Ja sitten saunaan…

Suomessa on noin 3,5 miljoonaa saunaa: ei siis aivan yksi sauna per asukas, mutta melkein. Saunassa synnyttiin ja saunassa vainajat valmisteltiin viimeiselle matkalleen. Minä synnyin Naistenklinikalla. Ensimmäiseen asuntoon, jossa oli oma sauna, muutin vasta 30-vuotiaana. Voisi tietysti luulla, että saunakokemukseni ovat tästä syystä kovin vajavaiset. Näin ei kuitenkaan ole.

50-luvun lopulla, ennen Tapiolaan muuttoamme, pääsin isäni mukana monesti yleiseen saunaan. Tuollaiseen puilla lämpiävään kivijalkasaunaan kylpemään ehti työviikon jälkeen lauantaisin. Molemmissa Helsingin vuosien asunnoissamme oli kylpyhuone vesiklosetilla, mikä ei ollut mitenkään itsestään selvyys noina aikoina. Pesulle meillä siis pääsi milloin halusi, joten vanhemmilleni sauna oli vain virkistäytymistä varten. Yleisiä saunoja oli joka kaupunginosassa useita. Ahtaissa kaupungin vuokra-asunnoissa asuville työtätekeville viikonlopun sauna oli se ainoa mahdollisuus kunnolliseen peseytymiseen ja puhtaiden vaatteiden vaihtoon.

Lauantaikin on työpäivä, yleensä lyhyt, jo iltapäivästä päättyvä, puolittainen vapaapäivä. Sauna on korttelin suuren talon kellarikerroksessa lähes kokonaan maan alla. Parin kadunvälin matka taittuu säässä kuin säässä jalan. Valoa siivilöytyy tiloihin pienistä, matalista ikkunoista. Maksu suoritetaan oven viereiselle kassatiskille, josta saamme vaatekaapin avaimen. Arvoesineet on silti syytä jättää kotiin: kovin hataralta näyttää kaapin ovi. Löylyhuone on pimeä, pelottava ja polttavan kuuma. Nurkassa hehkuu valtava mustunut kiukaanmöykky, joka sivaltaa ilkeästi sihisten terävällä poltteella ihoon. Ja aina on paikalla joku ylälauteen ”Tapsa”, jonka koura ei löylykauhasta irtoa. Ei, vaikka joku alalauteilla kärvisteleviin pikkupoikiin viitaten pyytää hieman taukoa tolkuttomaan löylynlyömiseen. Uho on kova ja kilpailuhenkeä on naukattu ennen saunaan tuloa talon nurkalla porukan yhteisestä pullosta. Vaihtoehtoina on joko kärsiä hiljaa alimmalta lauteella tai rynnätä nahka punaisena pois löylyistä pukuhuoneeseen huilaamaan ja henkeä vetämään. Sen voin sanoa, ettei tuollaisessa kuumuudessa ja tungoksessa mitään intohimoa saunomiseen syntynyt.

Tapiolan Menninkäisentien Kolmirinteen taloissa ei ollut saunatiloja eikä niitä ollut edes tien toisen puolen ketjutaloissa. Moni noissa ”kanakopeissa” asuva perhe päätyi tarpeettoman suuren varastotilan saunaksi remontoimaan, kuten ystäväni Matin rivitalossa tehtiin. Läheisessä Mäntytornissa oli sauna samoin Poutapolku kolmosessa. Kapasiteettia oli saunahaluisiin tapiolalaisiin nähden naurettavan vähän: oman saunavuoron saaminen oli siksi käytännössä mahdotonta. Uimahallissa oli kaksi saunaa, mutta ne olivat vain pikaista lämmittelyä varten. Ruuhka-aikoina oli levotonta ja ovi kävi tiuhaan.

Pääsin minä noihin saunoihin toisinaan kaverini perheen kanssa. Ikkunattomia koppejahan tuollaiset, ikään kuin tarpeettomina lisäosina rakennetut, tilat olivat. Niissäkin löyly helli ja kylmä suihku virkisti. Eikä ollut sitä ”Tapsaa” maanisesti vettä kiukaalle viskomassa. Hieman parempi kokemus oli ystäväni Markun Menninkäisentie kympin rivitalon oma sauna. Ehkä siihen vaikutti myös parin keskiolutpullon tuoma rentous kylpemisen jälkeen.

Ritvalassa Vekan kesäkodin rantasauna on iso ja valoisa. Se lämpenee joka ilta. Jos perhe haluaa kylpeä omassa rauhassa, niin sekin onnistuu varaamalla tila iltapäiväksi. Puut ovat valmiina, mutta tilaussaunan lämmityksen saa isä tai äiti hoitaa itse. Kylpyvedet kannettaan peltisangoilla Sääksjärvestä. Lämmittäminen on syytä aloittaa ajoissa, koska sauna on mitoitettu parillekymmenelle kylpijälle ja suuri muuripata nielee vettä sankotolkulla. Räppänä pitää muistaa avata lämmityksen ajaksi, ettei löylyhuoneeseen jää häkää.

Ritvalan rantasauna muutti käsitykseni saunomisesta jo ensimmäisenä kesänä. Savun tuoksu leijaili päärakennuksen pihapiiriin kuin vaivihkaa ilmoittaen saunan olevan valmis ottamaan kylpijät syleilyynsä. Pulahtaminen viileään järveen kuumista löylyistä oli se tärkeä elementti, joka kaupunkisaunoista puuttui. Oivallus oikeasta saunomisesta syntyi nopeasti. Juuri koulusta ensimmäistä kesälomaa viettämään päässeen pikkupojankin päässä syntyi niitä sinisiä ajatuksia saunan kuistilla löylyjen ja uinnin jälkeen haaleaa omenalimua kulautellessa ja soutuveneitä laajalla Vanajanselällä katsellessa. Tällaista sen pitää olla.

Ritvalan saunahurmiota sain nauttia koko vuosikymmenen. 70-luku oli taas sitä kavereiden siivellä saunomista. Hieman kateeksi kävi niitä, jotka Vesimies-diskoon tai Täffälle tulivat kylmiä juomia nauttimaan kehuskellen lauantai-illan löylyjen autuudella. Tuota herkkua pääsin silloin tällöin nauttimaan. Tämä siirtymäriitti saunan ja oluiden jälkeen viikonlopun viettoon jäi mieleeni mielihyvän huipun kangastuksena.

Haukilahdessa bilettämään kutsuttuna olin aina varustautunut saunaa varten, jos ei muuten niin puhtaat kalsarit ja t-paita kaljakassissa ainakin mukana. Jeddassa sain kokeilla ensi kertaa sauna ja uima-allas -yhdistelmää. Ei se Ritvalan rantasaunalle vertaa vetänyt, mutta kyllä se korvikkeeksi kävi. Kraanakylmää vesi noissa altaissa oli. Elettiinhän silloin öljykriisin vuosia. Ei edes lääkäriperhe lämmintä vettä altaaseen laskenut.

80-luku alkoi ja historian opinnot Helsingin yliopistossa vaihtuivat englannin kielen lukuihin. Olin jo heittänyt toivoni päästä Ritvala-kokemusta uusimaan, kun sain muutaman muun opiskelijan kanssa kanssa kutsun yliopistolehtori Tim Andrewsin saarelle viikonlopun viettoon. Porvoon saariston uloimmalla reunalla sijaitseva Timsö tarjosi juuri sellaisen täydellisen saunanirvanan, johon itsestään selvänä kuului puilla lämmitettävä sauna, suoraan löylyistä viileään veteen sukeltaminen ja ne pari meriveden haaleaksi jäähdyttämää olutta. Syyskesällä olut oli sopivan huurteista, mutta uiminen vaihtui pikaiseen kastautumiseen muutama-asteisessa Suomenlahdessa.

Tulevan vaimoni kanssa Antti Korpin tiellä saunaan pääsimme varatulla vuorolla. Systeemi oli sillä tavalla erikoinen, että tunnin vuoroon sisältyi vain puolen tunnin löylyaika. Tällainen järjestely aiheutti jatkuvasti tahattomia ja tahallisia väärinkäsityksiä. En edes muista kuinka monta kertaa minun piti joku afrikkalainen stipendiaatti häätää pois löylyistä. Hän olisi kyllä mielellään jakanut tilan meidän kanssamme. Oikeastaan oli ihme, jos ei jotain sähläystä ollut: hätisteltäviä ja kurkkijoita riitti. HOAS:n opiskelija-asuntolassa Kurkisuontiellä meillä sentään oli oma täyden tunnin vuoro ja aidattu patio, jossa vilvoitella laskuvarjohyppääjä taivaalta bongaten.

1985 on käännekohta: oma ASP-lainalla maksettu rivitalokolmio, jonka myynti-ilmoituksessa oli tuo himoittu s. -merkintä. Saunaan valoa antaa pieni neliönmuotoinen ikkuna, josta näkee vastapäisen omakotitalon pihakoivikon ja pätkän Ylänkötietä. Ei ehkä kovin kummoinen näkymä, tuumin. Mutta oma sauna toisessa kerroksessa ja vieläpä varustettuna ikkunalla, josta näkee muutakin kuin ohikulkijoiden jalat: se on käsittämätöntä luksusta! Tuota luksusta nautitaan sitten lähes päivittäin. Kiuas päälle: naps! Vain puoli tuntia ja olen hikoilemassa oman saunan lauteilla.

Alkuinnostuksen hiipumisen jälkeenkin sauna lämpeni keskellä viikkoa viikonloppujen lisäksi. Puolitoista tuntia muodostui saunomisvakioksi, johon mukaan laskettiin takapihalla nautitut virvokkeet. Kaikki vieraat saunotettiin, totta kai. Useimmat varmasti ihan mielellään löylyihin menivätkin. Joistakin ulkomaalaisista vieraista en tosin mennyt takuuseen. Enhän minä varsinaisesti ketään saunaan pakottanut. Pyyhkeet sai aina talon puolesta, jos vain mieli teki.

Melkein kymmenen vuotta ehdimme nauttia oman saunan iloista. Seuraavassa etapissa, Uudenmaan Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksessa, oli mahtavasti neliöitä muttei saunaa. Alueella oli tosin oli useita saunoja, joista kolmessa pääsimme kylpemään. Hankalin oli perjantain saunavuoron tila, johon kulku kävi talonmiehen asunnon kautta. Suurin oli liikuntahallin sauna, jonka ison kiukaan pesään klapit syötettiin ulkopuolelta puuvajasta. Paras, tosin homeen vuoksi lopulta käyttökieltoon joutunut, oli pikkusauna, jota sai omilla puilla lämmittää milloin huvitti.

Saunomiskokemuksia kertyi tuetuilla perhelomilla eri puolilla Etelä-Suomea. Mitään erityisen mieleenpainuvaa en saanut noilla reissuilla kokea. Kaikki saunat tuntuivat olevan jonkin kirjoittamattoman standardin mukaisia: sähkökiuas, steriilinsiistit tilat ja lähellä jokin vesi, johon pääsi ainakin kastautumaan. Ainoa myönteinen poikkeus oli Järvenpään seurakunnan Valkealan perheleirin sauna, joka lämpeni puilla ja jonka laiturilta saattoi sukeltaa suoraan järveen.

1990-luvun lopulla innostuin talviuinnista – vaimoni usuttamana tietysti. Saunominen on olennainen osa tuota harrastusta, vaikka onkin olemassa joukko uimareita, joille pelkkä koppi vaatteiden vaihtoon on riittää. Seuraavana vuonna menin minäkin pukuhuoneesta suoraan avantoon tosin kiirehtiäkseni sieltä juoksujalkaa saunan lämpöön. Järvenpään Vanhankylänniemen uimapaikan miesten sauna pukuhuoneineen oli ahdas ja synkkä vesihöyryinen koppi. Alimittainen kiuaskaan ei kestänyt jatkuvaa löylynheittoa. Naisten puoli oli kuulemma oikein siisti ja valoisa. Kellokosken Itämerikeskuksen rantasauna ei ollut koolla pilattu sekään, mutta löylyä riitti ja pukuhuoneet olivat tilavat sekä höyryttömät.

Kuusijärvi oli monta vuotta talvilauantain kohokohta. Aivan ensimmäisellä käynnillä eksyin väärään saunaan. Kyllä se miehille oli, mutta kun tyhjään tilaan astuin, en voinut tietää, että tämä löylyhuone oli varattu niille ”Tapsoille”. Asia tuli ymmärretyksi hyvin nopeasti, kun avannossa pitkään viihtynyt tummanpunakka miesjoukkio rymisteli sisään ja aloitti järjettömän löylyn hakkaamisen. Ulos livahtaessani huomasin ovenpielessä laminoidun tulosteen, jossa luki suurin kirjaimin ”KUUMA SAUNA!”. Avantouinnin terveysvaikutukset taisivat tuon porukan keskuudessa olla miinusmerkkisiä. Varsinkin kun osa haki pukuhuoneessa lisää löylynkestoa Tapio-vodkasta.

Ennen kuin teimme paluun Maaseutuopistolle kolmen vuoden ja kahden asunnon jälkeen, tuli minulle pari saunakokemusta lisää. Mannilantien opettaja-asuntolassa oli perinteinen vuorojärjestely perinteisessä ikkunattomassa ja perinteisesti ränsistyneessä kellarisaunassa. Hyasinttikuja tarjosi eräänlaisen hybridin. Sauna lämpeni sähköllä, mutta puulämmitteisen saunan tuoksu saatiin naapurilta lainaksi. Saunamme ikkunasta vielä näki kuinka viereisen tontin eläkeläispappa lämmitti pikkuruista saunaansa pihavajastaan valikoimillaan koivuklapeilla.

Mannilantiellä asuessamme pääsin takaisin rantasaunan ihanuuteen, kun kesämökki hankittiin vastapainoksi kovin urbaanille majailulle Järvenpään keskustassa. Vääksyn Kesän mökkikylän rantaa hallitsi kahden löylyhuoneen kokoinen, niin sanottu urheilusauna. Se vieressä oli toinen, pienempi sauna, yksityisiä vuoroja sekä miesten ja naisten lauantaisaunoja varten. Urheilusauna oli uimapukusauna ilman peseytymismahdollisuutta ja toimi siis lähinnä uimareiden lämmittelypaikkana. Saunan ovet avattiin yhdeksältä aamulla ja suljettiin yhdentoista aikaan illalla. Monta vuotta olin heti yhdeksältä löylyissä, vaikka lomakauden edellinen ilta oli mennyt grillikodassa aamupuolelle päivää. Samat naamat siellä aina tapasi ja samat jutut siellä aina juteltiin. Vesijärvessä käytiin välillä vilvoittelemassa ja taas jatkettiin.

Lähes pakkomielteisestä saunomisesta kertoo se, että sain erään kesäloman lopulla rokahtuman takapuoleeni. Viisipäiväinen työviikko ja Bepanthen-salva riitti hyvin perskannikan kuntoutumiseen. Saunaan piti työviikon jälkeen taas ehdottomasti päästä…

Vähitellen tuo ylenmääräinen saunominen rupesi kyllästyttämään. Toisen vuosikymmenen aikana koko lomakylä ahtaine mökkeineen ja heinäkuun tungoksineen alkoi maistua puulta. Olisin ollut valmis myymään molemmat mökit ja tyytymään Vääksyntien kivitalokolossin kellarisaunaan. Olihan meillä siellä parin tunnin kiireetön vuoro ja avotakan tuoma 70-lukuinen tunnelma Säästöpankin entisessä edustusaunassa. Vaimoni oli eri mieltä – hyvä niin.

Se Ritvalan ja Timsön puilla lämmitettävän rantasaunan idylli löytyi Vesansalosta, vieläpä tuplana. Jos totta puhutaan, niin toinen, sellainen varttitunnissa lämpiävä pikasauna, on mökin pihassa. Kun kuistilla oikeaan suuntaan päätään kurottaa, voi kuvitella näkevänsä Luopoistensalmen veden välkkeen. Kohti Kinissaarta katsova iso sauna on sitten se aito rantasauna suurine kiukaineen ja muuripatoineen. Ja mikä parasta; pitkän laiturin päästä voin tehdä sen, mikä on olennaista. Voin hypätä pää edellä suoraan Päijänteeseen.