Betoninen viemäriputki on ahdas ja haisee epämääräisesti pahalle. Laskeudumme polvillemme. Putken pohjalle jäänyt vesi tunkeutuu heti housun polvien läpi. Selkäreput on riisuttava. Niitä voi vain työntää edellä. Matkanteko on hidasta muutenkin. Hassan sohii edessäni huonovaloisen taskulampun kanssa ja on näkevinään jotain. Minä en näe mitään. Kuulen vain Helsinkiin vievän autotien jylinän yläpuoleltani. Seuraan sokkona perässä. Putken läpi soluttautuminen tuskin vie muutamaa minuuttia kauempaa, mutta matka tuntuu kestävän ikuisuuden. Kohteenamme on Hanaholma. Tämä on se nopein reitti perille.
Hanaholmassa ei ole vielä Pohjoismaista kulttuurikeskusta kirjastoineen. Siellä on vain vanhoja, huonokuntoisia rakennuksia ja puoliksi romahtanut navetta. Lintujen pesimäluodolla munavarkaissa käydessämme kiinnitimme huomiota hylätyn oloiseen, synkkään pihapiiriin. Silloin olivat muut asiat mielessä ja kiire pois, mutta Hassan rekisteröi kaiken ja tallensi mieleensä potentiaalisen tutkimuskohteen. Sukellamme ulos kosteasta betoniputkesta sadepilvien hämärtämään lokakuiseen iltapäivään. Ravistelen kastuneita housujani. Puhdistan kuraantunutta reppuani. Hassan heittää oman reppunsa selkäänsä, seisoo jalat harallaan rakennusten muodostaman piirin reunalla, katselee pitkään tarkkaavaisesti ympärilleen, ottaa muutaman askeleen, mutta pysähtyy saman tien. Hän kyykistyy polvilleen ja kutsuu minut luokseen. Kuraan on painautunut tassun jälki. Monta isoa tassun jälkeä.
– Koira tai kettu. Susia täällä tuskin liikkuu. Ne menee tonne vajan taakse.
– Lähetään veks. Tääl voi olla koira vapaana. Vahtikoira.
– Se olis haukkunu jo. Ei oo ainakaan taluttajaa. Kengän jälkiä ei oo missään. Jatketaan.
Hassan nousee seisomaan, ryhdistäytyy ja vetää valuneita housujaan ylemmäs. Lähestymme hiipien vajarakennusta. Askeleemme ovat muuttuneet vaistomaisesti epäröiviksi. Puuskainen tuuli kohisee rantakoivikon kellastuneissa lehdissä. Alkaa ripsiä sadetta. Vajan ikkuna rämähtää auki. Lasi pirstoutuu sirpaleiksi. Pitkäsorminen, luiseva käsi viittoilee meitä astumaan sisään. Jäykistyn paikalleni. Tunnen kuinka lämmin pissa valuu reittäni pitkin. Käännyn, valmiina ryntäämään pakoon.
– Hah! Mä vähän säikähdin. Myrskytuuli pamautti ton fönärin siruiks. Repaleiset verhot vaan heiluu. Hei! Mihin sä oot menossa.
– E-en mihinkään. Pelästyin mäkin. Snadisti. Jos tuol on joku. Vaik joku denso.
– Ei tääl ketään oo. Hylkytaloja nää on. Ei spurgutkaan jaksa tänne Hanaan raahautua. Mennään sisään. Ota säkin se sukelluslamppus et nähdään paremmin.
Hassan on oikeassa. Vaja on tyhjä. Ihmisistä. Tavaraa on kasoittain. Keskellä lattiaa on puoliksi purettu perämoottori. Ruosteisia koneita ja työkaluja. Sahoja, kirveitä, kaira ja betoniraudasta hitsattu ankkuri. Seinillä roikkuu revenneitä verkkoja. Kalastusvaja. Vanhoja sanomalehtiä on korkeissa pinoissa ja tuulen repiminä pitkin lattiaa. Suuntaan fikkarini valon lehden sivulle. Marraskuu 1944. ”Helsingin seudulta on löydetty kätkettyjä konepistooleja…”.
– Haski. Tuu kattoo tätä. Asekätkentää. Täs on uutinen Hesarissa. Kakskyt vuotta sitten.
– Roba hei! Tääl voi olla niitä vieläkin. Nyt etsitään tarkkaan joka kolo.
– Mua pelottaa.
Hassan sohii lampulla ympäri vajaa. Nurkassa lojuu harmaa mantteli laatikoiden peittona. Kolme suurta laatikkoa päällekkäin. Hassan nykäisee takin syrjään. Kirjoja. Homeisia, ruotsin- ja saksankielisiä kirjoja. Ainakin päällimmäisessä. Nostamme painavan puulaatikon lattialle. Lisää kastuneita kirjoja. Alimmainen laatikko. Kirjeitä. Nekin homeisia.
– Tääl on jotain kiiltävää. Näytä lisää valoa! Pirtukanisteri. Toinen samanlainen. Tyhjiä on. Nää kirjeet otetaan megeen. Kato! Kenttäpostimerkkejä. Sodan aikaisia kirjeitä ja kortteja. Saksalaisia Hitlerin päitä. Nää voi olla arvokkaita. Vähän on kastunu. Mut ei se mitään. Avaa reppus. Mä en saa mahtuu omaani enempää. Tsiigataan himassa sit tarkemmin.
Etsintä jatkuu. Luhistuneeseen eläinsuojaan emme uskalla astua. Sikalan haju tuntuu vieläkin. Kurkistelemme sisään. Valokeilassa ei näy kuin olkia ja kuraa. Saappaanikin ovat paksussa kurassa. Syksyisen iltapäivän hämäryys sakenee.
– Jos mä olisin aseita kätkemässä, niin tää sikala olis kyllä paras mesta. Helvetti! Mikä dunkkis. Yök! Antaa olla. Mennään tsekkaa toi päärakennus. Sit poljetaan himaan. Alkaa tulla liian pimeetä.
Pihapiirin ainoa lukittu rakennus on aivan päärakennuksen vieressä. Jykevien kaksoisovien yli kulkee massiivinen metallinen puomi. Sisäänpääsyn viimeisenä esteenä roikkuu nyrkinkokoinen umpeen ruostunut lukonmöykky. Sihtaamme fikkarien valot saranapuolen raoista sisään halliin. Hallin täyttää pressujen puoliksi peittämä, jättiläismäinen ja punaruskean ruostepatinan peittämä jokin… Kone tai ajoneuvo.
– Mikä ihme toi on? Näätsä mitään?
– Perän vaan. Telaketju on molemmilla puolilla. Joku merkki on tossa keskellä ja jotain kirjaimia sen alla.
– Musta risti punasella pohjalla. Hakaristi. Ja tunnus. Se on panssarivaunu. Sakujen tai meidän.
– Eikä oo. Kolmio se on. Mass tai jotain. Fergu. Se on vanha traktori. Massey Ferguson.
– Voi olla. Musta se näytti ihan tankilta.
Kiipeämme ylös vanhan kartanorakennuksen vintille. Hämäryyteen sekoittuu ummehtunut, imelänkirpeä hylätyn rakennuksen tuoksu. Portaikon seinät ovat vihreän homeen peittämät. Lahonneet askelmat murenevat askeltemme painon alla. Kellertävä sahanpuru leijailee hiljaa alas harmaata valoa kajastavaan alakerran suureen saliin. Merituuli ulvoo ravistuneen talon seinänraoissa. Pihakoivun lehdetön koura raapii haljennutta ikkunaruutua.
Vintin ovi vääntyy auki kirskahdellen. Hassanin taskulampun valokeila osuu johonkin kiiltävään. Se jokin tuijottaa meitä elottomin lasittunein silmin. Sen valtava ruumis on joka puolelle valuva, harmaan karvan peittämä muodoton möykky. Nielaisen. Joku seisoo takanani. Käännyn ympäri. Näen vain kattolautojen väleistä siivilöityviä valojuovia.
– Roba hei! Tuu kattoo. Tääll on kaasunaamari. Ja susiturkki! Nää me otetaan mukaan.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani “Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2021)
