– Mistä Rolf oikein pitää?
– Rolle on ihan hulluna frisbeen perässä juoksemiseen.
Neuvo oli pätevä. Tuo keskustelunpätkä käytiin vanhimman tyttäreni miehen kanssa joulukuun alussa 2016, kun Rolf, perheen koira, tuotiin Vääksyyn ”koeajalle”. Kahden viikon jälkeen päätös adoptiosta oli helppo tehdä. Syy tilanteeseen oli hyvin yksinkertainen: vuoden 2015 lopulla syntyneet kaksostytöt pitivät vanhemmat niin kiireisinä, että Rolfille ei liiennyt sitä aikaa, minkä parhaassa iässä oleva energinen uroskoira vaatii.
Minulla ei ollut koskaan aikaisemmin ollut koiraa. Kotona Tapiolassa äitini antoi jossain vaiheessa 60-lukua periksi omille koiratoiveilleen pitäen peräkkäin kolme cockerspanieliä, mutta niihin ei minulle mitään tunnesidettä syntynyt.
Olimme Rolfin kanssa vanhoja tuttuja jo vapusta 2010, jolloin tuo hännätön länsigöötanmaanpystykorvan pentu emäntineen seilasi ruuhkaisella autolautalla Ruotsista Suomeen. Tiesin siis tarkkaan minkälaisesta hepusta oli kyse: sanat kiltti, leikkisä ja liikunnallinen sopivat hyvin kuvaamaan göötin luonnetta. Neljäs rotumääritelmä ”rohkea” ei tosin oikein istu patologisen paukkuarkaan eläimeen. Rollen kotiutuminen Vääksyyn tapahtui vaivatta. Jo heti ensimmäisellä yhteisellä lenkillä löysimme paikan, jossa Rolf sai nauttia vapaudesta ja kiekon jahtaamisesta. Paikan nimi on Kanavaniemi.
Kävelemme Norrlinin puiston kautta. Rolf kulkee terhakkaana edellä uudessa taluttimessa. Outo ympäristö tarjoaa runsaasti ennenkokemattomia hajuja ja uroskoiran tapaan jalka nousee taajaan. Koirien sosiaalinen media vaatii ahkeraa viestien lukemista ja jättämistä. Kanavaa myötäilevällä hiekkatiellä käännymme oikealle ja alitamme tie-24:n massiivisen sillan.
Lunta on runsaasti, mutta se ei Rolfin kulkua haittaa. Vaikka jalat ovat lyhyet, voimaa ja ketteryyttä koiralla riittää. Kanavaniemen ajoesteen luona Rolle katsoo anovasti minuun. Minä katson ensin niemen koivikon suuntaan ja sitten vielä varmuuden vuoksi taaksepäin. Kumarrun alas ja irrotan hihnan. Rolf säntää riemukkaaseen, heittoa ennakoivaan juoksuun. Minulle tulee kiire kaivaa kiekko keltaisesta pussista.
– Rolle, nouda! Hyvä, hyvä!
Kiekko saa tuulta alleen ja lentää pitkälle koivikon keskelle. Rolle on hetken ymmällään, kun frisbee sukeltaakin hangen sisään – pyörii ympyrää ja röhkii frustraatiohaukkua. Tassut kaivavat vimmatusti kinostunutta lunta. Ensin kuono ja sitten puoli koiraa työntyy hangen sisään. Vain hännätön takapuoli heiluu näkyvissä. Yhtäkkiä Rollen pää lennättää lunta korkealle. Punainen muovikiekko hampaissaan Rolf ryntää ylös loivaa mäkeä.
– Hyvä! Irti! Paikka! Rolf. Irti!
Rolle säheltää, murisee ja hyppelehtii ylös alas fribee leuoissaan. Viimein kiekko jää hangelle. Uusi heitto. Parikymmentä noutoa ja minä alan hytistä kylmästä. Rolf jatkaisi mielellään, mutta nyt laitamme kiekot kassiin, hihnan kiinni ja pinkaisemme puolijuoksua kohti kodin lämpöä. Muutama päivä myöhemmin, kun paikallani seisten kiekon viskominen saa kylmyyden tunkeutumaan vaatekerrosten läpi, keksin heittää myös varakiekon peliin. Uusi leikki on syntynyt: kaksi frisbeetä eri suuntiin heitettyinä pitävät sekä koiran että isännän liikkeessä. Eihän Rolf mikään noutaja olekaan.
Käymme – totta kai – muuallakin kävelylenkeillä. Vääksyssä ja sen lähiseuduilla on paikkoja, mistä valita: Aurinkovuoren reitit, Meijerinranta, Enskalan luontopolku, Kuurnanmäen laavu polkuineen, Pulkkilanharjun väylät… Koiran vapaana pitäminen on tietysti omistajan vastuulla ja vaatii harkintaa sekä paikallistuntemusta. Varsinkin kun Rolf kompaktista koostaan huolimatta ärhentelee jokaiselle vastaantulevalle uroskoiralle oli tämä sitten tanskandoggi tai shihtzu.
Kanavaniemen kevättalvi tuo mukanaan laidasta toiseen heilahtelevat sääolosuhteet. Joskus on pakko kääntyä ympäri ja etsiä toinen kiekonheittopaikka. Koivikon alue on kelirikon runtelema, kurainen ja liukas lätäkkö. Rolle kyllä menisi kiekon perässä kahlaamaan loskaan ja liejuun. Tassut ja vatsapuolen saa kuivattua helposti porraskäytävän patterin nupissa roikkuvaan pyyhkeeseen; koko koiran pesu kotona ei houkuttele. Sen verran vaistonvaraista varovaisuutta Rolfilla on, ettei se kanavaan lipsahtanutta kiekkoa lähde uimalla hakemaan – laskeutuu kivetystä alas vedenrajaan, haukkuu ja murisee. Minä juoksen lähimetsikköön etsimään sinne piilottamaani, kuivuneesta kuusenrangasta karsittua nelimetristä keppiä. Niin kuin usein käy, kiekko ei jää kellumaan vaan leijailee ärsyttävän hitaasti kohti kanavan pohjaa. Tai jos frisbee kelluu, seilaa se usein tuulen ja aallokon kuljettamana vastarannalle.
Sydäntalvella, kun kanava on kunnolla jäätynyt, saan Rolfin maanittelun jälkeen laskemaan tassunsa harkitsevasti jäälle ja tepsuttelemaan frisbeen hakuun – neliveto toimii hyvin pakkasten kovettamalla jäällä. Avoveden aikaan haemme vastarannalle ajautuneet kiekot kiertämällä kakkosnelosen kautta kanavan toiselle puolelle. Sielläkin on hakukeppi valmiina.
Huhtikuussa ihailemme kanavan sulassa uivia telkkiä ja kanadanhanhia. Ilma täyttyy lokkien kirkunasta. Viisi laulujoutsenta ylittää niemen matkallaan kohti Pulkkilanharjun sillan molemmille puolille avautuvaa Päijännettä. Valkoposkihanhien lauma nousee nurmikolle ruokailemaan ja sitä toista, vähemmän viehättävää tointa suorittamaan. Jos kiekko laskeutuu lähelle parvea, Rolle jättää frisbeen maahan ja syöksyy haukkua rähisten kaakattavien valkoposkien perään. Rauhoitettuja lintujahan nuo lentävät brikettitehtaat ovat, mutta viestimme on selvä: etsikää jokin toinen alue lannoitettavaksi.
Toukokuun alussa Kanavaniemi on kuiva ja nurmikko varovasti viheriöi. Koivujen silmut ovat puhkeamaisillaan lehteen. Lounainen virtaus puhaltaa aavistuksen kesän lämpöä kasvoilleni. Rolf nuuhkii innokkaasti pensaan alusia nostaen vähän väliä kuononsa ilmaan. Tuulessa on kevään tuoksu ja ääniraitana kaikuu peippojen serenadi. Kekseliäs käpytikka hakkaa katulampun kupua niin että koko tienoo raikaa.
Talvella nähdyt hengitysaukot jääpeitteessä eivät valehtele. Aivan kanavan reunaa seuraavaa polkua kulkiessamme jotain ruskeaa vilahtaa puoliksi irronneiden reunuskivien raoissa. Kuuluu loiskahdus. Saukko sukeltaa puisen sillan ali Vääksynjokeen jahti päällä. Tuttu ruohonleikkuria ajava kunnan työntekijä heiluttaa kättään iloiseen tervehdykseen. Lehdet on puhallettu metsikköön ja tuore ruoho peittää maat ja mannut. Kevät on saapunut Kanavaniemeen.
Kevät ei ole pelkkää linnunlaulua ja lämpimiä tuulia. Kakkapussien lisäksi mukanamme on muovipussi roskien keräämistä varten. Hankien alta paljastuu kaikenlaista: pääasiassa roskia mutta myös talteen otettavaa. Löytyneet frisbeet palautuvat oikeille omistajilleen – jos niihin tussatusta puhelinnumerosta saa selvän. Tölkit ja pullot kulkeutuvat kotiin ja edelleen marketin palautusautomaattiin. Joka kerran jaksamme ihmetellä nuorison vimmaa murjoa energiajuomatölkit muodottomiksi.
Niemelle johtavan, lintutornille haarautuvan hiekkatien varrella on iso roskasäiliö, jonne kippaamme jätöspussit ja muun sekalaisen jätteen. Säiliö on suosittu dumppauspaikka muutenkin. Pienjäteasema on kai liian kaukana tai sen aukioloajat eivät sovi jonkun kiireisen remontoijan aikatauluun. Aina silloin tällöin roskapöntön viereen pysähtyy auto, jonka avoimesta sivuikkunasta ojentuu käsi pudottamaan jäteastiaan pussin tai pari.
Erään syksyisen alkuillan hämärässä kurvaa paikalle iso farmari-Volvo peräkärryineen. Kaksi miestä pälyilee hermostuneina ympärilleen ennen kuin he kovalla kiireellä tyhjentävät kontin ja kärryn sisällön säiliöön. Kierrämme Rolfin kanssa niemenkärjen autojen kääntöpaikan kautta takaisin kohti Norrlinin puistoa. Säiliön kansi retkottaa auki, koska se mene kiinni. Se ei taas ole mikään ihme, sillä säiliöön on nakattu suuren lattiaremontin jätteet – kymmeniä neliöitä muovimattoa.
Kesällä käynnit niemessä harvenevat. Mökkikausi vie miehen ja koiran toisiin maisemiin Vesijärven rannalle Vääksyn Kesään. Mökkimatka ei ole pitkä; autolla nopeusrajoituksia noudattaen aikaa kuluu noin kaksi minuuttia… Likapyykit pestään siksi kotona ja monta muutakin asiaa tulee viikolla toimitettavaksi Vääksyntiellä. Silloin on taas mahdollisuus piipahtaa tutuissa kanavamaisemissa – kiekkokassi mukana totta kai.
Heinäkuussa koivuissa on tummanvihreät, suuret lehdet. Koivikko varjostaa sopivasti Kanavaniemen keskiosaa ja järven selältä käy aina tuulenvire. Paahteisena päivänäkin Rolf jaksaa ravata mielipuuhassaan. Janon yllättäessä on helppo rapistella alas reunakiviä raikasta Vesijärven vettä juomaan ja hieman kahlaamaan. Virkistäytymisen jälkeen Rolle jaksaa taas juosta, vaikka kieli roikkuu pitkällä ulkona ja läähätys laittaa koiran kyljet kiivaasti kohoilemaan.
Talvikoiran turkki on paksu eikä edes säännöllinen harjaaminen helpota oloa. Talven tunti on kesällä lyhentynyt puolikkaaksi. Kanavan ruuhka-aikoina vilvoittelu jää väliin: vuorolaivojen vanavedessä kiiltää öljy. Jos kanavan rannalla on onkikilpailut, tyydymme kävelylenkkiin. Sitä paitsi pitkissä heiluvissa onkivavoissa on jotain äärimmäisen pelottavaa – Rolfin mielestä.
Heinäkuun helleviikot ovat yhtä piinaa paksuturkkiselle koiralle. Pahimmassa poltteessa Rolf jaksaa vain maata varjoisan tuvan viileällä lattialla. Elokuussa alkaa helpottaa ja syyskuu on jälleen täynnä toimintaa ja energiaa. Kun syksy värjää koivujen lehdet pronssin ja kullan sävyihin, käy tiemme päivittäin Kanavaniemeen.
Veneliikenne harvenee loppuakseen kokonaan lokakuussa. Muuttolinnut valmistuvat lähtöön. Isokoskelojengi kalastaa kanavassa, valkoposkihanhipari poikasineen ruokailee nurmella ja joutsenien aura ylittää niemen puiden latvoja hipoen. Ilma on raikas. On helppo hengittää. Nurmikenttä peittyy puuskaisen länsituulen sirottelemiin lehtiin. Auringon laskiessa syksyn kirpeys hiipii yli Vesijärven. Uskalias purjelautailija märkäpuvussaan kääntyy Kalmarinrantaan. Selällä vilkuttaa valoillaan hyvästejä viimeinen vuorolaiva.
Marraskuu. Räntää, sohjoa, kuraa, liejua, pimeyttä. Toive lumesta kasvaa päivä päivältä. Nyt ei enää porraskäytävän pyyhe auta; kurainen kaveri ohjataan suoraan kylpyhuoneeseen ja suihkuun. Joulukuun alku lupailee, mutta peruu lupauksensa jo seuraavana päivänä. Sitten eräänä aamuna, kun katson asuntomme ikkunasta ulos, Vääksyntie hohtaa valkeaa joulukuun valoa. Yöllä on satanut lunta. Rolf taitaa aavistaa jotain. Se on tavallistakin riehakkaampi kuullessaan taluttimen kolahduksen välioveen ja nähdessään minun kädessäni keltaisen kiekkopussin. Kanavaniemen vuosi lähtee taas käyntiin.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)
