Hautajaispuheita

Puhe 1

Rakas isämme sai elää hyvän ja antoisan elämän. Ajatus kirkkaana loppuun saakka, hyvin hoidettu keho kuitenkin jo pitkän elämän haurastuttamana, hän sulki silmänsä viimeisen kerran onnellinen hymy huulillaan tietäen tehneensä kaiken oikein. Hän oli perheensä palvoma, työtovereidensa ja alaistensa kunnioittama ja ystäviensä arvostama, sanalla sanoen, merkittävä mies. 

Voimme vain ihmetellä kuinka on mahdollista miten paljon hyvyyttä ja laupeutta voikaan mahtua yhteen ihmiseen? Isämme tapauksessa nämä eivät ole ylisanoja. Hän saattoi olla täydellisin ihminen maan päällä. Pyhimys – se sana tulee eittämättä mieleen, kun muistelee hänen vilpittömyyttään ja auttamisen haluaan. Ketään ei hän jättänyt pulaan, yksikään ei joutunut kääntymään pois tyhjin käsin. Pyytämättä mitään vastalahjaksi hän auttoi paitsi perheenjäseniään ja sukulaisiaan myös aivan ventovieraita lähimmäisiään. Häntä oli helppo lähestyä. Ei todellakaan tarvinnut madella otsa lattiassa hänen edessään. Voi melkeinpä sanoa, että häntä oli se, joka oli hyväksikäytetty. 

Antelias ja empaattinen: sellainen isäkultamme oli. Valmis tukemaan ketä hyvänsä kanssakulkijaa sekä suurissa että pienissä vastoinkäymisissä. Aina löytyi ystävällinen sana ja rohkaiseva taputus selkään muhkean setelitukon tai viisinumeroisen tilisiirron lisäksi. Hän osallistui pyyteettömästi kaupunkimme hyväksi tehtävään työhön, ei koskaan laskenut vapaaehtoiseen toimintaan kuluttamiaan tunteja tai pohtinut rahanmenoa, jos kyseessä oli koko yhteisöä palveleva tärkeä projekti. Järjestö- ja urheiluseuratoiminta oli erityisesti tämän väsymättömän uurastajan sydäntä lähellä. Kuinka monet sukupolvet pääsivätkään paistattelemaan hänen suopeutensa loisteessa. 

Nyt tämä suuri hyväntekijä on peitelty siunatun maan poveen odottamaan jumalaisen pasuunan kutsua taivaan iloihin. Sillä sinne hän on astuva viimeisen tuomion päivänä, jolloin hyvät erotetaan huonoista niin kuin jyvät akanoista. 

Puhe 2

Isäni eli aivan liian vanhaksi. Ukko oli dementoitunut piru viimeiset kaksi vuosikymmentään: raskas taakka sekä perheelleen että ylihintaisen yksityisen hoitokodin henkilökunnalle. Lähtö tästä maailmasta oli niin irvokas, että en halua mennä yksityiskohtiiin. Riittänee, että totean lopun olleen paskainen. Enkä käytä tätä sanaa vain kielikuvana. Varhaisesta järjen valon täydellisestä hiipumisesta eivät ainoastaan kärsineet äijän lapset ja sukulaiset; myös kollegansa ja yhtiön työntekijät hän ajoi hulluuden partaalle ja ylikin. 

Kuin ihmeen kaupalla perheyhtiö pysyi vuosikausia jatkuneen pakkomielteisen keinottelun keskellä pystyssä. Siitä suurin kiitos lankeaa sisarellemme, joka juuri tälläkin hetkellä selvittää tilinpidon kaaosta ja verosotkuja estyneenä osallistumaan tuon roiston maahanpanijaisiin. Siinä oli mies, joka ymmärsi rahan päälle. Nimittäin omien rahojensa. Tuolta vastenmieliseltä kitupiikiltä ei hänen elinaikanaan herunut minkäänlaista taloudellista tukea edes ilman omaa syytään pulaan joutuneille perheenjäsenille. Haluankin tässä pitää minuutin hiljaisen hetken kaikille niille, jotka tuo raakalaismainen hyypiö ajoi päättämään itse päivänsä. Hiljentykäämme.

Kiitos. Mitä tulee osallistumiseen tämän kaupungin asioihin niin voin sanoa, että on suoranainen onni, ettei tämä niljakas grynderi enää viimeisinä vuosinaan päässyt tekemään tuhojaan. Muutama vanha arvorakennus sentään säilyi, tosin ympärillään nuo synkeät, sortumispisteessä olevat, betoniset vuokrakasarmit. Kuinka monta välistävetoa ja suoranaista huijausta ukkeli ehti junailemaaan miehuutensa voimissa. Järjestö- ja urheiluseuratoiminnasta sen verran, että jos vain jokin mahdollisuus oli pelata omaan pussiin, hän ei koskaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä. Vaikka tuo yrmeä kääkkä ei ketään ilahduttanut tai saanut nauramaan, komiikkaa, tahatonta tosin, ei silti jäänyt puuttumaan: muistanette varmaan rakkaudella vaalitun kunniakirjaseinän sekä pöytäviirivitriinin ja ansiomitalikaapin? Hyvä, jos muistatte, sillä niitä ei enää ole. Kyseiset huonekalut pilkoin saunapuiksi, kunniakirjat käytin sytykkeinä kiukaan pesässä, viirit kippasin saunan taakse sekajätteeseen ja mitaleilla pelasimme löylyjen jälkeen kolikonheittoa. Jos yhdellä määrittävällä luonteenpiirteellä haluaa tämän kelmin elämäntapaa kuvailla, olisiko pohjaton ahneus sopiva? 

Siellä tuo patriarkanperkele nyt pötköttää matojen ruokana kymppitonnin sarkofagissa neljä kuutiometriä oman firmansa raiskaaman harjun soraa päällään ja vähän helvetin iso kivi vielä varmistamassa, että siellä pysyy. Paholaisesta ja helvetistä puheen ollen, uskon, että piru omansa nokkii.