Kino Tapiola

223 askelta on meidän oveltamme, Menninkäisentie 5C:n ensimmäisestä kerroksesta, Kino Tapiolan lippuluukulle: kerran laskin tuon etäisyyden. Portaat alas ulko-ovelle, ensin vähän matkaa suoraan, sitten heti käännös oikealle, mattojen tamppaustelineen ohi, Shell-huoltoaseman pihan poikki, elokuvateatterin sivun suuntaisesti muutama kymmenen askelta hiekkatietä, käännös vasemmalle, kymmenen askelta laatoituksella, Kinon ovi auki ja heti oikealla on lipunmyynti.

Kino Tapiola on lähes päivälleen yhtä vanha kuin minä. Olen syntynyt lokakuun 21. päivä. Ensimmäinen näytös 1955 valmistuneessa elokuvateatterissa järjestettiin 30. päivä. Jokin kohtalonyhteys tuossa on.

Kino Tapiola ei kuulunut mihinkään teatteriketjuun, joten sen ohjelmisto oli fantastinen sekasotku kaiken maailman elokuvia. Elokuvia esitettiin joka päivä vuoden ympäri. Heinäkuussa saattoi olla muutaman viikon tauko. Olin yleensä Ritvalassa kesää viettämässä juuri nuo viikot, joten haitta jäi pieneksi. Arkisin oli yleensä yksi tai kaksi näytöstä, mutta viikonloppuina oli meno aivan jotain muuta.

Perjantaina oli kolme esitystä, viimeisenä yönäytös kymmenen aikoihin. Lastennäytökset alkoivat lauantaina puolelta päivin. Aikuisten filmit tulivat niiden jälkeen. Eikä Kino näyttänyt yhtä samaa filmiä kolmessa näytöksessä vaan kolme eri elokuvaa. Sama toistui sunnuntaina sillä erotuksella, että yönäytöstä ei ollut. Jos halusi viettää koko lauantaipäivän elokuvia katsoen, se oli mahdollista. Tämä tosin onnistui sillä edellytyksellä, että aikuinen asiakas aloitti maratonin Mikki Hiirellä ja päätti sen suttuiseen tanskalaiseen pehmopornoleffaan.

Kino Tapiolan omistajan oikea nimi oli Urpo Hovilainen, mutta kaikki tunsivat hänet Kinosaurus-nimisenä. Hän ja hänen vaimonsa hoitivat kaiken lipun- ja makeisten myynnistä elokuvien esittämiseen, apunaan silloin tällöin Hovilaisen perheen poika. Herra Hovilainen oli – ainakin lapsen näkövinkkelistä – pelottava ilmestys. Hän oli kookas, kaljupäinen ja pahantuulinen. Hänen vaimonsa oli pieni, lakkatukkainen ja pahantuulinen.

Kino Tapiolan rakennus oli futuristinen kompleksi. Aarne Ervin suunnitelman rakennuksen katolla siinti betoninen kupoli. Näytti siltä kuin UFO olisi laskeutunut teatterin katolle. Pikkupoikina meitä houkuttelivat katot muutenkin. Niinpä me kiipesimme Kino Tapiolankin katolle lähinnä kai siinä toivossa, että UFO:n ikkuna-aukoista olisi nähnyt ilmaiseksi elokuvia. Ei näkynyt muuta kuin projektorihuone ja Kinosauruksen vihainen naama.

Meillä oli jo toisena Tapiolan vuonna, 1961, Telefunkenin mustavalkotelevisio. Oli kuitenkin monia perheitä, joilla telkkaria ei ollut. Väritelevisiot yleistyivät vasta 70-luvun puolella. Useana vuonna toinen kanava pantiin heinäkuuksi lomalle. TV-lähetykset loppuivat aina viimeistään kello 23, yleensä jo aikaisemmin. Olihan jokaisen työtätekevän kunnon kansalaisen oltava ajoissa unten mailla jaksaakseen läpi kuusipäiväisen työviikon. Kino Tapiolan esitykset olivat siksi lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä.

Rouva Hovilainen myi liput, karkit ja popkornit. Kinosaurus seisoi yrmeänä katsomon ovella ja repi liput ennen kuin kiiruhti konehuoneeseen pyöräyttämään projektorin käyntiin. Loppuunmyyty esitys tarkoitti valtavaa tungosta. Jonon hännillä oleva asiakas joutui joko ensimmäiseen riviin tai aitioon. Aitio ei Kino Tapiolassa tarkoittanut sitä mitä sillä yleensä ymmärretään. Teatterisalin rakenteesta johtuen katsomon perällä olevasta aitiosta ei kansakouluikäinen nähnyt käytännössä juuri mitään. Ensimmäinen rivi taas oli niin lähellä valkokangasta, että päätä joutui pyörittämään siihen malliin, että niska kipeytyi.

Ryysis alkoi jo lastennäytöksissä. Ihmismassa huojui, huusi ja hikoili. Aula oli kuin painekattila, jonka tulppana seisoi molemmin käsin ovenpielistä kiinni pitäen, naama punaisena karjuva Kinosaurus. Taaempana odottamiseen turhautunut porukka tarkoituksella työnsi vellovaa massaa eteenpäin. Massa mölysi. Kinosaurus karjui. Tämä rituaali toistui jokaisen loppuunmyydyn esityksen yhteydessä. Ja niitä riitti.

Kino Tapiolassa pyöri osittain samoja elokuvia, joita saattoi nähdä televisiossa. Teatterissa oli valtava laajakangas, jolla 16-tuumaisen kiteisen harmauden sijaan hehkuivat Technicolor-värit. Yksivattisen kitinän tilalla oli selkeänä jylisevä äänentoisto. Vain pari markkaa lippuluukun tiskille ja astuit Hollywoodin loistoon, pois nuhjuisesta, liian pienestä asunnosta tai marraskuisen räntäsateen liukastuttamilta kaduilta.

Kino Tapiola ei siis näyttänyt yhtä ja samaa elokuvaa viikkotolkulla vaan noin kaksikymmentä eri leffaa yhden viikon aikana. Lippujen hinnat olivat erittäin kohtuulliset. Lasten elokuvaa, yleensä tunnin mittaista vanhahkoa satufilmiä, pääsi katsomaan markalla. Aikuisten kokoillan elokuva oli kaksi tai kolme markkaa. K-18 -filmit, ne tanskalaiset tissifarssit, olivat verotussyistä jopa viisi markkaa.

Koska liput olivat halpoja ja teatteri heti nurkan takana, istuin Kino Tapiolassa harva se ilta. Se oli pakopaikka ja ahdistuksen helpottaja niinä vuosina, kun äitini ja isäni kävivät avioeroa edeltävää katkeraa kamppailuaan. Ohjelmiston ollessa kaikkea mahdollista amerikkalaisista klassikoista ranskalaisten uuden aallon elokuvien kautta Italian neorealismin keskeisiin teoksiin, minut salakavalasti koulutettiin ymmärtämään elokuvan estetiikkaa ja historiaa.

Aivan erityisiä olivat 40- ja 50-lukujen B-elokuvat. Ne olivat usein kaksiosaisia. Monet kiistelyt käytiin kavereiden kesken, miten Zorro selviytyy liiskautumiselta kahden liikkuvan kiviseinän välistä. Spekulaatiot saivat vastauksen vasta seuraavana lauantai-iltapäivänä. Pettymys oli suuri kun cliffhanger-tilanne olikin selkeästi helpottunut toisen osan alussa. Kävimme kiihkeitä keskusteluja ilmiselvästä huijauksesta.

Minun vakiopaikkani katsomossa oli kolmannen rivin istuin numero 101. Kaverini Cassu istui aina viereisessä penkissä, numerossa 102. Monesti emme olleet sopineet menevämme elokuviin, mutta hyvin usein löysimme toisemme katsomassa samaa spagettilänkkäriä.

Ennen pääelokuvan alkua soitettiin levymusiikkia. Vuosikaudet sama saksalainen schlagerpotpurri viihdytti Beatlesin ja Rolling Stonesin hurmioon joutuneita teinejä. Jengi hoilasi piruuttaan mukana siansaksalla ”Bitte, Bitte, Bitte, Mein Lieber Johnny!” Sitten valot sammutettiin, mutta illan elokuva sai vielä odottaa, sillä nyt oli kymmenminuuttisen maakuntakatsauksen aika. Näissäkään ei kovin suurta vaihtelua ollut. Savonlinnaa esittelevä raina pyöri niin usein, että osasimme selostuksen ulkoa. Osa yleisöstä lähti mukaan möykkäämään Martti Talvelan kanssa: ”Heitän keskelle ihmismerta tulisen verkon, sillä etsin syntisparkoja…” Kuului myös vihellyksiä ja buuausta. Silloin Kinosaurus huusi konehuoneesta: ”Jos huutelu ei heti lopu, filmiä ei esitetä!”. Vähitellen nauru ja mekastus vaimeni. Purppuraiset samettiverhot liukuivat auki. Elokuva alkoi.

Koukuttava oli eräänlainen alkeellinen kanta-asiakaskortti, johon kerättiin leimoja. Kuudella leimalla pääsi ilmaiseksi katsomaan vakionäytöstä. Minulla kortti täyttyi parissa viikossa, joskus jopa saman viikon aikana. Täysillä korteilla käytiin myös vaihtokauppaa. Rahapulassa tupakkarahat sai helposti kuudella leimalla.

Kinon ulkoseinien peittona olivat suuret teräskehikkoiset samettipohjaiset vitriinit. Tulevan elokuvan miehenkorkuinen monivärijuliste oli keskellä suurinta vitriiniä, sen ympärillä oli nastoilla kiinnitettyinä A4-kokoisia värikuvia ja alhaalla vielä painettu lappu, jossa luki TULOSSA/INOM KORT. Julisteet olivat yleensä alkukielisiä, joten Kinosaurus itse joutui tekstaamaan julisteeseen tussilla suomenkielisen nimen. Tuohon aikaan kun kaikkien elokuvien nimet oli käännetty suomen kielelle. Oikeinkirjoitus ei ollut Hovilaisen parasta osaamisaluetta. Niinpä me aina tungeksimme hihittäen katsomaan, minkä väännöksen hän oli nyt kehittänyt. Huuliharppukostajasta tuli Huuliharppuostaja ja Kummisedästä Kumisetä…

Aulan penkit oli päällystetty punaisella keinonahalla. Niiden edessä seisoi lasikantisia matalia pöytiä. Lasin alla näkyi oikeita isoja valokuvia tulevista elokuvista. Niitä rohkeimmat kundit aulan rynnistyksessä taitavasti takavarikoivat. Välillä avattiin toinen kioskiluukku limun, popkornin ja karkkien myyntiä varten helpottamaan lipunmyyntitiskin painetta.

60-luvun lopulla Kino Tapiolan aulaan ilmestyi flipperi. Monesti menin varta vasten flibua pelaamaan odotustilaan: aika harvoin tosin, koska en yleensä jättänyt väliin mahdollisuutta myös mennä katsomaan mitä tahansa elokuvaa, joka nyt sattui olemaan ohjelmistossa – kaikki kelpasi, Angelique-rainat mukaan lukien.

Kinon flipperi oli hankala tapaus. Olin ehtinyt tuossa vaiheessa jo perehtyä noiden laitteiden sielunelämään ja koin olevani melko hyvä pelaaja. Elokuvateatterin flipperin vaikeutta kuvaa parhaiten se, että onnistuin vain kerran saamaan vapaapelin. Oikein pelästyin, kun se ilmaisesta kierroksesta kertova kovaääninen naksahdus kajahti laitteen uumenista. Samaa valittivat monet kaverinikin, joten vapari toi jonkinlaista arvonantoa ystäväpiirissäni: ”Roba sai tosta kerran vabarin!”

Jossain vaiheessa flipperi vaihtui tylsään koripallopeliin, jossa oli häiritsevän kovat tehosteäänet. Pian ei aulassa enää pelikonetta ollutkaan. Meteliä oli muutenkin tarpeeksi.

Poutapolun puolen Vallihautojen majalle kokoonnuttiin säännöllisesti ennen elokuviin menoa. Ennen mobiililaiteaikaa tämä oli helppo tapa varmistaa samanhenkinen leffaseura. Majalle myös mentiin usein suoraan Kino Tapiolasta röökaamaan ja keskustelemaan viimeisimmän spagettiwesternin tuottamista vaikutelmista. Tupakointi ja punahehkuinen kamiina -yhdistelmä oli tulipaloherkkä, varsinkin kun mökin pöydällä ja lavereilla ajelehti massoittain sarjakuvalehtiä.

Eräänä talvi-iltana läksyjen tekoni oli venähtänyt niin myöhään etten ehtinyt elokuvan etkoille. Olin jo aulassa jonottamassa sisään, kun viereeni ilmestyi vahvasti savulta haiseva, selvästi hermostunut Cassu. Kuljimme vuorollamme kunnialla katsomoon ohi Kinosauruksen yhden miehen valvontakeskuksen. Pääsimme juuri istumaan vakiopaikoillemme, kun kaverini kähisi jymyuutisen.

– Maja fleggaa.

– Mitä! Mitä sä täällä teet?

– Lähdin haneen.

Majan tulipalo oli tosiasia, mutta vain kamiinan takana olevan seinän osalta. Luonnonmukainen sammutusmetodi oli tuottanut nopean avun. Kahdeksasta pojasta lähtevä yhtäaikainen virtsasuihku tukahdutti palonalun. Hiiltyneet laudat vaihdettiin uusiin ja lämmönlähde siirrettiin kauemmaksi seinästä. Toiminta jatkui.

Liityin Tapiolan yhteiskoulun elokuvakerhoon – aivan kuin en olisi saanut tarpeeksi elokuvanautintoa muutenkin. Kerhon elokuvat olivat A-luokan klassikoita tai uudehkoja laatufilmejä ja esityspaikkana oli tietysti Kino Tapiola. Stanley Kubrickin ”Avaruusseikkailu 2001” (oikealta nimeltään ”Space Odyssey”) teki murrosikäisen pojan mieleen lähtemättömän vaikutuksen.

Toinen kerhoelokuva, joka on etsautunut psyykeeni on Jaques Tatin ”Playtime”. Ihme oli, ettei tätä nimeä oltu väännetty vaikka muotoon ”Leikkiaika”. ”Playtimen” huumori iski minua ja luokkakaveriani Foxia suoraan nauruhermoon. Olimme molemmat vähän väliä penkkien välissä lattialla henkeä haukkomassa. Kun vuosia myöhemmin vein tyttöystäväni Elokuva-arkistoon ”Playtimea” katsomaan, hän ei nauranut kertaakaan. Suhteestamme ei tullut pitkäaikaista…

Kun vihdoin 73 syksyllä olin saavuttanut himoitun 18 vuoden iän, pääsin katsomaan yönäytökseen – ainakin etukäteen rohkeiksi mainostettuja – aikuisten filmejä. Jo elokuvan nimikin ”Pukki paratiisissa” oli lupauksia herättävä. Leffa oli 60-luvun alun huippusuosittu tanskalainen seksikomedia, jossa paljasta pintaa edusti rankimmin erään pääosan esittäjän kalju pää. Se oli japanilaisen kumi-Godzillan lisäksi ainoa elokuva, josta lähdin kesken pois.

Vähitellen tutustuin lähemmin herra ja rouva Hovilaiseen. Kyllähän he minut tiesivät, kun olin jatkuvasti lippuluukulla ravannut. Molemmat osoittautuivat mukaviksi ihmisiksi. Meno oli muutenkin rauhoittunut eikä elokuvat enää täyttäneet katsomoa muuten kuin poikkeustapauksessa. Jäin silloin tällöin juttelemaan herra Hovilaisen kanssa filmeistä. Hän tiesi paljon elokuvista ja kertoi monia hauskoja tarinoita Kino Tapiolan eri vaiheista. Varovasti kysyin, tiesikö hän lempinimensä. Kinosaurus naurahti ystävällisesti.

Kun opintoni Helsingin yliopistossa 70-luvun puolivälissä alkoivat, harvenivat käyntini Kino Tapiolassa. Hovilaisen perhe luopui teatterinpidosta 1977. Adams Filmi osti paikan ja romautti katsojamäärät esittämällä samaa tylsää uutuuselokuvaa monta viikkoa peräkkäin. Eihän Tapiolassa väkeä tuohon riittänyt, kun Helsinki kymmenine elokuvateattereineen oli vain parinkymmenen minuutin bussimatkan päässä. Uutuudet oli sitä paitsi jo nähty ennen kuin ne Tapiolaan ehtivät.

Vaikka en Tapiolan kinossa enää paljon käynytkään, jatkui elokuvaharrastukseni samalla intensiteetillä kuin ennenkin. Yliopiston lähellä oli oikea teatterikeskittymä ja Elokuva-arkiston jäsenyys takasi runsaan ja laadukkaan tarjonnan. Historian opintojeni luisuessa alamäkeä, käytin yhä enemmän Arkiston palveluja. Kolme elokuvaa illassa ei ollut mitenkään tavatonta. Minulla oli nahkaisessa olkalaukussa takapuolen alle sujautettava tyyny. Kuusi tuntia Sergei Eisensteinia putkeen Joukolan kovilla penkeillä vaati hieman lisäpehmustetta… Sain pitkiä katseita, kun kaivoin tyynyn laukustani. Muitten kiehnatessa puutunein pakaroin, minä pystyin keskittymään Eisensteinin korkeataiteeseen vaivatta.

Äitini asui vuoteen 2010 saakka Menninkäisentiellä Kino Tapiolan naapurissa. Ajokortin ja kelvollisen auton hankittuani kävimme hänen luonaan pari kertaa kuukaudessa. Kerran tuli 90-luvulla ruokapöydässä puheeksi Kino Tapiola. Äitini sanoi joskus harvoin käyneensä siellä elokuvia katsomassa.

Hei, mutta nythän me kaikki voisimme mennä leffaan. Oli lauantai-iltapäivä. Länsiväylä-lehdestä etsimme teatterin ilmoituksen. Puolen tunnin kuluttua alkaisi ”Tähtien Sodan” uusi osa ”Jedin paluu”. Äitini ei halunnut lähteä avaruussotaa katsomaan. Niin me muut sitten kävelimme ne 223 askelta Kino Tapiolaan. Luulimme tulleemme väärään aikaan. Ei, kyllä esitys oli alkamassa. Astuimme hämärään katsomoon. Ei ketään muita kuin me neljä. Samassa valot sammuivat kokonaan ja filmi alkoi. Kymmeniä miljoonia katsojia houkutellut suurelokuva sai Tapiolassa hieman pienemmän, mutta hyvin innostuneen ja kiitollisen yleisön.

Kino Tapiola joutui samaan syöksykierteeseen kuin muutkin teatterit kilpailussa kymmenien TV-kanavien, jokakodin DVD- ja Blu Ray -laitteiden sekä, viimeisenä naulana, suoratoistopalveluiden kanssa. Teatteri myös kaipasi täydellistä remonttia ja modernia esitystekniikkaa. 2000-luvulla näytti jo siltä, että aina välillä suljettuna ollut Kino Tapiola lyö ovensa säppiin lopullisesti. Tapiolassa asuvien ystävieni kunniaksi on sanottava, että Kino Tapiolan loppua enteilleet tapahtumat saivat toisenlaisen käänteen. Kansanliike pelasti vuosikymmenen vaihteessa 2010 teatterin ja koko korttelin hävitykseltä. Eläköön Kino Tapiola!