Kirjat elämässäni, osa 2

Mikä on sellainen kirja, joka vielä lähes 100 vuotta ilmestymisensä jälkeen aiheuttaa korkein, vaahtopäisin aalloin käytävää keskustelua ja loputonta vänkäämistäkin? Saattaa niitä olla muitakin kuin Pentti Haanpään ohkainen, 1928 julkaistu Kenttä ja kasarmi -novellikokoelma – mutta epäilen. Haanpää kirjoitti novellit melkein heti armeijasta vapauduttuaan. WSOY:n kustantama esikoisteos, Maantietä pitkin -kirja, oli 1925 saanut lähes pelkästään ylistäviä arvoista. Haanpää rinnastettiin Aleksis Kiven veroiseksi yhteisen kansan, erityisesti maaseudun vähäväkisten eläjien, kuvaajaksi. Kenttä ja kasarmi muutti kaiken. Myös minun elämässäni.

Vanhempieni avioero ja samoihin aikoihin tapahtunut kilpaurheilun yhtäkkinen poisjättäminen veivät minulta henkisen ja fyysisen tasapainon. 60-luvun lopulla ei ollut sellaisia valmiuksia diagnosoida ja lääkitä paniikkihäiriötä ja masennusta kuin nykyään. Yksi psykiatrilla käynti ei mitään auttanut. Puolitutun lääkärin ohjeena oli: ”ajattele joitain mukavia asioita”. Keskikoulun käynti oli suuressa, yli 30 hengen luokassa suorastaan helvetillistä. Olin luokan nuorin; ikäeroa luokan vanhimpaan oppilaaseen oli yli kolme vuotta. Siinä oli murrosikäinen poika laitettu miesten joukkoon. Lukiossa sentään opinnot alkoivat sujua, mutta psyykelle aiheutettu vahinko oli niin syvä haava, ettei se koskaan arpeutunut.

Armeijaan menoa en kouluaikana ajatellut. Ei siihen ollut mitään syytäkään. Kaipa tuossa oli vahvasti sellainen tilanne, että hautasin ahdistavan ajatuksen joko tiedostamatta tai vahvalla itsepetoksella jonnekin mieleni kellarikerroksiin. Sieltä se pulpahti pinnalle sinä päivänä, kun hain postista litteran tulevaan palveluspaikkaani Hankoon. Kutsunnoissa olin ollut vielä sillä ajatuksella, että totta kai minä armeijaan menen. Vaikka jollain toisella tietoisuuden tasolla käsitin tuollaisen ajatusrakennelman täysin mahdottomaksi.

Haihattelu siviilipalvelukseen hakeutumisesta mureni täysin, kun juttelin Litzenin Pekan, sen ainoan sivarin käyneen Poutapolun isoveli-ikäisen miehen, kanssa. Häneltä sain lainaksi Sadankomitean monisteita – ja Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi -kirjan, vuoden 1928 ensipainoksen. Kirja oli käytössä kulunut ja repaleinen. Kesti aikansa ennen kuin sain sivut oikeaan järjestykseen. Haanpää sekoitti elämäni lähes kymmeneksi vuodeksi.

Yliopistoon päästyäni uskaltauduin hankkimaan juuri ilmestyneet Haanpään kootut teokset. Kentän ja kasarmin vaikutus oli edelleen voimakas. Niin voimakas, että hyppäsin kakkososassa mukana olevan novellikokoelman yli. Muukin Pentti Haanpään proosa riitti tekemään minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Viimeisin kohtaaminen Haanpään mestarillisen kertomataidon kanssa tapahtui joulun alusviikolla viime vuonna. Saimme Wellamo-opiston kirjoittajakurssilla tehtäväksi kirjoittaa jonkun kirjailijan tyylillä oman parin sivun kertomuksen. Tuota tehtävää varten etsin käsiini novellin, joka kertoo erään kulkumiehen yöpymisestä rakovalkealla syksyisessä metsässä: Mäki autiolla mustassa yössä. Mies joutuu lumouksen ja pakokauhun valtaan. Syksyisen metsän synkkyys ja äänet saavat hänestä henkisen kuristusotteen. Rakovalkeassa palavien puiden paukahdus rikkoo lopulta tuon ilkeän taian. Luin kertomuksen kolmeen kertaan ennen oman tekstini kirjoittamista. Ehkä sain edes kalpean aavistuksen haanpääläisyyttä juttuuni. Mestarin tyylin jäljittely on vaikeaa…

Olin jo laittamassa niteen takaisin hyllyyn, mutta jäinkin sitä lukemaan. Haanpään lyhytproosa, näytelmät ja romaanit saivatkin minut lukemaan ensin yhden kirjan ja sitten jo toisenkin. Tiesin mikä minua puolessa välissä toista osaa odottaa… Luin novellit yhden kerran ja sitten uudestaan. Jotain alkuvoimaista noissa vasta itsenäistyneen Suomen armeijasta kertovissa jutuissa on. Asia, joka jäi minulta ensimmäisellä lukukerralla, silloin 70-luvun puolivälissä, tajuamatta on rankka ironia ja viejarimaiset selviytyjähahmot lähes jokaisessa tarinassa. Elämän voima ja kuoleman arvaamattomuus kulkevat käsi kädessä näissä kertomuksissa kuten useimmissa muissa Haanpään kirjoituksissakin. Nyt lähes 50 vuotta ensikosketuksen jälkeen osaan myös nauraa ilmiselville karikatyyreille ja kirjailijan paikoitellen erittäin ronskille kielenkäyttölle.

Mielinovellini on ehdottomasti tragikoominen Sotilaallisen komeasti -tarina. Siinä sotavanhus, kolmatta vuotta armeijan harmaissa marssimaan joutunut kapinallinen ja omapäinen mies, kostaa häntä piinanneelle kapitulantille, kapteeni Lelulle. Sotavanhus nappaa kapteenin nivus-niska -otteella mukaansa matkalle helvettiin kohta räjäytettävän kivenlohkareen päälle. ”Samassa jymähti. Harmaat kallionkappaleet lentelivät. Linnun tiukutus mäntypuissa vaikeni. Mutta aurinko paistoi ja suvisen tuulen puhina kävi oksastoissa sinisen taivaan alla, kuten ennenkin. Mutta ne kaksi kivellä maannutta olivat matkan alkaneet.”

Toinen mustanpuhuvia humoristisia sävyjä tarjoava kertomus on nimeltään Sairautta. Tekosairaiden ja oikeasti sairaiden sotamiesten kohtalot Kunnon sotamies Švejkin seikkailuiden kahdeksannessa luvussa ovat ällistyttävän samankaltaiset Haanpään kuvaamien lusmujen ja pinnareiden – ja todella sairaiden rekryyttien – vaiheiden kanssa. Haanpää ei ole suomennosta voinut lukea omakohtaisia ruotuväkijuttuja kirjoittaessaan, koska käännös ilmestyi vasta 30-luvulla. Kyseessä täytyy olla siis maailmanlaajuinen ilmiö. ”Rivimies kiroaa komisionimiestä, joka istuu ja haisee ja sairastaa, ja kiroaa itseään, kun ei kykene sairastamaan, kun ruumis on niin hiton terve.”. Eräs reumaattista näytellyt veijari panee vapautumista edeltävänä yönä polkaksi viinapäissään ja joutuu takaisin riviin. Toinen harjoituksissa silmäkulmansa loukannut ei tervehtymisen jälkeenkään avaa silmäänsä, vaikka häntä monin keinoin koetellaan. Saatuaan sairaan paperit hän pysähtyy varuskunnan portilla, kääntyy ja katsoo tervein silmin taakse jäävää sotilaselämää.

Kahdella armeijaikäisellä sukulaispojalla olen novellit luetuttanut. Molempien tyrmistys oli vilpitön ja heidän arvionsa oli, että eipä tuo meininki ollut noista ajoista vuosituhannen vaihteeseen mennessä paljonkaan muuttunut. Oli aika likellä, ettei toinen heistä keskeyttänyt varusmiespalvelustaan; se mikä sai hänet jatkamaan loppuun, oli C-ajokortin eli kuorma-autokortin suorittamisen keskeneräisyys.

Kriittistä ja melkeinpä inhorealista lähestymistapaa on ollut monen teoksen arviojan vaikea sulattaa jo 1920-luvulla – ja vuosisata myöhemmin 2020-luvulla. Syyttävä sormi on kääntynyt tekstistä kohti tekstin tekijää. Vaikka, jo Haanpään aikalaiset myönsivät novellien välittämän kuvan 1920-luvun sotavoimista oikeaksi ja tarkkanäköiseksi. Haanpään sanoin: ”Kuvasta ei saa sen kauniimpaa kuin malli on.”

Kirjailija Juha Hurme tiivistää Pentti Haanpään kertomataidon osuvasti: ”Pentti Haanpää on niin etevä kirjailija ja niin hyytävän hyvää tasoa, että aika tulee aina häviämään hänelle painissa.”