoidon kalenteriin ja niistä käytiin välillä kiihkeitäkin keskusteluja. Syyskuun lopulla Tosca vietti isot syntymäpäiväjuhlat uusissa suurissa tiloissa. Emännän otteissa oli havaittavissa lievää ylpeyttä.
Syyskuun kalenterilehden kääntyessä lokakuuksi peittyi piha puiden lehtiin. Pidän haravoinnista. Se on hyvää meditoivaa liikuntaa, kunhan muistaa vaihtaa kätisyyttä tarpeeksi usein. Kroonistuneeseen jännitysniskan hoitoon haravan kanssa heiluminen on mitä sopivinta yläkropan aineenvaihduntaa vilkastuttavaa puuhaa. Talonmies-Jussi olisi virkansa puolesta kernaasti kerännyt lehdet ”norsuun”, kummalliseen päältäajettavaan imuriin. Hän hieman ihmetteli, kun toivoin pihapiirimme jätettäväksi lehtien peittoon. Kevyet puutarhakärryt hain K-raudasta. Kelvolliset haravat löytyivät autotallin nurkasta. Avomallinen lehtikomposti oli heti roskakatoksen takana. Sinne Jussi kävi norsunkin pötsin tyhjentämässä.
Kalusteita ostetaan
Valtavat huoneet suorastaan huusivat lisää huonekaluja. Heidi tutki lehtien myydään -osastojen pikkuilmoituksia. Ylivieskasta kuljetettiin perille saakka ylityöstetty piironki, joka löysi paikkansa olohuoneeseen nurkasta. Tuttavilta haettiin puurunkoinen Italiassa tehty sohva, joka kulki Lauttasaaresta Corollan kattotelineellä. Poliisin vastaan tullessa kyseessä olisi ollut ilmiselvä sakkopoka: huonekalu painoi taatusti yli 50 kiloa ja se oli köytetty sekalaisilla köysillä ja remmeillä auton katolle. Muistimme kuitenkin ajaa varovasti alle 100 km/t… Lundian osia löytyi kirpputoreilta ja hylättyjä vanhoja tuoleja jopa roskakatoksista. Heidin kollega, teknisen työn opettaja, kunnosteli niitä halpaan hintaan, todennäköisesti osittain oppilastöinä. Rospuuton vaihtuessa talven viimoihin alkoi linnake näyttää kodilta.
Pukkeilua
Nyt kun meillä oli isommat tilat, oli Tapiolan mummin kutsuminen jouluvieraaksi itsestäänselvyys. Opelilla oli helppo kurvata suoraan pihaan. Kinnarinkadun tapaisia pysäköintiongelmiakaan ei olisi ja lohkolämmittimen kaapelin sai liitettyä suoraa ulkona olevaan pistorasiaan. Myöskään tilanpuutetta ei yöpymistä ajatellen ollut, vaikka Tosca joutuikin luovuttamaan huoneensa mummin käyttöön. Lattialla patjan päällä ei kenenkään tarvinnut aattoyötä viettää. Enää ei tarvinnut myöskään miettiä, onko kuusi liian pitkä: alakerran huonekorkeus lähenteli kolmea metriä. Ainoastaan virransaanti kuusen kynttilöihin ja tietysti moniin nykyajan laitteisiin muodostui ongelmaksi. Pistorasioita oli harvassa ja niistäkin osa repsotti sen verran vaarallisen näköisesti, että niitä jouduttiin korjaamaan tai korjauttamaan. Jatkojohdot risteilivät valkoisina käärmeinä pitkin lattialistojen vierustoja.
Ensimmäisenä Maaseutuopiston jouluna pukki oli hyvin tavanomainen nössö valkoparta pahvinaamarissa. Näytelmän käsikirjoitus vielä puuttui, mutta puitteet olivat jo olemassa. Nuorin lapsistakin oli vielä niin pieni, ettei myöhempien aikojen ilkiöpukkia tullut edes ajatelleeksi. Joulu uusissa väljissä tiloissa toi joitakin muutoksia rutiineihin. Joulusauna ei ollut oman kodin yläkerrassa vaan opiston päärakennuksen kivijalassa. Olimme jo tottuneet kulkemaan saunaan talonmiehen asunnon kautta. Talonmiehen joulurauhan rikkominen ärsytti jo etukäteen. Onneksi usein Jussi vaimoineen oli muualla joulua viettämässä. Ja saunoja oli alueella muitakin. Suosikkimme oli pikku sauna aivan alueen reunalla. Sitä sai lämmittää mielensä mukaan, kunhan vei omat puut saunalle. Saunan ainoasta hanasta tuli vain kylmää vettä, mutta kiukaan kylkeen ruuvattu vesisäiliö ehti sopivasti kuumentaa muutaman litran lähes kiehuvaksi. Tunnelma oli kuin rantasaunassa sillä erotuksella, että järveen oli vain näköyhteys, Tuusulanväylän toiselle puolelle.
Suksille suoraan ovelta
Vaikka kunnon pakkasia ei vielä tammikuussakaan saatu, lunta tuprutti päivittäin. Tuusulanjärvelle ei tammikuussa ollut asiaa kuin hurmoksellisilla pilkkimiehillä. Alueen pellot ja haat tarjosivat hyvät hiihtomaastot, joille kaupunki kävi höyläämässä muutaman kilometrin latuverkoston. Kinnarinkadulla oli reilun kilometrin matka ladulle Terholaan, mutta täällä sukset sai laittaa jalkaan heti ovesta ulos astuttuaan. Latu kiemurteli pitkin pellonreunaa, kääntyi pieneen metsikköön navetan luona ja jatkui autotien alittavan hiihtotunnelin toisella puolen. Tunneliin ensi kertaa iltapimeällä kaartessani tuiskahdin turvalleni. Tunnelia ei ollut kukaan lumettanut. Terholassa tienylityksissä raapiintuneet suksenpohjat saivat uusia syviä naarmuja. Onneksi hiihtäjä itse selvisi hiihtohousujen palkeenkielellä. Kaavin käsin sen verran lunta soralle, että matka jatkui parin kilometrin ympyrälenkkiin. Reittiä ei oltu mitenkään valaistu junanradan vierustaa lukuunottamatta, silti näki hohtavan lumisella kentällä hyvin sivakoida. Seuraavalla kerralla olin varovaisempi ja kävelylenkillä paikalle tuomani lumilapio helpotti hiihtokelpoisen väylän tekoa. Eräs samaan sumppuun ehtinyt kyröläläinen huusi vielä kiitokset tunnelin läpi lasketellessaan. Reitillä ei juuri ruuhkaa ollut: tunnelmakin oli kuin Päijänteen selällä, vaikka latureitti oli vain muutama sata metriä kaupungin keskustasta. Helmikuussa järvikin jäätyi. Siellä baanaa riitti pisimmillään yli kymmenen kilometrin tahkoamiseen. Muutaman kerran hiihdin koko laajan verkoston läpi yhtä soittoa. Kilometreistä en tiedä, mutta aikaa kului lähes kolmen tunnin ja kahden Mars-patukan verran.
Pulkalla pellolle
Lapsille sain raivattua pulkkamäen alppiruusupensaiden vierestä alas jyrkästi kaartavaan mäen rinteeseen. Rinne kasvoi leppää ja pajua. Ne piti kantoja myöten repiä ylös. Kukaan ei välittänyt laskea ulkoiluhousujen takapuolen palkeille repivään terävään kannon pätkään. Lopulta kannoton rata oli valmis. Se tampattiin jaloilla kovaksi ja jäädytettiin luistavaksi yön pakkasissa. Kyllä pulkat luistivatkin. Parhaimmillaan pefletilläkin jyskytti puoleen väliin peltoa. Nauru raikui ja posket punoittivat. Päärakennuksen viereinen vaarallinen alasviettävä kulkutie, joka vie melko vilkkaasti liikennöidylle hiekkatielle, sai nyt jäädä rauhaan tiukkojen kieltojen saattelemana.
Uutena vuotena lähes kaikki pihapiirin asukkaat kokoontuvat pellon reunasta jyrkästi nousevalle korkealle kalliolle, josta on näkymä peltojen yli suoraan Järvenpään keskustaan. Omia rakettejakin ammutaan, mutta varmasti parempaa paikkaa seurata kaupungin korskeaa ilotulitusta ei ole missään lähiseuduilla. Lapset laitetaan puolen yön jälkeen nukkumaan, mutta osa vanhemmista jatkaa juhlimista pitkälle uuden vuoden puolelle.
– Roope, tuo kitara ja laulumappi mukanasi. Talo tarjoaa sopan!
– Mulla on kaikki valmiina eteisessä. Avatkaa myös äänenne. Tuun ihan heti.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)
