70-luvun lopun Vantaan Varisto, tuo kuolevien yritysten hautausmaa. Jos kesätyöpaikka hyvien kulkuyhteyksien päästä Helsingin keskustasta tai Lauttasaaresta siirtyi Vantaalle, oli syytä ryhtyä välittömästi etsimään uutta työtä. Ensin minulta meni monivuotinen kesäduuni alta Suomen Värissä ja sama toistui Valitus Oy:n kohdalla viisi vuotta myöhemmin. 81 keväällä olinkin liikkeellä hyvissä ajoin. Halusin päästä siistiä sisätyötä tekemään ilmastoituihin tiloihin pois hikisistä ruumiillisista hommista pölyisissä varastoissa.
Ystäväni Pekan isä Kaino, jota ymmärrettävästi kutsuttiin Kai-nimellä, oli esimiesasemassa Suomen Pankissa. Osuimme usein samaan Espoon auton vihreään bussiin matkalla Helsingistä Tapiolaan. Tulimme hyvin juttuun. Taisin kerran ääneen murehtia seuraavan kesän työpaikkaa.
Ei siis ollut mikään suuri ihme, että kevään korvalla minulle järjestyi haastattelu pankin arkistonhoitajan kanssa. Historian opintoni ja kokemukseni arkistotyöstä painovat vaakakupin oikeaan suuntaan. Olin kuvattavana henkilökorttia varten ja samalla käynnillä tutustumassa uuteen kesätyöpaikkaani. Siistiä ja sisätyötä ja ilmastointia. Siihen se ilo loppuikin. Koneellinen ilmanvaihto puhalsi kellariluolassa sellaisella voimalla, että paperit pöydällä lepattivat. Se työ sitten. Minun olisi pitänyt siirtää dataa arkistokorteilta alkeelliseen tietojärjestelmään; seitsemän ja puoli tuntia päivässä näppäimistön naputtelua.
Ei kuulosta yhtään rankalta, eihän? Minä vain olin onnistunut kroonistuttamaan jännitysniskaoireyhtymäni sellaiseen vireeseen, että puoli tuntia kirjoituskoneella hakkaamista olisi invalidisoinut minut relaksanttikuurille viikoksi. Yliopiston aulan puhelinkopista yksi pahoitteleva puhelinsoitto ensin Kaille ja toinen anova heti perään Servi Systemsin työhönottoon. Minusta ei tullut Suomen Pankin virkamiestä, minusta tuli siivooja.
Kaksi vuotta ehdin olla kesätöissä varttitunnin pyörämatkan päässä kotoa Rank Xeroxin varastoa siivoamassa. Jos työn arvostusta jonkin taulukon mukaan arvioitaisiin, lienen ollut muutaman pykälän varastotyöntekijän alapuolella. Kuuseen kurkottaa ja niin edelleen… Itse asiassa, työ ei ollut hassumpaa, varsinkin kun työpariksi osui toinen yliopisto-opiskelija. Työmatkakustannukset olivat nolla markkaa ja työtahti sen verran verkkaista, että ehdin taukotilassa lukea vaikuttavan pinon tenttikirjoja.
Olin jo kolmatta Servi-kesää miettimässä, kun tyttöystäväni sai minut toisiin ajatuksiin. Historiallis-kielitieteellinen osasto, joka hieman myöhemmin muutti nimensä vähemmän itä-saksalaiseksi humanistiseksi tiedekunnaksi, palkkasi minut lomakusiaseksi, jolla epiteetillä kesälomasijaisia tavattiin nimittää. Minusta tuli sittenkin virkamies. Eikä vain muutamaksi kesäksi. Puoliakateemista työuraa ehdin aurata yli 30 vuotta.
Syksyllä 2015 enteet yliopistolla olivat huonot. Oli palkattu uusi, innokas muutosjohtaja ja Sipilän uusi innokas muutoshallitus aloitteli lupaamansa valtion virkamieskoneiston siivoamista. Yt-lyhenne kai alunperin viittasi yhteistyöhön ja keskusteluihin. Keväällä 2016 tuo kirjainyhdistelmä oli saava uuden merkityksen, joka ei valitettavasti ole painokelpoinen.
Yt-tsunami pyyhkäisi muutamassa viikossa pois lähes tuhat työpaikkaa. Tämän lisäksi tuli vielä satoja, jotka saivat tarpeekseen onnettomasta yt-sirkuksesta, tyhjensivät työpöytänsä ja sulkivat takaoven taakseen katsomatta. Minä kuuluin tuohon takaoviporukkaan. Irvokasta kyllä minua ei voitu irtisanoa, koska olin saanut muutamaa vuotta aiemmin työansioiden perusteella myönnetyn Valkoisen Ruusun Ansioristin. Huonon onnen prenikka, jos mikä. En enää ollut virkamies enkä edes siivooja, olin työtön työnhakija.
Tuosta 80-luvun alun tyttöystävästä oli vuosikymmenien saatossa tullut vaimoni. Hän kävi töissä. Olisin tietysti mielelläni täyttänyt joutilaat päiväni musiikin kuuntelulla, kitaran soitolla, kirjojen lukemisella ja pitkillä pyörä- tai hiihtolenkeillä. Niin teinkin, mutta koska olin kotona, ei kai se olisi liikaa vaadittu, jos kävisin kaupassa ja laittaisin arkipäivien ruuat. Ei todellakaan. Ei kai viikkosiivouksenkaan hoitaminen kotona vetelehtivää puolisoa haittaisi? Eipä tietenkään.
Siinä sitä taas ollaan. Siivoushommissa. Me molemmat olemme nyt eläkkeellä, mutta vain yhden puolison harrastus tuo kotiin rahaa. Se ei ikävä kyllä satu olemaan yksikään noista yllä luetelluista. Eihän minulla siivoamista vastaan mitään ole. Puhtaus on puoli ruokaa, sanoo sananlaskukin – ja olen aina pitänyt sanaleikeistä.
Julkaisematon kertomus
