”Lyö kovempaa! Iske kunnolla sillä kangella!” kehottaa vaimoni veli. Ja minähän lyö ja isken. Sentti sentiltä ujuttautuu kuusimetrinen painekyllästetty parru hallitunkeilla ylös nostetun jalasmökin alle. Puolentusinaa miestä hyörii pikkuisen kesäasunnon ympärillä. Mökin nostotalkoot ovat täydessä vauhdissa. Kun tarpeeksi monet mökkikylän asukkaat ovat vieraisilla käydessään, yleensä ensitöikseen, huomauttaneet mökin lattianpohjan kohtapuoliin ottavan kiinni maahan, on talkoopäivästä lopulta päästy sopimaan. Vaimoni veli on saanut vaivalla hankittua nostoon tarvittavaa pitkää, kyllästettyä ja jykevää puutavaraa – ja neljä parin tonnin painon kestävää tunkkia.
Kesäkuun puolivälin lauantaina ollaan tositoimissa. Miehet hikoilevat, huutelevat ja kiroilevat. Mökki saadaan nostettuna ja ryhtiin, vaikka kaksi tunkkia paukahtaa hajalle. Naisväki laittaa toisen mökin pihalle tarjolle suolaista syötävää ja kylmää juotavaa. Pensaan varjossa huojuu puoliunessa pikkuinen, muutaman kuukauden ikäinen koiranpentu. Tosca-tyttäreni ”Ruotsin-tuliainen”, göötti – oikeammin ja pitemmin – länsigöötanmaanpystykorva, jolle on syntyperään nähden sopiva nimikin annettu: Rolf.
Talkooporukan istuessa syömään saan luvan ottaa pennun syliini. Siinä se tuhisee, sileäkarvainen pikkuinen poikakoira. Tytär ehtii kertoa Rolfista lisää istuessamme kuistin varjossa ruuan päälle tarjottua kahvia nautiskellen. Göötti on ikivanha viikinkikoirarotu. Niitä on käytetty Ruotsissa myöhemmin paimenkoirana. Lyhytjalkaisena ja ketteränä koirana göötit ovat ohjailleet lehmiä niiden takajaloista näykkimällä. Näykkimisestä hermostuneen lypsylehmän potku on mennyt matalasta ja vikkelästä koirasta yli. Rotuominaisuuksista tyttäreni tietää mainita ainakin seuraavat: oppivainen, kiltti, liikunnallinen ja peloton. Taisin tuon kuullessani tokaista, että siinä on pienin koiran selkään melkoinen taakka sälytetty.
2011 jouluntienoolla vanhin tytär saapuu vieraaksemme koirineen. Rolf on jo kasvanut ulos pentukoiran mallista. Nuori ja eläväinen uros on juuri tuota kaikkea edellä kuvattua: erityisesti se on liikunnallinen aina riehakkuuteen saakka. Rolle on aina valmis mitä hurjempiin leikkeihin. Narunpätkä saa kyytiä niin, että katsojaa alkaa pyörryttää koiran hurja pään vispaus. Uuden vuoden aaton yönä käyn Rolfin kanssa kävelyllä Vääksyn kanavan myötäisesti kulkevaa kävelytietä. Raketit viheltävät ja ulvovat, pommit paukkuvat ja rätisevät, mutta Rolf ei ole millänsäkään. Tirauttelee vain tyynesti merkkipisuja valkoisena hohtavaan hankeen.
Seuraavana jouluna Tosca ja Rolf ovat jälleen Vääksyssä joululomaa viettämässä. Rolf on täysikasvuinen terhakka kaveri. Kun lähdemme lenkille tytär muistaa ohjeistaa, että Rolle on kovin ärhäkkä toisia poikakoiria tavatessaan. Kohtaustilanteessa sitä pitää käskeä seuraamaan ja talutin on syytä olla tiukalla. Ohje onkin hyvä, sillä on samantekevää tuleeko polulla vastaan chihuahua tai tanskandoggi, Rolfin reaktio on nopea ja raivokas. Olen hieman yllättynyt tästä Rollen luonteenpiirteestä, koska kotioloissa se on kiltti ja tottelevainen. Narttujen kanssa se on hyvää pataa, mutta kuka noista vastaantulijoista ennalta selvän ottaa.
Uuden vuoden aattona paljastuu Rolfista eräs toinen, uusi ja yllättävä piirre. Alkuillasta istun keittiön nojatuolilla nauttimassa saunan jälkeisiä oluita ja vahtimassa rautapadassa kypsyvää gulassia. Ulkona rätisevät kiinanpommit ja tykinlaukaukset. Rolf nousee kahdelle jalalle, nostaa etukäpälät polvilleni ja pyrkii syliin. Olen oppinut tuntemaan Rollen melko pidättyväisenä tyyppinä. Siksi olen ihmeissäni tästä huomionosoituksesta. Nostan koiran syliini. Se yrittää kaivautua kainaloni alta tuolin selkänojaan, läähättää ja tärisee. Silloin tajuan, että Rolf on kovasti peloissaan. Yritän rauhoittaa koiraa. Rapsutan ja puhelen sille – ilman mitään vaikutusta. Rolf on ajautunut pelkokuplaan, josta se ei tunnu pääsevän millään pois. Keittiöön tuleva tyttäreni vahvistaa asian; Rolf on kolmannella ikävuodellaan kehittänyt itselleen pahanlaisen paukkuarkuuden. Koko aattoilta menee koiran rauhoittelussa, siinä meidän mitenkään onnistumatta. Vasta paukuttelun loppuessa varhaisina aamuyön tunteina Rolf pystyy nukahtamaan säpsähtäen vielä hereille satunnaiseen pamaukseen.
Ajatukseni tuolloin oli, että kaipa se tuosta poiskin oppii vanhetessaan. Viimeistään silloin, kun vanhuuden tuoma kuulon huononeminen vaimentaa paukkeen. Tässä olin tuplasti väärässä: paukkuarkuus vain paheni ikääntymisen myötä eikä Rolfin kuulo kolmannentoista ikävuoden kynnyksellä osoita mitään huononemisen merkkejä. Vainun kanssa on vähän niin tai näin, mutta muut aistit pelaavat edelleen kuin nuorella koiralla.
Uusi vuosi on tietysti erikoistapaus koko illan ja yön jatkuvana ammuskeluna. Toiveita herätti vuosi vuodelta vahvistunut kielteinen asennoituminen vuodenvaihteen typerään rituaaliin. Vaikka Lahden kaupunkikin, ensimmäisten joukossa, on siirtynyt näyttävään ja äänettömään laseresitykseen, ei yksityinen pauke ole osoittanut laantumisen merkkejä. Päinvastoin, sarjatulta ampuvat huokeat padat ovat vain pahentaneet jytinää: kun yksi jantteri on patansa kaljapöhnässään ampunut taivaalle, toinen turo vastaa samantien. Ja tämä paukkuhelvetti jatkuu erinomaisella sitkeydellä lähemmäs kymmenen kymmenen tuntia rakennusten välittömässä läheisyydessä, täysin holtittomana…
Yhden paukuttelujuhlan per vuosi vielä jotenkin sietää ja koiran voi huumata rauhalliseksi, mutta eikö tuo, alkujaan pienimuotoinen, veneilijöiden kauden lopetusjuhlakin, Venetsialaiset, levinnyt koko patakansan huviksi. Onneksi olemme tuolloin Vesansalon mökillä, joka on kyllä suositun veneilyvesistön, Päijänteen, rannalla. Siellä ei vain ole sellaista massiivista marina-aluetta kuin Vesijärven rannan Majakka-Palviljongin viereinen pienvenesatama, joka houkuttelee paikalle samaiset pussikaljajantterit ehtymättömine patoineen.
Rolfin paukkupelko laajeni koiran vanhetessa käsittämään kaikenlaiset kovaääniset paukahdukset ja kolinat. Ukkosen jyrinä on itsestäänselvä tapaus. Ukkosmyrsky on kuitenkin harvoin tunteja kestävä yhtäjaksoinen jytinä. Nopea ja jonkin aikaa helpottava keino estää Rolfia liukumasta katatoniseen tilaan on soittaa rock’n’rollia vähän helvetin kovalla volyymilla. Muistan eräänkin ukkosen piinaavan kesäillan, jolloin tuli kuunneltua Eppu Normaalin alkupään tuotanto kokonaisuudessaan niin kovaa kuin mökkisteroista lähti. Koiran kuulon harhauttamiseen käyvät erinomaisesti myös ACDC, Led Zeppelin ja Motörhead.
Vääksyn Kesän mökkikylän läheisyydessä oli pitkään ampumarata, jossa käytiin myös haulikolla ampumassa. Ihmisen korville vaimeat tussahdukset koiran kuuloaisti rekisteröi voimakkaina jyrähdyksinä. Ihmettelin aluksi, mikä ihme Rolfin sai hätääntymään, kun en mitään tavallisuudesta poikkeavaa kuullut. Oma kuulokynnykseni oli nähtävästi jo 2010-luvun alussa madaltunut sen verran, että sain oikein pinnistellä kuullakseni ampuma-aseiden paukkeen. Tämäkin etäinen möykkä oli kiivaimpina kesäiltapäivinä tunteja kestävää koiran kiusaamista. Viimeisinä Vääksyn Kesän vuosina tuota mieliharmia ei meillä enää ollut.
Kun kaksostytöt varttuivat ja pääsivät jaloilleen, alkoi sisätiloissakin melkoinen vilske ja pauke. Suurin osa tuosta metelistä oli aivan normaalia leikkeihin kuuluvaa innostusta ja ilonpitoa. Tuohuamisen intensiteetti kasvoi tyttöjen vanhetessa. Aina he eivät leikin huumassa muistaneet olla jysäyttämättä ovia kiinni juostessaan ympäri huushollia. Rolfin kunniaksi on sanottava, että vaikka se ahdistui metelistä, se ei koskaan eleelläkään uhannut möykän aiheuttajia. Se tyytyi kohtaloonsa nöyrästi – läähättäen, vapisten ja ympärilleen vilkuillen – kunnes joku vanhemmista sai tarpeekseen remuamisesta ja ohjasi tytöt hiljaisemman tekemisen äärelle.
Remonttihommissa syntyy kaikenlaista ääntä, pääasiassa kovaäänistä kolinaa ja pauketta. Nykyään voi usein valita hakkaako vasaralla nauloja vai surautteleeko hiljakseen akkukäyttöisellä porakoneella ruuveja. Sisätiloissa päädyn useimmiten tuohon jälkimmäiseen tapaan, varsinkin jos Rolf on lähettyvillä. Mökillä, missä ei ole betoni- tai tiiliseiniä, on luontevaa tarttua vasaraan. Edelliseltä omistajalta jäi nimittäin kilokaupalla eri kokoisia, laadukkaita, ruostumattomia teräsnauloja. Kun vielä remonttitarvikkeiden hinnat ovat ampaisseet kattoon ja katosta läpikin, vasara-ja-nauloja -metodi houkuttelee. Tosin tässä meillä on koirani kanssa yhteneväiset ajatukset: tinnittävä oikea korvani on herkistynyt koville äänille siinä määrin, että tamppaan mattojakin Peltorit päässä. Jo yksi kunnon mattopiiskan pamaus riittää laittamaa koko ajan vienosti sirisevän korvani ulvomaan. Vaimonikin ymmärtää haluttomuuteni mattojen hakkaamiseen.
Juuri tuon uuden Vesansalon mökin hankinnan yhteydessä koin lieviä kauhun hetkiä. Kävelimme pihapiirissä paikkoja katsellen ennen päätöstä kaupanteosta. Rolfin jätimme vieraalla paikalla autoon odottamaan. Siinä kuljeskellesani höristin korviani, että kuulinko oikein? Tuohan kuulostaa aivan pyssyjen paukkeelta ja kun tuuli hieman kääntyi, ei asiasta ollut epäilystäkään. Eivätkä äänet mitään vaimeita tussahduksia olleet. Aivan selvästi pihapiiriin kantautui ampumaseiden pauke, selkeänä ja jatkuvana. Mitenkä Rolf täällä voisi käyskennellä, jos Vääksyn Kesän ihmiskorvalle lähes kuulumattomat äänetkin sen saivat paniikkiin? Päästimme koiran ulos autosta. Se tassutteli suoraa päätä pensaan juurelle jalkaa nostamaan. Hetken aikaa Rolle näytti ikään kuin miettivän, että pitäisikö tuosta äänestä hermostua. Ihmeeksemme Rolf ei silloin, eikä milloinkaan myöhemmin, joutunut paniikkihäiriöön, vaikka tuulen puhaltaessa tietystä suunnasta suuren ampumaradan äänet aivan selvästi korviimme kantautuivat.
Käytimme Rolfin yksityisellä eläinlääkärillä kesällä 2020, koska koira tarvitsi uudet rokototukset. Samalla tehtiin muitakin toimenpiteitä, jotka vaativat eläimen nukuttamisen. Otin silloin puheeksi rauhoittavan lääkkeen käytön paukkuarkuuden lieventämiseen tai jopa poistamiseen kokonaan. Edellinen uuden vuoden aatto oli ollut meille ja Rolfille tavanomainen hermoja raastava, ikkunattomassa vaatehuoneessa vuorovedolla vietetty ilta ja yö. Meillä alkoi olla huoli myös siitä, millainen vaikutus tuollaisella pitkäaikaisella totaalisella stressitilalla on vanhan koiran terveyteen.
Olin ennen ajanvarausta vaihdellut Messenger-viestejä entisen pomoni kanssa, jolla oli paukkuarka kettuterrieri. Hän oli saanut tutulta eläinlääkäriltä reseptin Alprox-nimiselle bentsopohjaiselle rauhoittavalle lääkkeelle. 0,25 milligrammainen annos oli ollut riittävä ja lääke hyvin edullinen. Tällä tiedolla varustettuna kävin sitten keskustelua tuon eläinlääkäriaseman lääkärin kanssa. Tämä väisti koko kysymyksen, vaikka siihen tinkasin vastausta pariin kertaan. Kun pyysin hinta-arviota hänen suosittelemalleen, koiran ikeniin hierottavalle Sileo-lääkkeelle, sain vastauksen: kerta-annoksen hinta on 25 euroa. En malttanut olla sanomatta, että on se kummaa, kun ihmisen rahoittaminen maksaa vain muutaman kymmenen senttiä. Lääkäri löysi tällöin jotain mielenkiintoista toimenpidehuoneen katosta. Kokonaiskustannus noille kahdelle käynnille – koska yksi ei jostain syystä riittänyt – oli rapiat 500 euroa. Onneksi tuo ylihintainen lääke tehosi.
Ihmisen muisti on lyhyt. Viime vuoden lopulla, viikko ennen uuden vuoden aattoa pälkähti päähäni tarkistaa rahoittavan lääkkeen riittävyys. Olimme ilmeisesti pärjänneet hieman vajaalla annoksella, koska lääkeruiskussa oli vielä neljä viivaa jäljellä. Epäillen sen olevan liian vähän soitin eläinlääkäriasemalle. ”Koska koiran vuosi vastaa seitsemää ihmisen vuotta, on resepti uusittava ennen kuin vuosi sen antamisesta on kulunut.” oli hämmentävä vastaus. Uuden reseptin saamiseksi meidän tulisi köijätä Rolle Lahteen (matkakustannukset 20 euroa) poliklinikkakäynnille (lääkärinpalkkio 100 euroa) saadaksemme uuden Sileo-satsin (nykyinen hinta 30 euroa). Arvaatte varmaan, mikä oli reaktioni… Hyvää tuossa oli ainostaan se, että laitoin kalenteriin koko maaliskuun kattavan muistutuksen: ” Varaa kunnallinen eläinlääkäri ajoissa!”.
Loppukevennykseksi on kerrottava millaisiin mittasuhteisiin Rolfin paukkuarkuus pahimmillaan ehti – ennen sitä pientä toimenpidettä, joka usein uroskoiran rauhoittaa. Lepäilemme ruuan jälkeen mökissä. Minä lueskelen kirjaa sängyllä ja Rolf makaa kieppinä jalkopäässäni. Yhtäkkiä se päästää peräpäästään paukun, vinkaisee peloissaan ja hyppää lattialle hädissään. En voi olla nauramatta. Legenda on syntynyt: koira, joka pelkää omaa pieruaan.
