”Herää jo Roba. On aika lähteä kouluun. Teillä on ne hiihtokilpailut tänään.” kuiskaa äitini ja ravistelee olkapäätäni. Avaan silmäni helmikuisen aamun hämärään. Nousen istumaan vuoteelleni, haukottelen ja venyttelen käsiäni. Muista kyllä, että tänään on neljäsluokkalaisten hiihtokilpailut – ja viimeinen koulupäivä ennen hiihtolomaa. Katson kuuraisia makuuhuoneen ikkunoita. Hiippailen vilkaisemaan lämpömittaria. Mittarin hento sininen juova näkyy juuri ja juuri jäisen ikkunan läpi: -16 – ja tuuli, joka kieputtaa lumipyörteitä parvekkeella. Toiveeni on toteutunut. On liian kylmää hiihtää.
Puen vaatteet nopeasti ylleni ja istun aamiaispöytään tyytyväisenä. ”Siellä on liian kylmä hiihtää! Ja kova tuuli.” sanon ja lusikoin cornflakes-muroja hyvällä ruokahalulla suuhuni selaillen samalla uusinta Aku Ankkaa. Äitini nousee aamiaispöydästä. Hänkin käy vilkaisemassa mittarilukemaa. Hänen mielestään se on juuri sillä rajalla: ”-15 astetta, ja ilma varmaan lämpenee iltapäiväksi. Eiköhän tuulikin tyynny. Mitä voimistelunopettaja sanoo, jos tulet koululle ilman suksia. Uudet suksetkin vielä… Ja kalliit.”
Sukset on ostettu vain viikko aikaisemmin, oikeat kapeat kilpasukset – tai ainakin niin niitä kehui Tapiontorin urheilukaupan miesmyyjä: ”Olympiavoittajan valinta! Tästä vielä kaupan päälle mukaan tervaa pitoa antamaan. Järvisillä se Mäntyrantakin voitti Seefeldissä kultaa!” Sidon monot jalkoihini, pujotan repun selkääni ja otan narulla niputetut sukset sauvoineen mukaani. Olen jo avannut oven, kun äitini pysäyttää minut ja kietoo toisen kaulaliinan kaulaani ja huolehtii: ”Onhan sinulla villatumput siellä rukkasten sisällä? Onnea kilpailuun!”
Kolistelen portaat alas. Työnnän selälläni ulko-oven auki. Kun käännyn, kylmyys ja viima iskevät kasvoihini. Pakkaslumi narskuu monojeni alla rientäessäni puolijuoksua kohti Aarnivalkean kansakoulua. Varpaitani paleltaa lyhyellä matkalla kouluun, vaikka monoissa minulla on kahdet villasukat. Jätän sukset ja sauvat eteisen naulakkoon nojaamaan. Toistakymmentä suksiparia siellä näyttää jo olevan, ehdin huomaamaan. Istun pulpettiini. Kun kaivan repustani nuhraatuneen matematiikan vihkon, katson koulun sisäpihalle, jossa tuuli viskoo lunta korkeina pyörteinä. Luokkahuoneen isot ikkunat ovat huurteiset.
Välitunnilla uusi nuori naisopettaja päästää meidät käytävälle lämmittelemään. Meidän kuullen hän käy kiivasta sanailua Väntsi-nimisen voimistelunopettajan kanssa. Väntsi jää ilmeisesti voitolle, koska hän huudahtaa voitonriemuisena: ”Iltapäivällä katsotaan kuka on koulumme mister Seefeld!”
On minun vuoroni lähteä matkaan. Opettaja puristaa turhan voimakkaasti olkapäätäni. Ote irtoaa. Ponnistan vauhtiin Silkkiniittyä ympäri kiertävälle ladulle. Puuskainen tuuli pöllyttää pakkaslunta. Hyytävä viima tuntuu puhaltavan suoraan kehoni läpi. Vesi valuu silmistäni, ripseni jäätyvät kuuraan, huohottava hengitykseni kuorruttaa kaulaliinani jääkiteillä. Pusken vasten aukealla niityllä esteettä puhaltavaa tuulta. Tervatut sukset pitävät hyvin, mutta kovassa pakkasessa luisto on olematonta. Vaikka ponnistelen voimieni äärirajoilla, olen kohmeessa puolivälissä viiden kilometrin latua. Jalkani monoissa ovat tunnottomat, porkkia puristavat sormeni tuntuvat jäätyneen konttaan kahvojen ympärille.
Silkkiniittyä reunustavassa koivikossa kääntyilevällä ladulla sohaisen sauvan jalkojeni väliin. Tuiskahdan polvilleni kovaan hankeen. Toisen suksen side napsahtaa auki. Kun yritän nousta ylös, joku ajaa suksieni kannoille ja huutaa: ”Latua!”. Roteva A-luokkalainen, Jussi, välituntien kiusanhenki ja voittamaton kukkulan kuningas, painelee puuskuttaen ohitseni kadoten viiman ylös piiskaamaan pakkaslumeen. Viimeisetkin voimanrippeet häviävät palelevasta kehostani. Potkin sukset irti jaloistani. Raahaan sukseni ja sauvani koulun eteiseen.
Kyyhötän lattialla ja painan selkäni tulikuumaan patteriin. Lämpö leviää kohmettuneisiin jäseniin. Koko ruumiini kihelmöi tuskaisena. Pistely lämpenevissä sormissani ja varpaissani on niin voimakasta, että pillahdan itkuun. Nuori naisopettaja kyykistyy viereeni, lohduttaa minua ja kysyy haluanko kuumaa kaakaota. Pyyhin vuotavan nenäni hiihtorukkaseen ja nyökkään vaisusti. Siemailen kuumaa suklaajuomaa ja pyyhin kyyneleeni. Kihelmöinti ja pistely vaimenee vähitellen, kun kuuma juoma saa vereni jälleen kiertämään jäsenissäni. Ulko-ovi rämähtää auki. Voimistelunopettaja porhaltaa ohitseni tuloslistat käsissään. ”Noposen Jussi on meidän koulun Mäntyranta!” kaikuu Väntsin huuto koulun tyhjillä käytävillä.
Kuva: Pehr-Erik Bäckström 1957, KAMU Espoon kaupunginmuseo