Jäätikön sankarit

Vääksyn maiseman hallitsevin elementti on vesi – joko lainehtiva tai jäätynyt. Kaksi suurta järveä, joita yhdistää joki ja kanava, ottavat alueen syleilyynsä, vaikuttavat paikallissäähän ja asukkaiden mielialoihin. Järvien huvikäyttö uimiseen ja veneilyyn on jokseenkin selviö. Mutta talven, sellaisen pakkasta huhtikuulle asti lykkäävän arktisen vuodenajan, ihme on ihmisiä ja heidän harrastusvälineitään kantavan jääkannen muodostuminen. Vaikka tällaisena pakkastalvena jäälle meneminen on aivan luontevaa, ei tarvitse kalenteria lehteillä paljonkaan taaksepäin, kun huomaa, että – ai niin – olihan se toissavuotinen huono ja – tottahan tuokin on – pari vuotta sitä aikaisempi aivan umpisurkea. 

Luonnonjäällä hiihtämisen ja luistelun riemua pääsin kokemaan jo Tapiolan Otsolahdessa. Meri jäätyy hitaammin kuin järvet, on tunnettu tosiasia. Mutta, 60-luvun talvet olivat tietysti kaikki, legendan mukaan, lumisia ja kylmiä. Puutarhakaupungissa oli runsaasti lapsia ja teini-ikäisiä, niin runsaasti, ettei keskusurheilukentän luistinrata kaukaloineen aina riittänyt. Taloyhtiöt jäädyttivät omia pikkuisia pihakenttiään, jollaisella minäkin opin luistelemaan Mäntytornin juurella. Merenjää oli monella tapaa kiehtova alue. Jos lunta ei ollut mahdottomasti, isohkon kentän raivaaminen sujui ilman vanhempien apua. Otsolahden jäällä oli aistittavissa myös lievä vaaran tuntu, varsinkin fillareilla suditellessa. Eikä plutaaminen kevätjäillä ollut mitenkään tavatonta. 

Järvenpäässä Tuusulanjärven jäälle pääsi lähes joka talvi hiihtämään. Järvi ei kesäkäyttöön sopinut; talvella mataluus, sameus ja levien löyhkä unohtuivat. Parhaina talvina latua riitti kilometritolkulla. Koko lenkin kiertämiseen kului lähes kaksi tuntia. Matkaa minun vauhdillani kertyi arviolta 15 kilometriä. Retkiluistelurataa ei noina meidän Järvenpää-vuosinamme jäälle aurattu, myöhemmin sellainen sinnekin saatiin. 

Kai se niin on, että kun on tottunut vesistön läsnäoloon naapurina, ei kovin kaukana merestä tai järvestä osaa asuakaan. Vääksy oli minulle tuttu paikkakunta jo 80-luvun alusta alkaen. Vaimoni Heidi on syntynyt Lahdessa, mutta kyllä häntä nimenomaan vääksyläisenä voi pitää. Silloin kun vierailimme Heidin vanhempien luona Päijänteen rannalla omalla autolla, sukset kyydissä, pääsin Päijänteen jäällä hiihtämistä kokeilemaan. 90-luvulla ei kunta ollut aivan niin innokas liikuntamahdollisuuksien maksimointiin, mutta aina joku oli ehtinyt laduntapaisen lähisaaren ympäri junttamaan. Muutamaan kertaan nuo hiihdot jäivät enkä voi sanoa kokeneeni mitään erityistä hurmiota. Jokin siru niistä sisimpääni kuitenkin jäi… 

Työssäkäynnin supistaessa oman liikuntani myöhäiseen iltaan tai viikonloppuihin, emme ehtineet järvien jäille. Vuoden pituisella vuorotteluvapaalla 2011 syksystä alkaen ajanpuutetta ei ollut. Hiihtolenkit vain suuntautuivat syystä tai toisesta harjulle. Eikä vaimollani ollut kunnon välineitä hiihtoon millään alustalla. 

Lahdesta kotiin kakkosnelosta ajaessani, kevättalven valon riittäessä vielä iltakuuteen, näin retkiluistelijoita Kalmarinrannasta aukeavalla luisteluradalla. Puuha näytti todella metkalta laskevan auringon kullatessa jäisen lahden. Hokkarit minulla jossain ullakkohäkin kätköissä oli; olisinko niitä 90-luvulla jaloissani viimeksi pitänyt? 

Aamiaisella Porthanian kahvilassa Metro-lehteä selatessani katseeni osuu vastapäisen urheiluliikkeen mainokseen. Luonastauolla livahdan ulos Kluuvin kauppakeskuksesta retkiluistinterien, monojen ja  luistelusauvojen kanssa. Helsingistä Vääksyyn paluumatka kestää noin kaksi tuntia – jos kaikki menee aivan nappiin. Kokeilu jäi siis viikonloppuun, joka onneksi jaksaa vielä ylläpitää optimaalisia olosuhteita retkiluistelulle. Heidi tyytyy vanhoihin kaunoluistimiinsa. 

Lauantai-iltapäivällä minä astelen uusilla Salomonin monoilla polleana Kalmarin ruuhkaiselle rannalle. Olen unohtanut se vanhan viisauden, että uusien välineiden ensikokeilua ei kannata tehdä julkisella paikalla. Heidi solmii näppärästi kaunarit jalkoihinsa ja seisoo vierelläni odottamassa, kun ihmettelen miten terän siteen lukko aukeaa. Yhteistyöllä arvoitus ratkeaa. Monot vain siteisiin ja baanalle! Joka on erähiihtomonoihin kiinnitettävillä retkiluistinterillä luistellut, tietää, että tekniikka on omanlaisensa. Olen kaatua jo penkiltä noustessani. Ensimmäinen potku radalla ja huidon pitkillä sauvoilla tasapainoa muiden radan käyttäjien tehdessä taitavia väistöliikkeitä.

Jalat jännityksestä täristen ja sauvoilla tukea ottaen pääsen matkaan. Parinsadan metrin jälkeen oivallan oikean etenemistavan. Usko omiin kykyihin on vain niin huono, etten osaa luistella rennosti. Nilkkoja ja sääriä alkaa särkeä. Vauhti on melkoinen, kun saavun kääntöpaikalle. Miten näillä jarrutetaan! Pitkäksi menee, onneksi rataa reunustavaan pehmeään hankeen. Pitkiä ovat myös ihmisten katseet. Heidiä ilmiselvästi naurattaa. Sisuuntuneena ponnistaudun pystyyn toistaen aloituksen slapstick-komiikan. Toinen kierros menee kohtalaisesti. Kolmatta en kramppaavilla jaloilla kehtaa aloittaa. Hyvä että raskailla monoilla jaksan kotiin taivaltaa. Sunnuntain lenkki menee paremmin, mutta siihen loppuu kausi. 

Kun ansiotyöt eivät enää haittaa harrastustoimintaa, asettaa vain sydäntalven lyhyt päivä rajat liikunnalle jäätiköillä. Retkiluistimille tuli seuraavana talvena paljon käyttöä. Silloin vielä kannoin ranteessani möhkälemäistä Polarin mittaria ja rintakehää kuristavaa sykevyötä. Data siirtyi pöytäkoneeseen bluetoothin kuljettamana. Näytölle sai jopa kuljetun reitin kuvitettuna – jos Googlen kamera-auto sen oli tallentanut. Tuona parhaana luistelutalvena matkaa karttui lähes 150 kilometriä. Useimmiten sitä Vesijärvelle aurattua rataa edestakaisin kihnuttaen. 

Vaimoni kärsi olla mukana muutaman kerran, mitä pidän melkoisena ihmeenä. Totta kai, kun mahdollisuus tehdä kunnon retki avautui, se välittömästi käytettiin hyväksi. Eikä hän tietenkään tyytynyt mihinkään tavanomaiseen turvalliseksi tiedettyyn pikkuympyrään. 

– Mitä! Linkosaarihan on kaukana Asikkalanselällä. Eikö rouva voisi tyytyä vähempää? Meinaat siis noilla kaunoluistimilla luistella yli neljä kilometriä? 

– Herra on ostanut kalliit retkiluistimet. Retkiä varten ne on tehty. Kyllä minä näillä pärjään. Vai etkö uskalla muuta kuin sitä iänikuista Kalmarin pätkää hinkata? Naskalit kaulaan ja evästä reppuun. Siellä on laavukin. Voidaan tehdä tulet. 

Arvattavasti en keksinyt vasta-argumenttia ja viittaminen professionaaliseen välineistööni taisi tehdä kipeää miehiselle itsetunnolleni. Matkaan siis lähdettiin. Kevät oli edennyt keikkuen, niin kuin sanonta kuuluu. Lumet olivat sulaneet, mutta hyytävä sää piti järvet paksussa jäässä. Maaliskuussa valoakin riittää pitkälle iltaan saakka. Koira sai sentään armon jäädä kotiin, vaikka Rolf innokkaasti hyppelehtien ja vinkuen vakuutti pärjäävänsä reisussa. 

Retken vaikein jakso osuu heti alkuun: monojen pohjamateriaali lipsuu pahasti jäisellä Vääksyntiellä. Sauvoilla itseäni avittaen pääsen vaivoin Meijerinrantaan, jossa Heidi, joka on viisaasti laittanut talvikenkiinsä liukuesteet, on jo saanut luistimet jalkaan. Auringon lämmittämällä rantakivellä istuen kiristän monojen remmit ja napsautan kärkiraudan siteisiin. Vaimoni sirklaa ympyrää ja huutelee jotain vitsikästä liukuesteistä. 

Jää on yllättävän tasainen. Kun saan sauvojen hihnat kietaistua käsiini, olen muutamalla työnnöllä irtautunut rannasta. Nyt tulee Heidille kiire. Potkin ja työnnän itseni kovaan vauhtiin. Eroa tulee nopeasti monta kymmentä metriä. Potut pottuina… Jarrutan jäähileet roiskuen ja käännyn takaisin. Taivallus jatkuu yhdessä ja rauhalliseen tahtiin. Jää on läpikuultavaa. Pohjan kivet ja kasvillisuus näkyy paikoitellen aivan selvästi. 

Järvellä tuulee aina. Vaikka päivä on lähes tyyni, virtaus tuntuu kasvoilla. Vedän tuulipusakan vetoketjun kiinni leukaani saakka. Ainakin myötäinen työntöapu olisi paluumatkalla. Olemme matkan puolivälissä, oikealla näkyy suuri Pernasaari. Kohteemme siintää vielä kaukana. Kierrämme Mäntysaaren. Siellä Linkosaari jo näkyykin. Savun haju tuntuu nenässä. Katsomme toisiimme; laavulla on joku.

Rantaudumme varovasti. Heidi napsauttaa teräsuojat luistimiinsa ja sipsuttaa kohti laavua. Minä taiteilen itseni jään läpi puskevalle lohkareelle istumaan teriä irroittamaan. Sauvat toisessa kädessä, terät toisessa teen seuraa. Vaimoni juttelee tulta kohentavan miehen kanssa. Hän onkin juuri lähdössä. Kun ehdin nuotiopaikalle Heidi on latonut nuotioon muutaman klapin. Tuli leiskuaa. Tuntematon pilkkimies heilauttaa kättään ja polkaisee potkukelkan vauhtiin. Voi tuollaisellakin viuhtoa jäätiköllä, mietin hieman huvittuneena. Ei tarvitse kalastusvälineitä repussa kantaa. Paluumatkalla on reipas myötätuuli. 

Talvia on kolmenlaisia: runsaslumisia tai hyväjäisiä ja sitten niitä, joilla järvelle ei ole mitään asiaa. Seuraava oli talvi on tuo ensin mainittu. Jäätkin tulevat, mutta varhainen lumipeite tekee järvellä liikkumisen arvaamattomaksi. Jos huomaa puolessavälissä kävelyä rannalle unohtaneensa ottaa naskalit mukaan, ne on haettava. Paikallislehdessä on monta juttua ja varoituksiakin heikoista jäistä. Järven lumo on niin voimakas, että otamme tietoisen riskin, kun lähdemme hiihtämään Päijänteelle. On vain hiihdetty latu, jolla kyllä näyttää olleen useita käyttäjiä – sauvan jäljistä päätellen. Ura vie Linkosaareen. Rolf on saanut tahtonsa läpi ja onkin innokasta matkaseuraa. Frisbeen perässä ympäri vuoden laukkaava, miehuutensa voimissa oleva seitsemänvuotias uros jaksaa sen minkä ihmisetkin, ehkä hieman enemmänkin. 

Hiihto sujuu mallikkaasti eikä laavulla ole ketään. Teemme tulet vain nautiskelua varten. Tulen loimussa istumisen tuoma turvallisuuden tunne lienee koodattu hyvin syvälle ihmisen genomiin. Takasin lähdemme illan jo hämärtyessä. Rolf juosta hölkyttää terhakkaasti kahden hiihtäjän välissä. Kotikatua noustessamme syttyvät katuvalot. 

Kokemus oli niin hieno, että pari päivää myöhemmin päätimme uusia reissun, tällä kertaa hieman aikaisemmin iltapäivästä. Olosuhteet olivat muuttuneet. Lumi oli märkää, tuuli ikävän puuskittaista ja latu litisi paikoitellen vetinsenä. Märkyys vielä korostui Linkosaaren jo häämöttäessä ladun päässä: jäällä oli silkkaa vettä. Kuten myöhemmin kävi ilmi olimme arvelleet oikein; selälle oli revennyt railo. Pysähdyimme pohtimaan matkan jatkamisen järkevyyttä jäälle nousseen veden ääreen. Tuore latu meni yli ja saarelta nousi savua. Jos sinne on joku muukin hiihtänyt, miksemme mekin. Kiersimme lammikon ja kävimme levähtämässä laavulla.

Takaisin tullessa lammikko jäällä oli suurentunut. Suksenpohjat ja koiran tassut kaatuivat. Viimeinen kilometri oli tuskaista vastatuuleen puskemista. Rolf ei suostunut edes pissalenkille illalla, nukkui sohvan nurkassa korvaansa lotkauttamatta. Aamun lehdessä oli juttu railoon ajaneesta moottorikelkkailijasta ja hukkuneesta pilkkimiehestä. Riskinotto kevätjäillä ei kannata. 

Tyttäremme perheen isä pakkaa autoa vauhdilla. Kaikki, jo edellisenä iltana pakatut laukut ja kassit lentävät pihalla tyhjäkäynnillä hyrisevään autoon. Kaksoset ovat syöneet kiireisen aamiaisen ennen aamuseitsemää. Nyt he pukeutuvat keittiössä, pois lentävien pakaasien tieltä. Kiireiset hyvästelyt, auton ovien paukahdukset ja vielä autonrenkaiden ruopimisäänet takapihalla – rauha laskeutuu huoneistoon. Viikon talvilomavierailu on yhtäkkiä ohi. 

Kirjastohuone kylpee kirkkaassa maaliskuun valossa. Aion heittäytyä olohuoneen lukusohvalleni, jossa Juice Leskisen haastattelukirja on ollut muutaman päivän pysähtyneenä puoleenväliin. Vilkaisen kirjaston sohvalle; siellä vaimoni Heidi on näköjään samoissa aikeissa. Toiminnantäyteinen viikko on ollut riemukas mutta rasittava. Omat rutiinit ja mieliteot on pitänyt työntää syrjään. Saan muutaman sivun luettua, kun valon suunnaton kirkkaus saa ajatukset siirtymään kirjasta ulos järven jäälle. Tällainen kaunis kevättalven päivä on liian arvokas heitettäväksi hukkaan sisällä loikoiluun. Nousen ylös, kolistelen sukset eteisen nurkasta keittiöön, haen siivouskaapista voidelaatikon ja levitän luistovoidetta suksien pohjaan. 

– Vedetääs hiihtokamppeet päälle. Luistovoide ehtii pukiessa sopivasti imeytyä. Lähdetään järvelle!, huikkaan vaimolleni. 

– Erinomainen idea! Facebookin Vääksy-ryhmässä on kuvia just tehdyistä laduista. Katso. Hienolta näyttää, sanoo Heidi ja selaa ulkoiluun houkuttelevia otoksia puhelimen näytöllä. 

Sukset olalla kuljemme kohti Meijerinrantaa, aloituspisteeseemme Päijänteen valloitukseen. Jo kävellessä tuntee auringon voiman. Onneksi vaatetta saa helposti pois. Selässäni on kevyt reppu, jossa on kahdet naskalit, pullo vettä ja pari siemenpatukkaa. Sinne mahtuvat ylimääräiset käsineet ja toinen urheilupaita. Naskalit eivät jää reppuun… 

Aurinkolasit olivat viime hetken oivallus; lumikenttä hohtaa sokaisevaa valoa. Napsautan siteiden lukot kiinni, suoristan selkäni, vedän keuhkoni täyteen keväistä raikkautta. Seison vielä hetken sukset jalassa, sauvoihin nojaten ja annan katseeni kiertää laajan jäätyneen järven reunasta reunaan. En ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä termi ”mindfulness” todella tarkoittaa. Nyt tajuan. Olen vain tässä ja nyt tietoisena ainoastaan aistieni välittämästä viestistä minua ympäröivästä kauneudesta ja rauhasta. 

– Roope! Herätys, lähdetään! Mennään ensin kohti Mäntysaarta ja siitä oikealle Pernasaaren viertä. 

– Minne vain, jos ladut vievät. Voiko Päijänteellä olla aivan tuuletonta? Ilmeisesti voi. Seuraan perässä! 

Latuja on vedetty järvelle ristiin rastiin. Aivan kuin joku moottorikelkalla latuja höylännyt olisi kauniin lauantai-iltapäivän huumassa seonnut ja ajellut päämäärättömästi pitkin Päijännettä. Luisto on hyvä. Tuntuu kuin joku työntäisi selästä vauhtiin. 

Vääksyn mittakaavassa ihmisiä on runsaasti liikkeellä. Emme ehdi montaakaan sataa metriä hiihtää, kun tutunoloinen suomenpystykorva reuhtoo pitkän fleksin päässä ja haukkua louskuttaa. Kaarlo ja Eija Hertta-koirineen suuntaavat kohti kotiaan aivan siinä Päijänteen rannalla. Pernasaaren vierellä vastaan tulee Irmeli ja hänen koiransa. Saarenkärjen laavulla joku viittoilee: alakerran Minna ja Janski ovat kävelleet istumaan iltapäivää nuotion äärellä. Täällähän on puoli kylää, sanon Heidille, kun olemme vaihtaneet muutaman sanan naapureidemme kanssa. Ison saaren kierrettyämme meitä kohtaa erikoinen näky. Tuntematon pariskunta istuu niemenkärjen kupeessa takit puutarhatuolien selkänojalla. Hangelle on levitetty liina, jolla näkyy puoliksi syöty picnic-lounas, hangessa jäähtyy kuohuviinipullo. 

Seuraava jäätikön ihme on Mäntysaaren rantajäällä, pienellä alueella moottorikelkkojen sikin sokin kuopimat jäljet. Maalisjänis, sanon Heidille, joka katso minua kummeksuen. ”Mad as a March hare” on brittiläinen sanonta, siis hullu kuin maaliskuun jänis, selitän hymyillen. Heidiä naurattaa. 

– Kenenköhän mökki tuo on? Kai se tuokin huvista käy, jos moottorin pärinästä tykkää. Ja omahan on ranta. 

Linkosaaren laavulla on joku. Maaliskuisen lämmön ja kirkkauden aiheuttama muutos mielialoissa on jyrkän positiivinen. Jäämme juttelemaan pitkään täysin vieraan naisen kanssa, jonka sekarotuinen koira räksyttää tauotta. Saaren ohi suhahtaa moottorikelkka latuhöylä perässään. Kuski tervehtii kättä heilauttaen. Onkohan se tuo tyyppi, joka on vedellyt hiihtourat ympäri järven?, käy mielessäni. No, ainakin laduilla on tänään käyttäjiä. Menivät ne minne tahansa… 

Nainen poistuu, koira mukanaan. Istumme hetken heikosti kytevän nuotion piirissä. Hiljaisuus suhisee korvissa. Kaukana Vääksynjoen suun sulan yläpuolella kaartelee kaksi valkoista lintua: harmaalokit ovat saapuneet. Olen kasannut läjän lunta monojeni päälle; vuoratut monot ovat tuskaisen hiostavat tällaisella lämmöllä. Lumikylpy auttaakin – hetkellisesti. Heidi räpsii muutaman kuvan. En malta olla vinoilematta:

– Eikö se nykyajan kansanviisaus sano, että jos ei ole yhtään kuvia ei ole missään käynytkään. 

Meillä ei mitään kypsennystä kaipaavaa, joten jätämme klapit lisäämättä. Syömme puolikkaat patukat ja hörppäämme vettä päälle. Nuotio on sammunut lähtiessämme taivaltamaan kohti laskevaa aurinkoa. 

Olemme jo lähellä Meijerinrantaa, kun yhtäkkiä kaksi jackrussellinterrieriä vipeltää jaloisamme. Olipa hyvä, että päätimme jättää Rolf-koiran kotivahdiksi. Säästymme turhalta käskyttämiseltä. Russelikaksikon omistajat, Mara ja Päivi, ovat hekin tuttuja vääksyläisiä. Pysähdymme hetkeksi juttelemaan. Kun eroamme maaliskuisen iltapäivän varjot ovat pidentyneet. 

Rannalla suksia puhdistaessani totean ääneen: ”Sanoinko puoli kylää? Kyllä täällä melkein kaikki olivat tänään. Täydellinen päivä!”. Heidi nostaa aurinkolasit nenältään, katsoo viimeisissä auringonsäteissä välkehtivien latujen ristipistotyötä ja huokaisee: ”Jäätynyttä kauneutta.” 

Kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto, ellei toisin mainita