Ihme tavaton

”Meil kotona gra-, on gra-, on gramofon.    
Se ihme aivan ta-, on ta-, on
tavaton.                   
Kun neulan pistää sisälle, se
soittaa meidän isälle.
Ihme tavaton tuo gramofooni on!”

Merimiehenkadulla levyt soivat sellaisessa parikymmentä kiloa painavassa, kookkaassa radiogrammarissa. Ei niitä levyjä monta ollut, mutta pääsinpä savikiekkoja koskettelemaan. Jokunen vinyylisinglekin oli. Omilla jaloillaan seisova massiivinen ASA:n hökötys tuotti kokoonsa nähden miellyttävän pehmeää ääntä. Pikkupoikaa laite kiinnosti tavattomasti. Hämmentävää oli se taikuus, kun musta lätty laitetaan pyörimään ja neula sitä koskettamaan, niin syntyy musiikkia.

Erityisesti etupaneelista minun oli vaikeaa pitää näppini erossa. Siinä oli kaksi pyöritettävää rullaa yksi äänenvoimakkuudelle ja toinen eriaaltoisten kanavien selailuun sekä muutama alaspainettava guttaperkkainen kosketin, joilla valittiin ULA, pitkät, keskipitkät tai lyhyet aallot. Kun nappuloita painelin ja rullia pyöritin, sain aikaan riemastuttavaa hälyä. Sattumalta saatoin osua selkeästi kuuluvaan radiolähetykseen ja oikein hyvällä tuurilla lastenlaulu- tai satutuokion keskelle. Brita Koivusen singleä lukuunottamatta koko komeus hävisi muutossa Tapiolaan. 

Naapuritalon Hassanin perheellä oli Emud-merkkinen vastaava laite. Ylösnostettavan kannen alla majaili alkeellinen levysoitin, jossa oli valittavana kaksi neulaa: paksumpi savikiekkoja varten ja ohuempi vinyyli-LP:tä tai -singleä varten. Sen kyllä huomasi, jos vinyylilevyä soitti väärällä neulalla: ulos kaiuttimesta tuli riipivää rahinaa. Savikiekot katosivat nopeasti. Vallihaudoilla niitä käytettiin ilmakivääriammunnan maalitauluina. Pian oli viimeinenkin sellakkalevy säpäleinä. Olimme siirtyneet vinyylin aikakauteen.

Veli-Matin kotona olohuoneessa oli oikea Saloran hifi-laitteisto. Niinpä Vela sai pieneen huoneeseensa alakerran laadukkaan – ja huoneen kokoon nähden kovaäänisen – radiolevysoitinkonsolin, joka aiheutti säännöllisesti viereisessä huoneessa läksyjään tekevän isoveljen ”toosa pienemmälle” -karjuntaa. Matilla levyjä kuunnellessa aloin ymmärtää, mitä tarkoittaa hyvä äänentoisto. Beatles-levyt kuulostivat hyviltä jo yläkerran pikku huoneessa. Alakerran huippuhifillä leijuimme nirvanassa katonrajassa. 

Kotona levysoittimen kinumiseni torpattiin aina samalla verukkeella: ”eihän meillä ole levyjäkään”. Brita Koivusen singleä en kehdannut käyttää edes lyömäaseena noissa väittelyissä. Eräänlainen pelastus tuli Coca-Cola -kampanjan muodossa. Pullonkorkkien sisätiivisteitä keräämällä oli mahdollista ostaa puoli-ilmaiseksi levysoitin ja kaksi LP-levyä. Ihmeekseni äitini suostui pyyntööni, kun latasin keittiön pöydälle parisataa kampanjan pelimerkkiä. Pieni muovinen Lenco ja Scandian lanseeraamat punaiset ja vihreät kokoomalevyt eivät nyt olleet aivan sitä mitä Veli-Matilla pääsin kokemaan. Mutta, nyt minulla oli levysoitin ja levyjä. Brita Koivusen singleäkin pyöritin pahimpaan musiikinnälkääni. 

Hentoinen Lenco ei kestänyt kuukausien jatkuvaa käyttöä. Tiesin, että oli turha yrittää vanhemmiltani uutta soitinta kerjätä. Pari viikon surkutteluun kyllästyneenä mummuni suostui mukaani hankintamatkalle Heikintorin kupeessa olevaan pieneen radioliikkeeseen. Muutaman kympin olin saanut irrottaa säästöistänikin. Eläkeläismummulla oli kuitenkin enemmän hyvää tahtoa kuin rahaa. Yhteinen pääomamme ei riittänyt kuin Philipsin Diamond -soittimeen, jossa sentään oli irrotettava kaiutinosa kantena. Olihan se askel eteenpäin; ei mikään hifi-loikka, ja tuolla soittimella oli pärjättävä ennen kuin omat rahat riittäisivät parempaan. 

Savikiekkoja ei enää ollut, mutta veivattavan gramofoonin Hassan oli jonkun ketjuuntuneen vaihtokaupan yhteydessä saanut haltuunsa. Grammari oli hieno: kaiverruksin koristellusta puujalustasta sojotti kullanvärinen peltinen torvi, joka oli kiinni massiivisessa äänirasiassa teräsneuloineen. Jalustassa oli kampi, jolla jousikoneisto viritettiin soittoa varten. Samettipäällysteinen levylautanen lähtikin vinhasti pyörimään. Harmiksemme vain äänilevy puuttui. Olisi ollut kiva kuulla aitoa grammarisaundia. Sainoin, että minulla on yksi single, joka voidaan uhrata tutkimukselle. Käväisin pikaisesti kotona ja ujutin vinyylisinglen soittimen tappiin. Teräneula laskettiin kyntämään levyä. Ääntäkin tuli, hirveää vinkunaa. Ja myös runsaasti ohutta mustaa lastua. Brita Koivusen single oli tehnyt viimeisen palveluksen. 

70-luvun alussa alkoi kelvollisia laitteistoja olla vähän joka kaverin kotona, joillakin jopa omassa huoneessa. Minulla ei ollut omaa huonetta eikä kunnon soitinta. Yläkerran Tomilla oli. Pekankin kotiin hankittiin stereot. Veli-Matin kotona 60-luvun Salora päivitettiin saman valmistajan parempaan hifiin. Ollilla oli Tanbergin viritinvahvistin, Dualin soitin ja isot kaapit.

Paine oli sietämätön, varsinkin kun oma levyhyllyni täyttyi laatulevyistä, jotka kavereilla kuultuina jytisivät niin kuin tarkoitus oli. Kesätöissä ollessa ei ollut vapaa-ajan ongelmia eikä alaikäisen rahaa tuhlaantunut edes viikonlopun kaljoitteluun. Marlborotkin tarjosi kuski repsikalleen. Koko kolmen kuukauden tienesti riitti vain hifistelyn alimmalle portaalle. Joko palkka oli liian pieni tai sitten 70-luvun alun hintataso oli liian kova. 

Helsingin Forumin Radio Laternan myymälässä laitteita esitellyt myyjä ihmetteli miksi en halunnut Tandbergin viritinvahvistinpakettia vaan vahvistimen, soittimen ja kaapit erikseen. Radiolla ei tuohon aikaan popmusiikkia kuunteleva teini paljoa tehnyt. Olin viisaasti ehtinyt auton apumiehen hommissa käydä tutustumassa Laternan tarjontaan ja tekemään tuskaisia laskelmia rahojen riittävyydestä. Valmispakettien, niin kuin tuon minulle tyrkytetyn Tandbergin kokonaisuuden, kaiuttimet olivat se, joissa eniten laadusta tingittiin. Kun jätin radion pois ylsin pykälää parempiin kolmitiekajareihin. 

Tandbergin pakettia tyrkyttänyt nuori ja ylimielinen miesmyyjä kuskasi laitteiston kotiini ja hoiti asennuksen – niin kuin mainoksessa luvattiin. Kun vihdoin sain ylpeänä itse laittaa the Whon Pinball Wizardin levylautaselle pyörimään, oli tyrmistynyt. Puolet instrumenteista puuttui. Olin jo varma, että laite oli virallinen, kun testitilaisuuteen kunniavieraaksi kutsuttu Veli-Matti keksi katsoa vahvistimen takaosan liitäntöjä. Myyjä ei ollut vain ylimielinen vaan myös osaamaton.

Tandbergissa oli ulostulot kahdelle kaiutinparille. Kun toisen kaiuttimen DIN-liitin siirrettiin oikealle paikalleen, saimme yläkerran Marvalan papan hakkaamaan tahtia Keith Moonin mukana. Hyvin ja kovaa ryöppysi äänimassa ulos kolmitiepöntöistä. Veli-Mattikin nyökytteli vieressä kädet korvillaan. 

Levysoitin oli laadukas Dualin 1226, sellainen jonka pölykannen saattoi – varovasti – laskea alas levyn pyöriessä. Olli oli hieman kateellinen tästä ominaisuudesta. Hän kun oli ostanut sen Tandbergin paketin, jonka mukana tulleen 1224:n kansi piti olla auki levyn soidessa: pieni mutta tärkeä yksityiskohta. 

Tuo laitteisto saikin 10 vuotta tiukkaa soittoa. Alkuperäinen rasia vaihtui Pickeringiin, jossa pieni harja kulki neulan edellä pyyhkien pölyt pois. Lisääkin soittovuosia olisi tullut. Tulevalla vaimollani vain sattui olemaan jotain vielä parempaa: NAD 5080 suoravetolevari, tehokas saman valmistajan viritinvahvistin ja legendaariset AR-7X -kajarit. Laternan settikin kulki muutosta toiseen mukana, kunnes lahjoitin sen – ilman kaiuttimia – tyttäreni ja hänen poikaystävänsä käyttöön 2000-luvun alussa. 

AR-7X kaiuttimien bassokartion kumirengas haperostui ajan myötä. En vielä tuolloin ymmärtänyt vintage-laitteiden entisöimisen päälle. Tosin eiväthän ne tuolloin olleet vielä kuin hieman yli 10 vuoden ikäiset. Joku onnekas poimi kirpputoripöydältämme parilla kympillä helposti korjattavat laatukajarit. Laternan kaiuttimet olivat kyllä kelvolliset, mutta eivät ne kirjahyllyyn mahtuneet. Asia, josta sain vaimoltani kuulla joka siivouspäivä. 

NAD 140 -vahvistin kärähti 2006 vanhimman tyttäreni kotibileissä. Laiteparka ei kestänyt siihen liitettyjä levysoitinta, kasettimankkaa, CD-soitinta ja i-Podia. Tuonkin retrolaitteen olisin todennäköisesti saanut korjautettua halvalla Helsingissä. Kirpputorille sekin raato jouti, varsinkin kun samainen heppu, jolta NAD-setti oli ostettu, Sound Centerin Robert F. Woods, oli sitä mieltä, että häneltä 1977 hankittu laite oli jo elänyt lisäajalla useamman vuoden. Kaipa hän halusi myös myydä minulle uuden vahvistimen. Hyvänä kauppamiehenä hän kuin huomaamatta sai tungettua mukaan uudet kaiuttimet.

Uusi vahvistin oli myös NAD tällä lisämäärellä: 7240 Power Envelope. ”This amp will last you out” -kommentti oli vakuuttava, kun tiesin minkäänlaisesta tyypistä oli kyse. Woods oli amerikkalainen insinööri, joka oli ollut myös mukana kehittämässä laadukkaita kohtuuhintaisia laitteistoja. Kaiuttimet sitä paitsi mahtuivat hyvin kirjahyllyyn. Tuohon seikkaan vedoten ostos ei aiheuttanut kovin teräväsanaista kommentointia ilmestyessäni hikeä valuvana kotiovelle isot ja painavat paketit sylissäni. 

Koska tähänkin vahvistimeen sai liitettyä kaksi kaiutinparia, oli vain ajan kysymys milloin se toinen pari valtavaan Järvenpään Maaseutuopiston vuokra-asuntoomme ilmestyisi. Expertin alennusmyynnistä löytyi Jamon lattiamalli. Hinta ei ollut mikään tolkuton, mutta koostaan huolimatta ne eivät äänentoistossaan pärjänneet Woodsin minulle kauppaamille hyllykaiuttimille. Robert F. ei ollut puhunut pötyä kehuessaan Suomessa tehtyjä pönttöjä ”It’s deal of a lifetime” -saatesanoilla. 

Vääksyn asunnossamme ei ollut puoliakaan Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksen neliöistä. Isokokoiset Jamot saivat lähteä. Pitkään kesti ennen kuin Hifi-kärpänen seuraavan kerran puraisi. Rahaakaan ei ollut asuntolainan ja kalliin remontin jälkeen äänentoistoon tuhlattavaksi. Laina tuli aikanaan maksettua pois ja vinyylilevyjä kulki yhä useammin Z-junan kyydissä kotiin. 

Lenco oli aikoinaan ollut laatumerkki, mutta toiseksi kaiutinpariksi City-Anttilan poistomyynnistä hankkimani punaiset pikkukajarit olivat niin surkeat, että ne poistuivat saman tien kirppispöydän kautta jonkun muun kiusaksi. Vasta perintörahat tilillä uskaltauduin alan verkkokaupasta tilaamaan käytetyt Amphion Argon -kaiuttimet. Niiden koivukotelon funktionaalinen viimeistely miellytti myös silmää. Kerran sitten selaillessani tuon hifiliikkeen sivuja, osui katseeni samanlaiseen pariin. Nyt hinta oli vielä pudonnut puoleen. Lopputulos oli arvattavissa. Harmoninen nelikko niistä tuli. 

Levyharrastukseni laajenemisen ja Facebookin Vinyylin vinguttajat -ryhmän tuoman verkostoitumisen myötä minä päädyin levyjen vaihtokaupan sivutuotteena Saloran Orthoperspecta -kolmitiehifin omistajaksi. Eihän meillä tuollaiselle systeemille ollut oikein mitään käyttöä. Haihatteluni mökkistereoista tyssäsi onneksi jo alkuunsa. Vinyylit ovat hienoja ja niissä on hyvä ääni, mutta ovathan ne suuria, painavia ja ennen kaikkea epäkäytännöllisiä mökkiolosuhteissa. Raahasin laitteiston, joka kaiken lisäksi tarvitsi huoltoa ja korjausta, ullakon lämpimään varastohuoneeseen. 

Voisihan tuo jollekin Salora-harrastajalle myydäkin, mietin. Suunnitelmat muuttuivat, kun sain tiedon Saloran minulle vaihtaneen Jukan äkillisestä kuolemasta. Jukkis oli minulle soitellutkin monta kertaa ja hänen kanssaan oli levykauppoja tehty hyvillä mielin. Päätin korjauttaa Orthoperspectan hänen muistokseen.

Aika pian kävi ilmi, että ainoa paikka jossa korjaukset voi luotettavasti tehdä oli tietenkin Salo. Soitin Jannen huoltokorjaamoon. Sain heidän ehdotuksestaan sovitettua koko hoidon yhdelle päivälle. Salossa ei lokakuisena arkipäivänä kovin paljon nähtävää ollut. Ostin uuden lokasuojanpidikkeen talvifillariin ja kävimme syömässä. Kolmen aikaan puhelin soi: Orthoperspecta oli valmis. Monenmoista korjattavaa ja huollettavaa kohdetta laitteessa oli ollut, mutta kaikki oli saatu tehtyä. Hintaa kertyi parisataa euroa.

Kun kotona testasin laitetta, kaikki toimi niin kuin pitikin. Valot paloivat ja musiikki soi puhtaasti. Nyt oli vain kyse siitä, mihin tuo kookas viritinvahvistin levysoittimineen ja isokokoinen lattialle sijoitettava keskikaiutin, monomörkö, saataisiin mahtumaan. Keittiön kirjahyllystä löytyi nipin napin tilaa. Keskikaiutin meni piiloon pöydän alle. Stereokuva oli vinksin vonksin, mutta balanssi- ja äänensävysäätimillä ongelma saatiin jotenkuten korjattua.

Ei Saloralle paljon käyttöä tullut. Aluksi kokatessa laiton LP-levyjä soimaan, mutta olihan se hankalaa kesken lasagnen teon käsiä ruveta puhdistamaan, kun levynpuolisko soi loppuun. Kolme vuotta Orthoperspecta nökötti levennetyllä keittiöhyllyllä. Olisi se kai siinä vieläkin, ellei NAD olisi alkanut vouvata ja kakkossoitin, levykauppojen tuloksena minulle ajautunut, 72-vuosimallin Garrard SP 25, olisi mennyt anopin rikkoutunutta levysoitinta korvaamaan. 

Ei vara venettä kaada… Eikä levysoittimia voi näköjään koskaan olla liikaa. 60 eurolla – lähinnä tuon halvan hinnan vuoksi – ostamalleni Audio-Technica AT-LP120X -dj-soittimelle tuleekin käyttöä. Se on jykevä peli, painaa lähes kymmenen kiloa. Audio-Technica on muuten oikein pätevä soitin, mutta esikuvaansa, Technicsin 1200-sarjaa, mukaillen mitään automatiikkaa ei pelkistetyssä laitteessa ole. Loppuun soinut levy voi vahingossa jäädä koko yöksi jyystämään outgrooveen, jos vaikka väsymys iskee. Hauskinta on, että tällä levysoittimella saatoin levyn kuunnella lopusta alkuun. Sainpas selville kaikki ne saatanalliset piiloviestit – tai lähinnä sellaisiksi väitetyt. 

Garrard on sillä välin tehnyt tenän anopin käytössä eikä suostu inahtamaankaan. Olen dj-soittimen varassa monta viikkoa ennen kuin tilanne rupeaa todella harmittamaan. Alan selvittää, missä 70-luvun soittimia huolletaan. Lahdessa, joka on alle puolen tunnin ajomatkan päässä, ei korjauspajoja enää ole. Hämeenlinna olisi lähin paikka, mutta turhan kaukana moneen edestakaiseen ajoon. Verkosta löytyy pari lupaavaa verstasta. Lähetän seikkaperäisen viestin kuvien kera molempiin. Yksi ei vaivaudu edes vastaamaan ja toisen vastaus on ”lähetä tänne, niin katotaan”. Kun pyydän ohjeita herkästi rikkoutuvan laitteen pakkaamiseen, kommunikaatio loppuu. Tosin pelkkä rahtikin olisi maksanut monta kymppiä ja vaarana on soittimen ruhjoutuminen korjaamattomaan kuntoon. 

Tässä vaiheessa tulen siihen yksinkertaiseen päätökseen, että uusi levysoitin on ainoa ratkaisu audio-ongelmaan. Olen jo pitempään katsonut Saloran tilaa vievää laitteistoa sillä silmällä, että tuo lähtee myyntiin tai vaihtoon. Kun vaimonkin ilmoittautuu halukkaaksi rahoittajaksi uuden soittimen ostoon, näyttää asia ratkeavan kuin itsestään. 

Kuka on Facebookin kauppapaikalla tavaraa myynyt, tietää minkälaista vääntöä kaupanteko pahimmillaan voi olla. Orthoperspectan myynnissä toteutuivat kaikki variaatiot. Paljon vinyylilevyjä myyneenä osasin varautua vaikeuksiin. Olin tehnyt valmiin, kopioitavan esittelytekstin hintapyyntöineen ja ottanut toistakymmentä kuvaa sekä yhden lyhyen videopätkän Salorasta. Laitoin ilmoitukset Salora-harrastajat ja Vinyylisoitinmarkkinat -ryhmiin.

Tuskin on myynti-ilmoitus lähtenyt, kun ensimmäinen jobbari tarjoaa satasta laitteistosta. Vastaan, että siellä ilmoituksessa on hintapyyntö, joka on 400 euroa kuljetuksella ja 350 euroa noudettuna. Viestittely loppuu hänen osaltaan siihen. Tuleehan niitä, ainakin puoliksi, tosissaan tehtyjä kyselyitä ja tarjouksia. Lupaavin on vantaalainen levysoitinharrastaja, jonka kanssa viestittelen tiuhaan. Olemme jo päässeet niin pitkälle sopimisessa, että hän laittaa entisöidyn Dual CS 465 -soittimen väliin ja minä maksan satasen lisää. Hän tulee Vääksyyn jonain viikonloppuna aivan pian. Vain kaupantekopäivä on sopimatta. Menee viikko jos toinenkin. Laitan viestiä, että koska tavataan. Vastaus tulee muutama päivä myöhemmin. Vantaan mies sanoo olevansa niin kiireinen ja väsynyt, että kauppa saa nyt jäädä väliin. 

Jonossa on muitakin, jotka tietävät, ettei kauppaa ole tehty ennen kuin se on tehty. Ymmärrettävästi osa ei monen viikon jälkeen enää reagoi viesteihini, mutta eräs utöläinen mies on jaksanut kärsivällisesti odottaa. Utö on kaukana ja hankalien liikenneyhteyksien takana. Mutta hän haluaa ehdottomasti ostaa Saloran. Parin viikon päästä hän on tulossa Turkuun ja sieltä edelleen Helsinkiin. Sillä matkalla hän varmasti ehtii noutaa laitteiston. Matka kuitenkin siirtyy, mutta hän voi lähettää Aalto-yliopistossa opiskelevan poikansa varmistamaan Orthoperspectan kunnon. Sehän sopii minulle oikein hyvin. Vierähtää taas pari viikkoa. Kyselen viestillä onko hän vielä kiinnostunut ja koska on poika tulossa. Vastaus on myönteinen. Pojalla on tenttikausi pahimmillaan, mutta hän itse ehtii lähiviikkoina. Kun sitten kaksi viikkoa tuon viestittelyn jälkeen kysyn, että mikä on tilanne, vastaus on se oletettu. On niin paljon kiireitä, että jätän tämän nyt jää väliin. Kiitoksia vain… 

Sitkeys palkitaan. Olen pitänyt myynti-ilmoituksen voimassa ja laskenut hintaakin hieman. Hollolasta tulee keskiviikkona yhteydenotto. On Salora vielä myymättä, ilmoitan, ja, kyllä, olen lauantaina aamupäivällä kotona. Mies kysyy vielä, voiko hinnasta viilata muutaman kympin pois. Käyhän se, vastaan. Otamme toistemme puhelinnumerot muistiin. Lauantaiaamuna kymmenen aikaan tulee soitto. Peruutus tietysti, välähtää mielessäni. Mies vain kyselee tarkempia ohjeita. He ovat vaimonsa kanssa jo Vääksyn keskustassa. Viisitoista minuuttia myöhemmin seison alaovella setelitukko kädessä ja heilautan kättäni. Hyvää matkaa ja kiitos kaupoista! 

Hieronnassa tulee juteltua kaikenlaista, varsinkin kun olen käynyt samassa paikassa parikymmentä vuotta. Luottohierojani Ben ihmettelee, miksen ole kysynyt soittimen huoltoa ja korjausta paikallisesta Elektroniikkahuollosta. Olen käyttänyt huoltoa useaan otteeseen, mutta edellisestä käynnistä, lattiavalaisimen korjauksesta, on vierähtänyt muutama vuosi. Muistin kyllä, että verstaan pöydät notkuivat levysoittimista, kasettimankoista, vahvistimista, sun muista. Soitan huoltoon, josta vastataan, että totta kai se saadaan kuntoon. Jonoa kuulemma on, mutta ei minulla kesällä vinyylin soittotarpeita ole. Muutama viikko myöhemmin haen täysin kunnostetun NAD 5080:n kotiin. Samalla vien Garrardin korjattavaksi ilmoittaen heti ettei mitään hoppua ole. 

Kolme viikkoa kuluu ja Elektroniikkahuollosta tulee puhelu: Garrard on huollettu, mutta hinta on 80 euroa. Levysoittimen neula oli vääntynyt pilalle ja he ehtivät Saksasta tilaamaan uuden. Sanoin, että tuohan on hyvää palvelua eikä muutama lisäkymppi neulasta ole mitenkään paljon. Hyvän ja laitteeseen varmasti sopivan neulan hinta kun voi olla satasen tai enemmän. Käyn nostamassa setelit automaatista ja kurvaan iloisin mielin heinäkuun alussa huollon pihaan. Garrard on työpöydällä korjattuna, mutta soitin ei ole minun. Hopeanvärinen 80-luvun Garrard on jonkun toisen asiakkaan. Minun on sellainen pienempi vehje tummaksi petsatussa puukotelossa. Tuossa noin. Virheitä sattuu, lohdutan. Sovimme, että huolto laittaa viestiä, jos laite on korjattavissa.

Heinäkuu hujahtaa mökillä tyttärentyttärien kyläillessä koko kuukauden. Elokuun alussa muistan, tai itse asiassa Google-kalenteri muistattaa minua, että ota yhteyttä Elektroniikkahuoltoon. Sieltä vastataan nolona, että he eivät ole ehtineet vielä tarttua toimeen. Kolme päivää myöhemmin puhelimeeni kilahtaa tekstari. Viesti on pitkä kaikkine pahotteluineen ja selostuksineen vaikeasta huoltotoimenpiteestä. Laite on kuitenkin saatu henkiin ja toimii moitteetta. Viimeisenä on kysymys, onko kolmekymppiä liikaa… 

Tuossa ne nyt ovat Lundian kirjoitustasolla sopuisasti vierekkäin, nuo kaksi 70-luvun soitinta, juuri sopivasti ennen ensi lauantaita, jolloin Vanhassa Vääksyssä järjestetään Avoimet ovet ja pihat -tapahtuma. Lauantaina meillä soivat vinyylit ja vanha jatsi. 

Johdannon lainaus on M. A. Nummisen kappaleesta Gramofooni ja muita ihmeitä, 1971 (säv. J. Benes ja K. Hasler, san. M. A. Numminen)