Alkoholi on aina ollut Suomessa kallista ja vielä 70-luvun alussa nuori sai väkeviä Alkosta vasta 20 täytettyään. Istumme Poutapolun Klitsussa, A-talon kellariin vapautuneessa nuorison ”olohuoneessa”, musiikkia kuuntelemassa. Tupakat käryävät ja juttua piisaa. Joku tietää kertoa isoveljensä kaverin valmistaneen pontikkaa rivitalon autotallissa tislaamalla. Tuollainen kertomus herättää heti kiinnostusta ja lisäkysymyksiä. Pian selviää, että ponun tekoon tarvitaan mäski, sellainen kiljun tapainen seos melkein mitä vain, vaikkapa hedelmiä ja marjoja, sekä tietysti hiivaa ja sokeria. Kilju pitää sitten käyttää viiniksi, joka tislataan keittämällä tislausastiassa viinaksi. Jotta pontikka ei olisi myrkyllistä, se pitää kirkastaa moneen kertaan, vähintään kolmesti. Liian hankalaa, toteaa moni: onhan isoveljen värvääminen hakumieheksi helpompaa ja paljon turvallisempaa. Aihe jää kuitenkin kytemään minun, Kassun ja Timon mieliin.
Tislausvälineiden hankinta jätetään tulevaisuuden murheeksi, mutta kiljun tekoon saadaan isoveliosastolta ohjeita ja pian on Kassun kellarikomerossa kiljutonkka käymässä. Raaka-aineiksi valikoituu jokaisen mielihedelmiä ja Timon kylmäkellarista evakuoituja hillottuja marjoja. Oikeanlaista teräksistä astiaa ei löydy mistään, joten viiden litran muovinen jerrykannu saa kelvata. Alkaa iloinen odotus. Tuntemattoman Sotilaan kiljun tekoon liittyvät repliikit saavat pian uuden konkreettisen merkityksen: ”Mikäs tuolla mattojen alla pihisee? Poikahan se siellä.”
Kai niitä tislausvälineitä yritetään kysellä, mutta ymmärrys siitä, että tislaaminen vaatisi laboratoriomaiset olosuhteet ja tilat nakertaa pahasti motivaatiota. Samoin tieto tisleen mahdollisesta myrkyllisyydestä taittaa lopullisesti innostukselta kärjen. ”Poika” pulputtaa jo lupaavasti kellarikomerossa. Viikonlopun lähestyessä ja juomahankintoja miettiessä saamme neronleimauksen. Mitä jos lirutetaan mäskin nesteet kahvisuodattimen läpi pulloon? Jokaisen kotoa löytyy alumiininen Melittan tötterö ja suodatinpusseja. Kai tuossa mustanpuhuvassa puurossa alkoholia on? Pannaan pullot jääkaappiin kylmenemään; eihän tuota pirukaan huoneenlämpöisenä saa kurkusta alas. Mäskin haju on makeankuvottava ja hiivainen…
Lauantaina ollaankin sitten Kassulla tositoimessa. Huoneisto on äidin poissa ollessa vapaassa käytössä, joten Ten Years Afterin ”Watt” levylautaselle ja pottu pöytään. Suodatettu liemi on tummanvioletti väriltään eikä jäähdytetty juoma jäiden seassa ainakaan tuoksu kovin kamalalta. Alkaa varovainen maistelu ja nyökyttely: tämähän on oikeastaan melko hyvää. Ja vahvaa…
70-luvun alun rock jytisee ja kolmikko humaltuu. Naapurin Juhallakin on bileet käynnissä. Joku keksii oivan keinon kulkea kahden bailupaikan välillä ilman, että rappukäytävään purkautuu kovaa meteliä: kuljetaan ikkunalautoja pitkin pokista kiinni pitäen parvekkeelta toiselle ja takaisin. Temppu onnistuu yllättävän helposti – niin kauan kunnes humalatilan tuoma rohkeus muuttuu hullunrohkeudeksi. Olen kulkuvuorossa, kun se tapahtuu. Otteeni liukuu irti. Putoan alas kuin hidastetussa filmissä. Onneksi ollaan ensimmäisessä kerroksessa. Tömähdän reilun kahden metrin ilmalennon jälkeen ruusupuskien keskelle kivikkoiseen maahan. Molempien juhlahuoneistojen porukat ryntäävät paikalle. ”Nyt sattu Roballe pahasti!” joku huutaa. Makaan pensaiden keskellä ja näen tähtiä. Ne ovatkin syksyisen yön oikeita taivaankappalaleita. Timo kumartuu ylleni: ”Miten kävi? Soitetaanko lanssi?”. Nousen varovasti ylös. Tuntuu kuin näkisin itseni ulkopuoleltani. Kokeilin jäseniäni ja käännän päätäni. Puseron kyynäräät ovat multaiset ja oikeassa kämmenessä on ruusunpiikki. ”Ei mitenkään, kai.”
Siihen loppuvat mäskibileet. Humahdus ruusupensaiden keskelle on haihduttanut humalan. Sisätiloissa tutkin vielä vahinkoja. Niitä ei ole. Multaantuneet kyynäräätkin saan putsattua. Seuraavana päivänä käyn kurkkimassa Kassun parvekkeelta putoamispaikkaani. Tuuri on ollut ilmiömäinen. Muutama kymmenen senttiä jompaankumpaan suuntaan olisin rysähtänyt suoraan ruusupuskaan ja osunut jollain kehonosalla kiveen. Mielessä käy sellaiset vaihtoehdot kuin kallonmurtuma ja neliraajahalvaus. Kumpaakaan meitä ei naurattanut.
”Mitä muuten teit lopulle kiljulle. Sitä jäi aika paljon dokaamatta?” muistan kysyä, kun vedän parvekkeen oven kiinni. Kassu laittaa Santanan ”Abraxasin” soimaan ja on katsovinaan kannen kuvitusta: ”Lorotin alas pöntöstä. Vai olisitsä halunnu ottaa toisen rundin kerosiinia?”. Puhdistan päätäni ja naurahdan ilottomasti: ”Lentobensaa? Ei kiitos. Soave ei anna siipiä.”
Rupi-Hopsulla eli 70-luvun 340-sarjan loppuunajetulla automaatti-Volvolla autoilu on kokonaisvaltaista seikkailua. Olen saanut ajokortin pari viikkoa aikaisemmin – 33-vuotiaana lokakuussa 1988. Auto on vastikään ajettu Järvenpäähän, kun joku paikallinen huligaani käy spreijaamassa lauantaiyönä koko rivin pihalle parkkeerattuja autoja. Aamulla paikalla on vihaisten autonomistajien turpakäräjät. Tutkitaan vahinkoja ja arvuutellaan tekijää. Onhan Rupi-Hopsukin saanut ruosteen täplittämään pintaansa uutta väriä. Sanon ääneenkin, että tässä Volvossa muutama vihreä tägin koukero on vain kaunistus. Osa Bemari- ja Mersukuskeista ei taida oikein ymmärtää tuollaista huumoria. Kurvaan pois paikalta ennen kuin joku keksii ruveta minua epäilemään.
Ajan ensin Kauppamies-markettiin ruokaostoksille ja siitä edelleen Helsingintien varrella olevaan halpakauppaan. Halpiksen ja Jyskin parkkipaikka on ahdas ja aivan täynnä. Pikku-Volvo ei paljon tilaa tarvitse. Saan sen tungettua kahden pakettiauton väliin. Ulos pääsen vaivoin matkustajan puoleisesta ovesta hivuttautumalla. Ostan tyttärelleni My Little Pony -kasetin ja itselleni Wilkinsonin partateriä, jotka sopivat Gilletten varteen, mutta maksavat alle puolet alkuperäisestä. Asuntolainaa on paljon maksamatta…
Pakut seisovat edelleen Volvon sivuilla. Ahdan itseni sisään. Sivunäkymä on olematon ja takaikkunaan sutaistun spraymaalin läpi en näe taaksepäin oikein mitään. Yritän ryömittää autoa taaksepäin, mutta tottumattomalle kuskille automaatti on arvaamaton. Tunnen kovan jysäyksen säestämän heilahduksen. Olen pakittanut takariviin pysäköidyn uudehkon Saabin nokkaan. Autossa ei ole ketään; kuljettaja on varmaan ostoksilla. Hetken aikaa mietin pakoon lähtöä, mutta järki voittaa. Varsinkin, kun tapauksella lienee monta silminnäkijää. Ajan autoni takaisin ruutuun ja jään odottelemaan mitä tuleman pitää.
Käyn vaivihkaa vilkaisemassa Saabin puskuria. Ainakaan minä en näe siinä parhaalla tahdollanikaan mitään jälkeä. Kuluu vartti ja melkein toinenkin, molemmat pakettiautot autoni sivuilta ovat jo poistuneet. Vihdoin saabisti saapuu, sellainen haalariin pukeutunut, iso ja partainen äijänköriläs. Nielaisen ja kiirehdin Saabin viereen ennen kuin hän ehtii suhaamaan paikalta.
”Terve. Tässä nyt kävi sellainen vahinko, että peruutin sinun autosi nokkaan. Mun autoni takalasi käytiin viime yönä spreijaamassa, en nähnyt kunnolla…” selitän. Mies heittää ostoksensa takaistuimelle ja kyykistyy tarkastamaan Saabin etupuskuria. Sivelee sitä kuin jotain kallisarvoista maljakkoa, kai toivoen jotain löytävänsä. ”Mulla on tuossa Volvossa samanlaiset kumipäällysteiset puskurit. Katoin, ettei siinä mitään näy.” vakuuttelen. Äijä mulkoilee vuorotellen minua ja kumipuskuria. Sihtailee ja sivelee. Nousee sitten seisomaan, hyppää koslaansa ja kaasuttaa pois parkkialueelta – mitään sanomatta. Kun pääsen istumaan autooni minua alkaa naurattaa äänen. Taputan Rupi-Hopsun kojelautaa ja sanon: ”Rupinen, mutta ruotsalaista laatua, niin kuin Saabikin.”. Kun pääsen kotiin haen ensitöikseni muutaman palan talouspaperia ja ikkunanpesuainetta. Komea iso tägi takaluukun pellissä saa jäädä muistoksi.
Kuva: Wikipedia
Kumipuskuriepisodi numero kaksi tapahtuu saman vuoden joulukuussa. Kyyditän meillä yökylässä olleita vieraita takaisin Tapiolaan. Keli on talvinen ja vähän helvetin liukas. Volvon uusilla nastarenkaillakin saa kaasun käytön kanssa olla todella varovainen. Moottoritieltä nousevassa rampissa joudun hiljentämään edellä ajavan auton luistellessa jäisellä tiellä jarruvalot vilkkuen. Peruutuspeilistä olen jo hetki aikaisemmin vilaukselta nähnyt aivan liian lähellä ajavan Saabin. Samantien tömähtää kunnolla. Autoni heijaa törmäyksen voimasta eteen ja taakse. Vedän varovasti tiensivuun.
Hämärtyvässä iltapäivässä luulen näkeväni harhoja. Perääni ajanut auto on väärinpäin; perä perää vasten. Saabista kampeaa ulos pelästyneen oloinen nainen. Kun tilannetta selvitellään, käy ilmi että kitkarenkainen Saab on tehnyt jäisellä rampilla puolitoista kierrosta ympäri. Taas tutkitaan mahdollisia kolhuja oikein taskulampun valossa. Ja jälleen kerran joutuvat molemmat osapuolet toteamaan, ettei kolhuja tai naarmuja löydy. Nainen haluaa kuitenkin antaa puhelinnumeronsa varmuuden vuoksi, jos jotain ilmenee myöhemmin. Palattuani kotiin istun hetken autossani, taputan taas kojelautaa ja sanon: ”Sinulla on, Hopsu, loistava tulevaisuus huvipuiston törmäilyautona.”
Tämän syksyn kuukauden mittainen puristus on viimein loppusuoralla: ulkomaalaisopiskelijoiden stipendien jako on yliopiston rehtorin allekirjoitusta vaille valmis. Tämä rehtori on on tietyistä muotoseikoista kiusallisen tarkka. Hallintorakennukseen ei harpota farkuissa ja virttyneessä villapaidassa. Olo on muutenkin epämiellyttävä, sillä vaikka valmistelutyö on tehty huolellisesti ja säätiön hallituksen edustaja on ilmaissut tyytyväisyytensä lopputulokseen, voin joutua vielä vastaamaan jakopäätöstä koskeviin kysymyksiin. Minulla on puku päällä ja kravatti kaulassa. Kravatin tosin pujotan kaulaani vasta toimiston vessassa. Vain käsien pesu ja syvään hengitys ennen Fabianinkadun ylitystä.
Kuva: Wikipedia
Alakerran vessa on remontin jälkeen siisti ja valoisa. Käsienpesualtaat ovat nykystandardien mukaiset pienet ja kapeat. Hanatkin ovat uusinta mallia. Hermostuksissani huiskaisen hanan säätövipua. Painetta ei ole ilmeisesti säädetty minimaalisen altaan kokoon nähden oikeaksi. Kovalla paineella syöksyvä vesi roiskuu päälleni kastellen paidan helman ja housujeni etumuksen alushousujen läpi ihoon saakka. Suustani purkautuu litania p- ja s-alkuisia voimasanoja. Vartin päästä pitää olla rehtorin vastaanotolla. Kun katson kuvaani pelissä, näyttää epäilyttävästi siltä, että vahinko voisi olla muun kuin kraanaveden aiheuttama. Tungen vihreitä paperisia käsipyyhkeitä housujen sisään pahimmin kastuneille alueille. Kun vyön kiristää tiukemmalle eivätköhän ne siellä pysy. Kiinni napitettu pikkutakki peittää kastuneen paidanhelman.
Kiiruhdan työhuoneeni kautta ja luikin mapit käsissäni hallintorakennukseen. Onneksi kello käy vasta puolta yhtätoista eikä kukaan tule minua hissiaulassa jututtamaan. Tervehdin rehtorin sihteeriä, joka naputtelee pöytäkoneella menemään jaksaen sentään nyökätä huomenet. Laitan mapit aulan lasipöydälle ja selailen seisten muka kiinnostuneena viimeisintä Yliopisto-lehteä. En halua ottaa riskiä, että takapuoleni muotoinen märkä läntti jäisi nahkaisen sohvan pintaan. Vartin odotuksen jälkeen käy kutsu sisään.
Tervehdin ja olen istumaisillani vaalealla kankaalla päällystettyyn tuoliin, kun rehtori nousee ylös ja viittoilee meidät pienen neuvottelupöydän ääreen puisille tuoleille istumaan. Huokaan mielessäni helpotuksesta. Tiedä minkälainen läiskä vaaleaan nojatuoliin olisi ilmestynyt… Esittelen työryhmän päätöksen ja säätiön edustajan myönteisen lausunnon. Rehtori selailee hajamielisesti papereita ja tekee muutaman huomion – lähinnä muodon vuoksi, sillä tässähän ei jaeta yliopiston varoja. Saan allekirjoituksen, kättelen ja poistun mappeineni.
Nyt onkin neljännen kerroksen aulassa väkeä jonoksi asti. Lounasaika on alkanut. Hissi lastautuu aivan täyteen hallinnon työntekijöitä. Hikoilen nurkassa mapit sylissä. Suurin osa on menossa kellarikerroksen ruokalaan syömään. Kun hissi pysähtyy ensimmäiseen kerrokseen, joudun pujottelemaan koko porukan lomitse aulaan. Juuri ennen kuin hissin ovi suhahtaa kiinni, kuulen jonkun valittavan kovaan ääneen: ”Törkeää! Täällä on märkiä käsipyyhkeitä lattialla.” Vaistomaisesti vilkaisen jalkoihini. Housujeni lahkeestani pilkistää iloisen vihreä, märkä paperipyyhe.
Polkupyöräni, Nishiki 402, on vielä hyvässä kunnossa, vaikka kilometrejä on 17 käyttövuoden aikana kertynyt tuhansia, ehkäpä jopa kymmeniä tuhansia. Teen fillarille keväthuoltoa: puhdistan ja vahaan rungon ja vanteet, pesen ketjut näppärällä pesurilla ja öljyän ne Shimanon Wet Lube -ketjuöljyllä, suihkutan ceeärceetä liikkuviin osiin ja vaijereihin, laitan renkaiden ilmanpaineet kohdilleen viiteen kiloon kompuralla sekä tarkistan pyörien ja polkimien kiinnityksen. Ajan vielä testikierroksia pihalla. Voisihan tuon ohjaustangon nostaa hieman korkeammalle, mietin siinä takapihalla ympyrää kiertäessäni. Etuputken ohjaustangon kiinnikkeen säätövara on aivan tapissa, mutta sentin pari saisin lisää hilaamalla kiinnikettä ylöspäin. Niin teenkin. Kyllä; nyt on selkä hyvässä, suorassa asennossa. Baana kutsuu!
Yleensä lähden pihalta alas Vääksyntietä pitkään, melko jyrkkään alamäkeen. Olen jo kääntymässä vasemmalle kun huomaan ison jakeluauton pysäköitynä jalkakäytävälle. Harmistuneena hipaisen jarrukahvoja ja suuntaankin oikealle koulun ohi kulkevalle jyrkkänousuiselle kevytväylälle. Pikkuvaihde päälle ja kiskomaan seisten ylös mäkeä. Vauhti hiljenee mateluksi. Onneksi. Yksi riuhtaisu ohjaustangosta ja se jää käteeni. Refleksit toimivat. Pysyn juuri ja juuri pystyssä. Käsissäni on ohjaustanko kiinnikkeineen. Kukaan ei ole näkemässä typertynyttä ilmettäni. On minulla työkaluja satulalaukussa, mutta silmälasit jäivät pyörävajaan. Talutan pyöräni takaisin pihalle tankoa kädessäni roikottaen. Kun saan silmälasini nenälleni, koko jutun karmeus paljastuu. Etutangon levennys osoittautuu irralliseksi holkiksi, joka on ollut vain pari milliä ohjaustangon kiinnikkeen sisällä. Hiuskarvan varassa on klisee, mutta tähän tuo sanonta sopii. Mitä jos olisin polkaissut vauhtiin alamäkeen? Sivutien pompun kohdalla tanko olisi taatusti irronnut ja olisin linkoutunut yli kolmenkympin vauhdissa autotielle. Toinen klisee on kylmä hiki, mutta sellainen todella kihoaa otsalleni, kun mielikuvitus rekonstruktoi mahdollisen tapahtumakulun. Ja kolmas on, että tuuria on kahdenlaista…
Kuljemme Rolfin kanssa iltalenkillä kohti Kanavaniemen kärkeä. Toukokuussa on jo niin valoisaa, että frisbeen heittely onnistuu Kanavaniemen koivikossa vielä illansuussakin. Lämmintäkin on; minulle riittää t-paita ja huppari. Lompakko, puhelin, silmälasit ja avaimet kulkevat näppärästi Tommy Hilfigerin olkalaukussa eli ”hinttipussissa” – Juicen Isoisän hinttipussi -biisiä mukaillen. Rolfin vauhti on hieman hidastunut, ikävuosia koiralla kun on sentään jo 12. Poimin kassista kiekon ja heittohanskan, joka on tarpeellinen asuste, koska kiekot ovat nopeasti yltä päältä kuolassa.
Rolle seisoo vierälläni aina yhtä yllättyneen iloisena takapuoli täristen, kun frisbeen reuna ilmestyy näkösälle. Viskaan kiekon rullaamaan maata pitkin ja Rolf syöksyy rollerin perään innosta röhkien. Kyllä vanhankin koiran tassut vielä vipattavat. Koira nappaa frisbeen hampaisiinsa vauhdista. Pudottaa sen maahan ja odottaa läähättäen toista muovikiekkoa tulevaksi. Heitän sen hieman eri suuntaan ja Rolfin painellessa perään poimin koiran hylkäämän kiekon. Kun Rolf jättää frisbeen maahan, olen jo valmiina heittämään uudestaan. Leikki jatkuu ja ilta hämärtyy. ”Kiekot kassiin ja kotia kohti!” huudan Rollelle. Janohan tuollaisessa hommassa tulee, niinpä Rolf tekee sen, mihin kiekkosessio usein päättyy: rapistelee kanavan reunakivetystä alas vedenrajaan juomaan.
Kopistelen kuraantuneet kiekot koivunrunkoon ja sujautan ne hanskan kanssa kangaspussiin. Havahdun kovaääniseen loiskintaan ja ulinaan. Ryntään kanavan reunalle. Rolf on lipsahtanut veteen uimaan eikä pääse liukkaita kiviä pitkin ylös. Tuota se vanhuus teettää, ajattelen mielessäni. Koira on jo paniikissa, kun tassut vain lipsuvat reunakivillä. Pudotan kiekkopussin maahan ja hivuttaudun kohti vedessä pärskivää Rolfia. Monesti olen kanavaan vierineen kiekon hakenut, joten tuttua puuhaa tämä on. Paitsi, että veneiden peräaaltojen kastelemat kivet ovat todella liukkaita. Seuraava mitä tajuan on, että olen minäkin heittänyt talviturkkini. Pulahdan kivetystä pitkin liukuen uimaan kanavaan koirani seuraan. Kanavan matalalla reunalla vedessä seisten saan työnnettyä vauhkon eläimen sen verran ylöspäin, että sen tassut tapaavat kuivaa kivetystä, jolta Rolf pääsee loikkaamaan nurmelle itseään ravistelemaan. Rämmin ylös perässä läpimärkänä. Kauhukseni tajuan, etten tajunnut jättää olkapussukkaa nurmelle. Olen aivan varma, että lipeämiseni kyljelle Hilfigerin päälle ja muutaman minuutin uinti kanavassa on tuhonnut kännykkäni ja silmälasit sekä mahdollisesti vioittanut mikrosirukortteja. Kuivaan käteni kankaiseen kiekkopussiin. Avaan pahoin aavistuksin raapiutuneen pussukan. Käsittämättömästi sen sisältö on pysynyt kuivana eikä rysähtämiseni sen päälle ole halkaissut puhelimen näyttöä. Silmälasitkin ovat täysin ehjät.
Rolf ravistelee itseään ja hinkkaa turkkiaan kuivaksi nurmikkoon. Kytken koiran. Lähdemme yhdessä laahustamaan kohti kotia. Onneksi asuntomme on viiden minuutin kävelymatkan päässä. Eikä Vääksyn pimenevässä illassa kukaan tule jututtamaan vettä valuvaa paria. Ensimmäiseksi suihkutan ja kuivaan Rolfin, joka ryntää kylpyhuoneesta itseään ravistellen piehtaroimaan olohuoneen karvalankamatolle. Vasta sen jälkeen ehdin tarkemmin tutkia kylpyhuoneessa omia vammojani. Oikea kylkeni ja olkavarteni ovat mustelmien ja verinaarmujen täplittämät. Päässäni on verta vuotava kuhmu. Oikean kämmenen iho on raapiutunut vereslihalle. Mutta hengissä ollaan – sekä mies että koira. Sitä se vanhuus teettää, mietin lämpimässä suihkussa seistessäni. On muuten laadukas tuo Hilfigerin hinttipussi…