Silloin kauan sitten, kun taskun pohjalla tai lompakossa vielä kilisivät kolikot, minulla oli tapana pudotella niitä erinäisiin keräyslippaisiin. Jos rahat menivät niin sanotusti hyvää tarkoitukseen, en pitänyt suurta väliä sillä, mikä organisaatio pennoseni sai. Pudottelin kolioita Veteraanien, Pelastusarmeijan, Amnestyn, SPR:n, Pelastakaa Lapset Ry:n, Rinnekotisäätiön ja monen muunkin rahaa tarvitsevan toimijan lippaisiin. Heitin kolikoita myös katusoittajien hattuihin.
Muutama lantti lippaaseen tai hattuun toi hyvän mielen. Markat vaihtuivat euroiksi, mutta en ruvennut laskemaan mikä euromäärä vastaa kahta tai kolmea markkaa. Joskus tungin lippaaseen setelin, jos kolikoita ei sattunut olemaan mukana.
Korttilainen
Ajat muuttuivat. Koitti aika ettei käteistä enää tarvinnut oikein missään. Kolikot hävisivät ensin. Lopuksi lompakossa oli vain maksukortti. Olin jo ennen korttiaikaa pohtinut kuukausilahjoitusta ja kansainvälistä kummitoimintaakin; sellaiseen kuitenkaan ryhtymättä. Hieman hävetti kulkea rahankerääjän tai tutun katusoittajan ohi mitään antamatta. Katse kääntyi helposti poispäin. Harmittikin.
Amnestyn tuotteita ostin lahjoiksi ja sain niitä itsekin. Kun sosiaalisessa mediassa alkoi näkyä ilmoituksia, joilla vedottiin tietoverkon käyttäjien auttamisenhaluun, en harkinnut kovin pitkään ryhtymistä Amnestyn tukijaksi. Ohjasin myös Facebookissa syntymäpäiväni hyväntekeväisyyskeräystuoton Amnestylle.
Eräs ympäristöjärjestö oli seuraava kohde. Koronapandemian alkaessa ryhdyin Lääkärit ilman rajoja Ry:n kuukausilahjoittajaksi. Kaikille meni kymppi kuussa. Erityinen sykäys toimintaani oli järjestöjen Facebook-postausten keräämä vihapuhe. Mitä enemmän järjestöä trollattiin sitä tärkeämmältä sen toiminta tuntui. Käyttäjät kirjoittivat omalla nimellään – ainakin luultavasti – mielipuolista soopaa. Jossain vaiheessa jätin idioottimaiset kommentit lukematta. Hieman myöhemmin trollaukseen ja paskanjauhamiseen heräsivät sekä Facebook että oikeuslaitos.
Järjestöt ottivat minuun yhteyttä eri tavoin, yleensä puhelimella. Amnesty lähetti kirjeen pari kertaa vuodessa ja soittivat kerran – kiittäen Facebookin kautta tulleesta lahjoituksesta. Kymmenen euroa ei ole mikään suuren suuri summa. Vuodessa se kuitenkin tekee 360 euroa. Katsoin, että tämä on sopiva tapa ja määrä tukea hyvää tekevää, riippumatonta toimintaa.
Outoja puheluita
Puhelinmyyjien soittoja tulee tietenkin muutama kuukaudessa. Niihin sanon, ennen kuin ulkoa opeteltu litania lähtee kerimään auki: kiitos ei ja kuulemiin. Sen jälkeen olen aina blokannut numeron. Mutta numeroita tuntuu riittävän…
Ensimmäinen hämmentävä puhelu tuli vuoden 2020 alkupuolella. Soitto tuli eräältä järjestöltä, jonka Facebook-mainoksen olin klikannut auki. Mutta mistä he olivat saaneet osoitetietoni ja puhelinnumeroni? Puhelu loppui kuitenkin molemminpuolisessa ymmärryksessä siitä, että kolme tukikohdetta on tarpeeksi yhdelle henkilölle. Tuon yhteydenoton jälkeen tuli muita samankaltaisia puheluita. Kysyinkin, hieman ärtyneenä, että vaihdatteko lahjoittajatietoja keskenänne? Linjalla ollut henkilö ei osannut tai halunnut vastata tuohon kysymykseen.
Olisiko rahanpuute vaivannut vai onko kyse harkitusta menettelystä? Joka tapauksessa, soittojen sävy muuttui. Soittajalla oli kiire – ohi tyhjänpäiväisen kiittelyn – päästä painostamaan minua korottamaan tukisummaa. Koin tilanteen kiusallisena ja typeränä. Olin jo tukemaan ryhtyessäni tehnyt selväksi, etten voi enkä halua antaa enempää, varsinkin kun minulla oli kolme kohdetta tuelleni.
Yksi mätä omena…
Puhelin soi illalla. Kotimainen numero ei ole tallennettu puhelimeeni. Vastaan kuitenkin. Linjan toisessa päässä alkaa kireällä miehen äänellä tuttu kiireinen kiittely, ennen kuin aggressiivinen vetoaminen hyvään tahtooni lähtee käyntiin. En saa sanottua oikein mitään väliin. Kun puhelu loppuu, tajuan, että minut on painostettu nostamaan kuukausittaista tukea viidellä eurolla. Tai siltä minusta tuntuu. Hyvin yksipuoliseksi jääneen keskustelun jälkeen olen vihainen itselleni. Vihastuminen jalostuu ärtymykseksi, joka taas johtaa siihen, että teen illan aikana päätöksen kaiken tukemisen lopettamisesta. Klikkaan itseni samantien järjestöjen verkkosivujen asiakaspalveluun ja lähetän lopetusviestit matkaan.
Kahdelta järjestöltä tulee aamulla vastausviestit laimeine kiitoksineen. Seuraavana päivänä Amnestyn työntekijä soittaa hätääntyneenä. He eivät voi enää peruuttaa summan veloitusta. Minun pitäisi soittaa pankkiini. Sanon, ettei se todellakaan ole kympistä kiinni. Helpottuneen oloinen nuori nainen kiittää pitkään kestäneestä toiminnan tukemisesta ja toivottaa hyvää viikon alkua. Kun puhelu loppuu, minulle tulee paha mieli. Miten tässä näin kävi?
