Kino Tapiolan tarjonta ei kiinnosta. Perjantai-ilta Angelikan ja kuninkaan seurassa tuntuu tylsyyden huipentumalta. Olisivatko rahavaratkin sen verran huonot, että leffalippuun ei röökiaskin oston jälkeen jää rahaa? Tai sitten, vasta pari vuotta aiemmin valmistuneen Heikintorin, Hekarin, Hegarin, vetovoima on Kinoa vahvempi – tällä kertaa. Suuntaamme kulkumme kohti uutta keskustaa, joka Heikintorin tultua valmiiksi, ohitti kiinnostavuudessaan selvästi vanhan keskustan, Kedekan, käytännössä Mäntyviidan mittaisen kauppakadun.
Hekari, joka on ikään kuin taivaasta pudotettu Tapionraitin pätkän katteeksi, on auki iltamyöhään. Se on mitä parhain paikka hengailuun. Sellaiseen päämäärättömään joutenoloon, joka on toisinaan se vähiten vaivaa vaativa yhdessäolon muoto: rundaillaan mestoilla, blaadataan röökiä, bamlataan skeidaa ja tsiigataan fönstereitä.
Minä nykäisen Hekarin oven auki. Oviaukon täyttää iso mies, joka sanoo, ettei sisälle ole asiaa ja puolittain työntää minut takaisin ulos. Tavaratalossa on tapahtumassa jotain. Ilmeisesti me emme pääse näkemään mitä. Muitakin porukoita seisoo Heikintorin edustalla ihmettelemässä toimintaa. Aikuiset lasketaan sisään ja lapset niiden vanavedessä, mutta nuorisolla ei ole pääsyä sisätiloihin.
– “Noi on siviilikyttiä.” Sanoo meitä muutaman vuoden vanhempi kundi. “Siel on tilanne päällä. Diskoonkaa ei päästetä ketään.”
Vanhempia tyyppejä naurattaa, kun joku niiden kaveri kävelee muina miehinä Hekarin käytävää ja poliisien selän takaa ulos ovesta. Poliisimies vielä kohteliaasti avaa oven. Mekin nauramme, vaikka emme oikein snaijaa jutun juonta. Nauru yltyy oikein räkäiseksi, kun toinenkin niiden frendi ilmestyy ovea vahtaavan skouden taakse. Tällekin avataan ovi ja kiitokseksi kundi kääntyy ja kumartaa syvään.
Kohta ovien luona parveilee useampi siviilivaatteinen poliisi. Aivan ilmeisesti ivanauru alkaa hermostuttaa virkavaltaa. Täällähän on jännempää kuin leffassa, naureskelee Cassu vieressäni. Panemme röökit fleggaamaan, vedämme hermosauhut studikseen. Vanhemmat kundit ovat heti pummaamassa sätkiä. Kokemuksesta tiedämme, että on parasta suostua. Nämä tyypit kun ovat meille ihan tuntemattomia naamoja. Tilanne ovilla näyttää rauhoittuneen. Syksyn kylmyys hiipii vaatteiden alle. Oma porukka on jo dallaamassa Tapiontorin poikki himaanpäin. Minua alkaa pissattaa.
– “Venatkaa! Mä käy kusella tuol skutsissa.” Huudan ja juoksen kohti Tapiontorin takaista metsikköä. Ehdin juuri sivukäytävään, kun eteeni ilmestyy kolme miestä. Hekarin poliisit, käy mielessäni. Yksi niistä nostaa minut seinää vasten.
– “Tää on yks niistä naurajista. Mä vedän turpaan samantien!” Huutaa pienempi pollari saalistuskiihkossaan.
– “Oota. Toi ei oo sitä porukkaa, jota me etsitään.” Sanoo vanhempi.
– “Onko sulla henkkareita!” Karjuu snadi skoude minun korvaani.
– “O-o-on mulla, jotain.” Ähkin kuristusotteessa ja vedän taskusta henkkarit. “Tai eihän mulla ole kuin yks slabari.”
– “Voi helvetti! Tää on NMKY:n jäsenkortti.” Sanoo pieni kyttä.
– “Anna pojan olla, Pena. Pikkukundi.” Toteaa kolmas poliisimies.” Dulla on muualla.”
Tummansinisissä farkuissa ei kastunut vasen puntti pahemmin näy. Kotona tungen märät byysat suoraan pesukoneeseen.
Koululainen tuskin odottaa mitään niin innokkaasti kuin kesälomaa. Toukokuun viimeiset koulupäivät ovat silkkaa kidutusta sekä oppilaille että opettajille. Jossain vaiheessa kesäloman ja kesätyön välille laitetaan vahva yhtäläisyysmerkki. Kaveripiirissä ei rippikoulukesän jälkeen ole kai ainuttakaan, joka voisi harrastaa silkkaa vetelehtimistä koko kolmen kuukauden jakson ajan.
Toisaalta, kesätyö tarkoittaa myös mahdollisuutta toteuttaa muuten saavuttamattomilta näyttäviä unelmia. Varsinkin, jos malttaa pysyä rahankäytön kanssa kohtuudessa kesäviikonloppuisin. Ennen täysi-ikäisyyttä se ei ole kovin vaikeaa; 18 vuotta täyttänyt joutuu sen sijaan tekemään vaikeita valintoja.
Tapiolan Heikintorin sisääntulokerroksessa oli RAL-niminen varhainen täyden palvelun supermarketti. Mummuni Senja oli meillä koko lastenvalvojana oloaikansa Rallin vakituinen asiakas. Senja oli tarkka ruuanlaittoon tarvittavien ainesten tuoreudesta ja laadusta. Maittavien aterioiden ja välipalojen lisäksi hän tarjosi minulle ensimmäisen kesätyöpaikkani. Hänen kovaan työntekoon tottuneesta näkökulmastaan 14-vuotias oli aivan liian vanha lojumaan puoleen päivään vuoteessa ja viettämään huoletonta loma-aikaa, jonka ainoat täytteet olivat pallonpeluu, musan kuuntelu, sarjakuvien selailu, onkiminen ja uiminen.
Niinpä erään kauppareissunsa jälkeen Senja kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän lähetti kympin setelin ja kertoi puhuneensa Rallin vihannespuolen esimiehen kanssa ja sopineensa työpaikasta vihannestorilla. Tämä ei ollut mikään ilouutinen sinänsä, mutta äitini yhtyessä painostukseen, ei minulle jäänyt vaihtoehtoja. ”Omat ansiot” -sanayhdistelmä vilahti suostuttelupuheessa taajaan.
Myös lupaus päästä pois etuajassa Ritvalan uneliaasta lomanvietosta kuulosti hyvältä. Vaikka olin nauttinut Vekan kesäkodissa olosta, viimeisellä lomaviikolla uimarannalla matkaradiosta kuulemani Rollareiden ”Honky Tonk Womenin” kutsu oli kuin seireenien laulua Odysseuksen merimiehille. Kitaran hankintapolte oli juuri pahimmillaan, joten viimeistään siitä narusta vetäminen sai minut suuntaamaan vastahakoiset askeleeni eräänä kesämaanantaina Heikintorille.
Varhain aamulla olen henkilökunnan ovella jännityksen painaessa kivenä vatsassani. Alku ei lupaa hyvää. Muu vihannestorin henkilökunta käyttää vauhdikkaita raidallisia puuvillakauluspaitoja. Kukaan ei ole kertonut, että uusi työntekijä on tulossa, joten sellaista ei minulle löydy. Kun toiset jo menevät laittamaan tiskiä valmiiksi, etsin hädissäni sopivaa työasua. Saan vastaani railakkaan naurunremakan astuessani tiskin taakse. Paperinen suikka on väärin päin, samoin valmiiksi hieltä haiseva vaaleansininen poolopaita, ja esiliinani on lihatiskin väreissä. Suikan käännän äkkiä oikein päin ja vihreä esiliinakin löytyy, mutta koko helteisen päivän hikoilen keinokuituisessa poolossa. Vaa’an käytönkin opin kaiken kaaoksen keskellä.
Hieman pidempään kesti ennen kuin muistin tehdä ykkösen ilman etukiehkuraa. Kun kassalla töissä ollut luokkakaverini Kaija tuli toisen kerran kysymään, että onko tämä ykkönen vai nelonen, menin todella noloksi. Salaa harjoittelin oikeanmallisen ykkösen tekoa käärepaperin kulmaan. Työ tekijäänsä neuvoo ja valitukset loppuivat.
Loppuviikosta löytyi minullekin puhdas kauluspaita. Olin kaupan nuorin työntekijä 14-vuotiaana ja näytin pari vuotta sitäkin nuoremmalta. Mitään työhönohjausta ei tietenkään ollut järjestetty, mutta aina porukasta löytyy joku empatiakykyinen henkilö, joka neuvoo ja auttaa. Seuraavalla viikolla tuli tunne, että tämähän sujuu.
Töitä tehtiin kahdessa vuorossa. Iltavuoroviikot olivat ne mukavimmat; sai nukkua aamulla pitkään, ei tarvinnut purkaa vihanneslähetyksiä pakokaasun täyttämässä kellarihallissa eikä laittaa tiskiä kiireellä valmiiksi ennen myymälän ovien aukeamista. Iltavuorossa ikävää oli vain myymättä jääneiden vihannesten ja marjojen laadun arviointi: tuoreelta näyttävät vietiin kylmävarastoon, nahistuneet kipattiin roskapuristimeen kaiken muun roskan seassa. Biojätteen kierrätystä ei vielä oltu keksitty…
RAL-myymälään tulivat tietysti kaikki Tapiolan tutut ja kaverit asioimaan. Itsetuntoa kohotti kummasti luokkakavereiden myönteinen ihmettely – olinhan vihannestorin puoliammattilainen tehomyyjä. Tapiolassa asuvat yhteiskoulun opettajat tekivät myös ostoksiaan supermarketissa. Heidän kohtaamisensa ”siviilissä” muutti käsitystäni monesta kateederin takana nuttura kireällä äkseeranneesta tädistä; nuohan ovatkin ihan mukavia tyyppejä.
Monenlaisia bonuksia kuului markettityöläisen mitättömän kahden ja puolen markan tuntipalkan jatkeeksi, varsinkin jos sattui kohdalle muuten harmillinen lauantaivuoro. Viikonlopun alla myymättä jääneitä tai käsittelyssä kolhiutuneita tuotteita sai esimiehen luvalla viedä kotiin myös muilta osastoilta. Valmiiksi siivutettua makkaraa ja huonosti säilyviä juustoja vein kotiin äitini iloksi. Parasta ennen -ajattelu ei ollut edennyt tuotekohtaisiin merkintöihin saakka. Asiantunteva myyjä osasi kuitenkin opastaa poimimaan kelvolliset ruokatarvikkeet talteen.
Paras yksittäinen palkanlisä oli Trip-mehutetroja täynnä olleen pahvisen myyntitelineen rusentuminen trukin sarviin. Siivouksen jälkeen sain kerätä kaikki ehjänä säilyneet tetrat kahteen muovipussiin, jotka selkä vääränä raahasin kotiin. Mustaherukkamehua juotiin meillä monta viikkoa. Marjoja ja hedelmiä napsittiin suoraan kuormasta, mikä oli luvallista, kunhan sitä ei tehnyt asiakkaiden silmien edessä. Taukotilassa oli kori eilisen leipiä kotiin vietäviksi. Pienen levyhyllyn valikoimasta ostin monta singleä tukkuhintaan. Isojen poikien paketoidessa itselleen edellisen kuukauden miestenlehtiä, tyydyin Korkeajännitys- ja Siivet-sarjakuviin.
Kun vihannesten satokauden huippu päättyy, alkaa marjojen myynti. Mansikan ja vadelman kiihkeimmällä myyntiviikolla tulee torille asioimaan viekkaan näköinen äijänturilas. Hän tiirailee aikansa myyntituohuja, hamuaa käteensä litran mitat yksi toisensa jälkeen ja alkaa sitten pahaan ääneen rähistä, että yksi mitoista on leimaamaton. En tajua miekkosen puheista mitään. Jatkan mansikoiden lappaamista yrittäen saada pitkän jonon lyhenemään.
Turjake tempaisee marjoja puolillaan olevan mittakannun kädestäni. Mansikat lentävät ryöppynä pitkin myymälän lattiaa ja liiskautuvat nopeasti punaiseksi massaksi asiakkaiden sandaalien alle. Äijä huutaa naama punaisena: “Tämä mitta on leimaamaton!”. Esimies ryntää paikalle. Yleisen sekasorron ja huudon keskeltä hivuttaudun asiakasmeren sekaan pois myrskyn silmästä. Takahuoneessa mukava naismyyjä lihaosastolta kysyy, mikä hirmuinen huuto vihannespuolelta kuuluu. Kun kerron, hän alkaa nauraa lyöden käsiä polviinsa.
Vihannestorille ilmestynyt mies onkin vanha tuttu röttelöitsijä, joka kyttää myös ulkotorin myyjien kojuja. Naurua pidättelen hän näyttää, missä siivousvälineitä pidetään ja silmää iskien kehottaa minua luuttuamaan vihannesosaston edustan lattian ja keräämään irtopisteet. Ymmärtämättä mitä hän tarkoittaa siivoan tahmean punaisen sotkun. Mekkalan taouttua esimies tulee kiittämään minua esimerkkilisestä tilannetajusta. Silloin ymmärrän.
Puolitoista kuukautta parasta kesää meni kuin pääskysen siivillä. Vihannesten myynti siirtyi elokuun puolessa välissä lihatiskin jatkeeksi. Sinne ei minulla sentään ollut asiaa. Varastomiehen hommia pakokaasun hajun ja yleisen sekavuuden vuoksi kestin viikon. Olisi pitänyt opetella ikään kuin uusi ammattitaito, ja tietäen, etten olisi enää töissä pitkään, kypsyi lähtöpäätös nopeasti.
Viimeinen pisara oli kylmätilan siivousurakka. Kylmävarasto oli kesän lopulla täydellisen sekasortoinen ja kuvottavan pahanhajuinen. Lattia oli limainen tai tahmea – kaatuneen säilytysastian sisällöstä riippuen. Pahantuulisen vakiomyyjän apulaisena ehdin kuunnella kiroilua, ärtynyttä jupinaa ja typerää naljailua yhden iltapäivän. Lauantain vuoron sopivasti päättyessä urakka oli vielä pahasti kesken. Vaatteita vaihtaessani huomasin vuoropäällikön istuvan taukotilassa. Tilaisuus oli käytettävä.
Yllättävä Lapin matka isän kanssa verukkeena kiemurtelin irti työvelvoitteista saaden vielä kaiken päälle kiitokset ja lupauksen työtodistuksesta postin mukana kotiin. Kitaran hankintaan saatu pesämuna kuoriutui lokakuussa Landolan jumbona. Sillä soittelin omaksi ilokseni alkeellisia rock-riffejä ja uskaltauduin oman huoneeni piilossa hieman laulamaankin.
Mummuni ei voinut ymmärtää, miksi kävin Grilli-Ribiksessä syömässä, kun kotona odotti herkkuateria. Syitä oli monia: uutuudenviehätys, “eksoottiset” annokset ja kavereiden kanssa safkaaminen. Tavallisesti tilasin tuhdin Thüringerin makkara -annoksen ranskanperunoiden ja ison maidon kera. Kyllä sillä annoksella nälkä lähti.
Kerran palkkapäivänä yksin Ribiksessä ollessani päätin kokeilla jotain muuta. Katselin ruokalistaa seinällä ja mietin. Nälkä oli kova, koska tulin suoraan töistä Rallista syömään. Kysyin kokilta, mitä hän suosittelisi. “T-luupihvi. Siinä on kasvavalle miehelle ravintoa!”. Kiitin vinkistä ja tilasin t-luupihvin lisukkeineen. Kapusin jakkaralle ikkunan ääreen vesi kielellä odottamaan. Annos tuli nopeasti niin kuin Ribiksessä aina. Se oli iso ja herkullisen näköinen. Jouduin kuitenkin pettymään pahoin. Pääosan pihvistä vei luu ja liha oli niin sitkasta, että tylsällä ruokaveitsellä oli kova työ jyystää siitä paloja irti. Ranskalaiset söin ja maidon join, mutta puoliksi syödyn pihvin piilotin lautasliinan alle. Kotona mummu taas jäkätti rasvan kärystä vaatteissa, mutta jupina loppui lyhyeen, kun painelin poskeen jättiannoksen Senjan bravuuria, makaronilaatikkoa. Ribiksessä käytiin porukalla myöhemminkin, mutta t-luupihviä ei kukaan tilannut.
Tukka piteni, kun uusi vuosikymmenen rullasi eteenpäin. Äiti motkotti fledasta. Mummu tyrkytti parturirahaa. Otin rahat vastaan, mutta ne menivät leffalippuihin ja röökiaskiin. Sanoin kyllä käyneeni hiusten leikkuussa, mutta tällä kertaa siistittiin vain vähän kaksihaaraisia päitä. Selitys meni läpi aika pitkään.
Ystävälläni Veli-Matilla oli blondit luonnonkiharat hiukset. Olin niistä kateellinen. Oma kuontaloni oli niin sanottu liimaletti, epämääräisen värinen, piikkisuora ja ohut. Mini Vogue, hiusten kihartaminen myös miehille, oli juuri tullut muotiin. Äitini oli vaihtanut asiakkuutensa Mäntyviidan kampaamosta Inkeri Harrille Heikintorille. Siellä permanentin valmistumista odotellessaan hän oli selaillut alan lehtiä ja saanut päähänsä kampauksen lisäksi idean, jolla minut saataisiin tukanleikkuuseen. Salon Inkeri Harrilla kävi myös miesasiakkaita, joten en minä kampaamoon joutuisi.
Hiusmuotoilija otti minut hoiviinsa. Hiukset pestiin, papiljotit pyöriteltiin tukkaani ja jotain pahalle haisevaa tököttiä suihkuteltiin ympäri päätäni. Hieman hävetti istua rullat päässä, mutta kun viereisellä penkillä istui toinen uros Tekniikan Maailmaa rauhallisesti lukien, ajattelin, että näin sitä ollaan muodin edelläkävijöitä. Kampaaja kiitteli vielä tukkani pituutta. Eihän permanenttia lyhyisiin hiuksiin pystyttäisi tekemään. Sillä permanentista tässä oli kyse; Mini Vogue oli pelkkä peitenimi.
Äitini oli tyytyväinen, vaikka hintaa tuli tavalliseen hiustenleikkuuseen nähden moninkertaisesti. En myöskään kertonut, että todellisuudessa hiuksiani ei lyhennetty lainkaan. Onneksi oli koko viikonloppu aikaa totutella kiharoihin. Kun lauantaina pesin hiukset, ne menivät kuivatessa tiukalle säkkärälle. Katsoin kauhistuneena kylpyhuoneen peiliin. Siellä näkyi kalpea, finninaamainen Jimi Hendrix. Sitä mieltä oli illalla tapaamani Veli-Mattikin saatuaan naurultaan vedettyä henkeä: ”Ööh… Huh! Magee fleda, Roba!”
Seuraavalla viikolla olisi luokkakuvaus. Äidin neuvoilla, uudella pesulla, föönin avulla ja kovalla harjaamisella tukka asettui loiville laineille. Luokkakavereiden vitasailusta ei vain meinannut tulla loppua. Kolmen viikon kuluttua letti oli oijennut suoraksi. Pilanteko loppui ja äitini luovutti. Eikä yksinhuoltajan rahatkaan kuukauden välein kiharointiin olisi riittäneet. Tukanleikkuusta ei enää puhuttu.
Harrille menin seuraavan kerran vasta ylioppilaskirjoitusten keväänä 1974. Silloin puoleen selkään ulottuva liimaletti vihdoin leikattiin lyhyeksi. Hyvä että hiukset ylioppilaslakin alta näkyivät.
70-luvulla Heikintorin tärkein liike minulle oli ilman muuta Wager-Musiikki, joka 1968 oli Musiikki Fazer -nimisenä aloittanut toisessa kerroksessa kohtuullisen isoissa tiloissa. Levyjen ostomatkat Helsingin Aleksanterinkadulle harvenivat, kun oman kylän myymälästä löytyi hyvä valikoima levyjä ja soittimia. Heikintorin slogani piti tässä suhteessa täysin kutinsa: “Kaikki mitä voitte ostaa Aleksanterinkadun varrelta, saatte myös Tapiolan keskuksesta.”
Myyjät olivat kivoja ja asiantuntemusta löytyi. Hilluin niin tiiviisti musiikkiliikkeessä, että sain pyytämättä pienen alennuksen ostoksista. Kerran kun olin uutuussinglejen laaria tutkimassa, käteeni osui Manfred Mannin vastailmestynyt pikkulevy “My Name is Jack”. Ihmettelin uutta isokokoista miesmyyjää. Hän oli jotenkin tutunoloinen ja otti tilanteen huumorilla, kun tyrkytin rahaa tiskin yli, sanoen: “Rahaa en ota, mutta nimmarin voin levyn kanteen laittaa, jos haluat.” Vaalea tuttu naismyyjä kiirehti pelastamaan tilanteen. Kotona laitoin uuden levyn soimaan ja katsoin kantta. Siinä luki mustalla tussilla “Fredi”.
Wager-musiikissa käydessäni tein aina kierroksen toisessa kerroksessa. Eräänä syynä oli luokkatoverini, Terhi-niminen tyttö, johon oli ihastunut. Hän oli silloin tällöin myyjänä kenkäkaupassa. Monet kengät tuli tuosta myymälästä ostettua. Kestävimmiksi osoittautuivat Nokian pitkävartiset mustat kumisaappaat, jotka ovat vieläkin mökillä käytössä pari paikkaa kyljissään.
18 vuotta täytettyäni pääsin nauttimaan Heikinvintin ravintolapuolen tarjoomisista. Joskus, kun ei huvittanut dallata Otaniemeen bailaamaan, jäimme koko illaksi istumaan Vinttiin, jossa oli hyvä jukeboksi. Peko ei tuntunut saavan kyllikseen Queenin “Killer Queen” -kappaleesta. Se etsautui niin tehokkaasti mieleeni, että pystyin tuon biisin kuullessani näkemään pöytäseurueemme bisseä lipittämässä ja juttelemassa niitä näitä Killerin soidessa taustalla.
Vintin kahvilassa on jännittynyt ja odottava tunnelma. Tiibo on tulossa levykassin kanssa. Kassissa on iso nippu Vanhan Isännän uunituoretta “Vanha Isäntä” -älpeetä. Vanhan Isännän voitto popyhtyeiden SM-kisassa Tavastialla pari vuotta aiemmin on nostanut bändin suosion paikallisesti huippulukemiin. Hyvin tekevät levyt kauppansa.
Raitintason myymälöistä ykkönen oli Suomalainen Kirjakauppa. Olihan Mäntyviidallakin vastaavanlainen, mutta sen valikoimat olivat kovin pienet verrattuna tähän uuteen isoon kauppaan. Alennusmyynti oli tietysti kirjojen ystävän vuoden kohokohta. Suomalaisen erikoisuus oli vuoden ympäri toimiva poistolaari, joka piti jokaisella Hekarin käynnillä tsekata.
Toinen vakiokohde oli suurten lasisten ulko-ovien viereiset pyöritettävä hyllyt täynnä englanninkielisiä pokkareita. Erityisesti minua kiinnostivat Mad-lehden taskukirjat. Niitä kertyi hyllyyni 80-luvun alkuun mennessä kymmeniä. Kun sitten muutin syksyllä 82 pois kotoa, oli osasta kirjoja luovuttava. Valinta oli vaikea, mutta Antti Korpin tien pikkuiseen opiskelijakaksioon ei koko kirjastoni kerta kaikkiaan mahtunut. Levyistä en halunnut luopua. Madit kuskasin Mäntyviidan kirjakauppaan, joka siinä vaiheessa oli muuttunut divariksi.
R-kioskeja Tapiolassa oli useita. Tapiolantien bussipysäkin kohdalla yksi, Sateenkaarella toinen, Pohjantien varrella kolmas ja Oravannahkatorilla neljäs. Oli varmasti muitakin. Suurin ja paras oli tietenkin Hekarin Ärrä siinä Raitintason kulmalla. Sieltä sai Tintit, Asterixit, Lucky Luket ja muut laadukkaat sarjakuvakirjat. Musalehtiä oli tarjolla enemmän kuin mihin rahat riittivät. Kaverini Jukan kanssa kävimme loputonta, hyväntahtoista, kiistaa siitä, kumpi on parempi Melody Maker vai New Musical Express. Niinpä minä ostin Melodyn ja Jukka NME:n. Luettuamme lehdet vaihdoimme ne, joten kumpikin voitti.
70-luku läheni loppuaan. Käynnit Heikintorilla harvenivat, koska koko päivä, monesti myöhään iltaan tai pitempäänkin, meni Helsingissä. “Päivät opinnoissa ja illat viihteellä”, oli monen muunkin kanssaopiskelijan motto. Yösijakin löytyi jonkun opiskelukaverin boksista. Vuorikadulla, aivan Porthania-rakennuksen kulmilla oli MicMacin vaatekauppa. Hyvä ystäväni ja opiskelukaverini Pete oli siellä satunnaisesti töissä. Kävin häntä moikkaamassa; joskus farkut tai t-paita kassissa, kun lähdin ulos. Poistomyyntiin menevistä kledjuista sain kunnon alennukset.
Taas kerran Wagerilla levyjä plärätessäni tein huomion uudesta liikkeestä, johon pääsi musiikkikaupan kautta. MicMac oli avannut sivuliikkeen Hekarille. Sattui vielä sopivasti syksyn alennusmyynti olemaan hyvässä vauhdissa. Olin hoikassa kondiksessa: housujen tuumakoko siinä 30:n nurkilla. Farkkuja oli kolmet, nyt voisin ostaa sammarit. Nostelin samettihousujen kasoja ja etsin sopivan värisiä ja kokoisia. Myyjätyttö tuli jeesaamaan. Kaikki isoimmat oli myyty, mutta yhdet 28-tuumaiset sentään löytyi. Väri hieman epäilytti, mutta kauniin myyjättären vakuuttelu punaisen värin trendikkyydestä sai minut siirtymään sovituskoppiin. Päälle menivät. Olivathan ne tiukat, mutta sellainen oli muotikin, siihen aikaan. Kaupat tuli.
Samana syksynä alkaneiden englannin opintojen Oral Use -harjoituksia ohjasi brittiläinen Mr Bullivant, joka oli hieman konservatiivinen mutta muuten huumorintajuinen tyyppi. Kävimme läpi asusteiden nimiä.
– “Trousers… Any other similar names you know for men’s clothing?” Kysyy lehtori.
– “Breeches, pants, slacks.” Vastaan minä. Olen noussut seisomaan vastatessani. Lehtori vilkaisee housujani. Ja sanoo:
– “Slacks… Well, what might those be you’re wearing?”
– “How about pink tights, sir?”
Kun Yhdysvalloissa kieliharjoittelussa ollut ystäväni tuli takaisin Suomeen juuri joulun alla, hän toi minulle pyytämäni aidot Amerikan Levikset. Tuumakoko oli 32 ja ne olivat oikein sopivat.
Äitini asui Menninkäisentien kolmiossaan vuoteen 2010 saakka, joten kävin perheeni kanssa Tapiolassa kerran kuukaudessa. Heikintorille emme kovin usein eksyneet. Äitini suosi Stockmannin Herkkua ruokakauppanaan. Ja olihan ihkauudessa keskustassa kaikki, mitä Hekarillakin oli tai oli joskus ollut.
2013 lokakuussa teimme, äitini ja minä, nostalgiamatkan Järvenpäähän ja Tapiolaan. Sen mahdollisti vuosi aikaisemmin minulle myönnetty etätyöpäivä. Ei työnantajani ollut kiinnostunut milloin hoidin sähköposteihin vastaamisen, joten myöhäissyksyn aurinkoinen perjantai sopi oikein hyvin meille molemmille. Järvenpäässä piipahdimme vain pikaisesti Maaseutuopiston alueella, koska päämääränä oli käydä kaikissa meille tärkeissä Tapiolan kohteissa. Niin myös teimme.
Kun Otsolahden venevalkama, vanha keskusta elokuvateattereineen, Menninkäisentie, Silkkiniitty ja vallihaudat on katsastettu huomaamme kellon lähestyvän kahtatoista. Nyt mennään syömään. Ruokapaikan löytäminen tuottaa vaikeuksia. Kiertelemme Tapiontorin ympäristössä ja Heikintorilla. Mikään ravintola ei tunnu käyvän. Viimein, nälkäisinä, tyydymme alakerran pizzeriaan. Äidilleni ei ruoka maistu, uuniperuna-annoksesta jää puolet syömättä. Jälkiruoaksi tilattu jäätelö onneksi kelpaa. Istumme pitkään kahvia juoden ja jalkoja lepuuttaen.
Olen ihmeissäni Hekarin tilasta. Pari kolme epäviihtyisää ruokapaikkaa, kirpputori, paljon tyhjiä liikehuoneistoja. Miten tämä on päästetty näin huonoon kuntoon? Ruokailu on piristänyt äitiäni. Päätämme tulla ensi syksynä uudestaan. Uusi matka Tapiolaan toteutuu kuitenkin vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Silloin matkaseuranani on tyttäreni ja hänen kahdeksanvuotiaat kaksostyttönsä.
Viimeisenä etappina tuolla heinäkuisella eräänlaisella pyhiinvaelluksella on Heikintori. Olemme tulleet ihastelemasta Itäisen Lähiön 60- ja 70-lukujen aikakapselia, nyt olemme täällä. Tyttäreni ja pikkutytöt jäävät leikkipuistoon.
Minä nykäisen Hekarin oven auki. Nyt ei ole mieletöntä avajaisruuhkaa, ei huumepoliiseja, ei Tapsa Rautavaaraa esiintymässä, ei Suomalaista Kirjakauppaa, ei Wager-Musiikkia, ei Cassua, Pekoa eikä Hassania – ei ketään. On kuin olisin astunut hylättyyn, hoitamattomaan hautaan. Katettu Tapionraitti, joka kuhisi elämää ja innostusta, on kadonnut. Jäljellä on vain ränsistynyt, hengetön kuori. Tämä tullaan purkamaan. Niin käy myös uimahallille ja Aarnivalkean koululle. Sanottiin juhlapuheissa mitä tahansa. Toiseen kerrokseen vievät rullaportaat on suljettu: liukuporras toistaiseksi pois käytöstä. Toistaiseksi. Toistaiseksi. Toistaiseksi…
Kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto, ellei toisin mainita.
4 thoughts on “Hekari”
Kiitos aikamatkasta nuoruuteen. Niin tuttuja juttuja mitä itsekin muistin hyvin, mutta myös paljon- ai niin olikin, -voi ei, tämäkin- ajatuksia. Erittäin hyvin kirjoitettu.
Kiitos kommentista. Blogillani robertramberg.fi on noin 60 kertomusta Tapiolan puutarhakaupungista. Olen myös julkaissut kaksi Tapiola-kirjaa. Niistä on tietoa blogilla.
Muistan, että Heikintoria jotenkin vastustettiin. Rakennetaan talo kävelykadun päälle.
Parhaat muistot minulle on kun kavereiden kanssa nojailtiin 2.kerroksessa ja kuikuiltiin ketä kundeja on paikalla. Se oli sitä jatkuvaa ihastumisen aikaa.
Kerran lyötiin vetoa, että kun Hekarin ovet nostettiin ylös kesäkuumana päivänä niin pystyykö ajamaan fillarilla läpi. Hyvin meni kunnes vaksi ryntäsi vaksikopista ja otti kiinni. Siinä sitten vaan selitettiin , että en huomannut taloa räps,räps ja niin selvittiin.
Kiitos kommentista!