Queen-yhtyeen laulusolisti Freddie Mercury oli tunnettu ilmiömäisistä vokaalikyvyistään ja mahtipontisesta lavatyöskentelystään. Jokainen, joka on nähnyt Freddien kuvia, ei voi olla kiinnittämättä huomiota hänen ylileveään hymyynsä. Tuolle lumiauran levyiselle hymylle on lääketieteellinen peruste nimeltään mesiodens. Mercuryllä oli yläleuassaan neljät ylimääräiset etuhampaat. Freddien mukaan juuri tämä dentaaliongelma antoi hänelle paitsi huomattavan yläpurennan myös kyvyn käyttää huomattavan hyvin kurkunpäätä ja äänihuulia. Lääkärit tosin olivat eri mieltä ja ongelma olisi voitu hoitaa, jos korjaavat toimenpiteet oli tehty ajoissa ennen rautahampaiden puhkeamista. Mutta olisiko Queeniä sitten koskaan ollut? Ainakaan tuota eräänlaiseksi tavaramerkiksi muodostunutta suunseutua ei kuvissa ja videoilla olisi nähty? Monet isot asiat ovat pienistä kiinni…
Vaikka jo neandertalin ihmiset sorkkivat suun kalustoa hoitomielessä 130 000 vuotta sitten, moderni hammaslääketiede ei ole kovin vanhaa. Ranskalainen Pierre Fauchardia pidetään yleisesti nykyaikaisen hammaslääketieteen perustajana ja innovaattorina. Hän syntyi 1679 ja kuoli 82-vuotiaana. Pitkän elämänsä aikana hän loi sekä käytänteet että suunnitteli monet nykyäänkin käytössä olevat instrumentit, joiden kehittäminen hänen jälkeensä on ollut huomattavan nopeaa.
Yleisesti ollaan sitä mieltä, että metsästäjä-keräilijäpopulaatioissa hampaiden reikiintymisongelmat olivat vähäisiä. Vasta maanviljelyyn perustuvat yhteisöt saivat kärsittäväkseen nykyaikaisen karieksen ja modernit hammassäryt. Suomessa tilanne säilyi erittäin huonona 1800-luvun lopulle saakka. Niin myöhään kuin vasta 1872 ilmaantui Suomeen ensimmäinen laillistettu hammaslääkäri: Helsinkiin vuonna 1872 Tukholmasta muuttanut Simon Konstantin Bensow. Tuohon saakka ainoa pätevä keino hammassärkyyn oli pyytää puoskaria – yleensä kylän seppää, jolla oli tarvittavat työkalut ja tarpeeksi voimaa – ronskisti kiskomaan tulehtuneen hampaan irti, ilman anestesiaa tietenkin. Ei ollut mitenkään harvinaista, että hampaiden ongelmat johtivat ennenaikaiseen kuolemaan 1800-luvulla. Eikä tilanne kovin nopeasti parantunut. Vielä 1950-luvulla oli melko tavallista, että ripille pääsevän ykköslahjatoive olivat tekohampaat.
Kosmeettinen hammashoito syntyi kaikenlaista keinotekoista rakastavan ja poikkeavuutta vierastavan Yhdysvaltojen Hollywoodin unelmatehtaan kylkiäisenä. Tuon tapahtuman satavuotisjuhlia pääsemme viettämään 2028. Lääkäri Charles Pincus, joka tunnettiin myös epiteetillä ”Dentist to the Stars” kehitti hammaslaminaatin, joka antoi filmitähdille lisää ”itseluottamusta valkokankaalla”. Hänen tunnetuimpia asiakkaitaan olivat James Dean, Joan Crawford ja nuori Shirley Temple. Aluksi laminaattikuori oli yhden tuotannon ilo. Seuraavaa filmausta varten maitohampainen Shirley kävi taas Pincus-sedän vastaanotolla hakemassa uudet kuoret ja lisää itseluottamusta. Kun Temple sai rautahampaat, nekin paranneltiin standardin mukaisiksi.
1939 ensi-iltansa saanut ”Wizard of Oz” oli ensimmäinen jättimenestys värielokuvana. Mutta pitkälle 1950-luvun puolelle piti elokuvan historian edetä ennen kuin värielokuvasta tuli standardi. Mustavalkoleffoissa ei hampaiden värjäymät tai pienet epätasaisuudet niinkään näkyneet, mutta häikäisevä Technicolor suorastaan vaati kaiken hohtavan kirkkaissa väreissä. Myös hampaiden piti olla luonnottoman valkeat ja rivi tasainen kuin taltalla veistetty. Eihän hampaiden estetiikka pelkästään elokuvanäyttelijöiden ongelma ollut. Kaikki esiintyvät taiteilijat, eturivin poliitikot ja ammattiurheilijat vedettiin mukaan dentaaliorgioihin. Hohtavan valkeasta, tasaisesta hammasrivistöstä tuli standardi, josta ei poikkeamia sallittu.
Tämä valkovakio johti tahattoman humoristisiin ristiriitaisuuksiin menneisiin aikakausiin sijoittuvissa elokuvissa. Ludvig XIV:n valtakautta, joka kesti 1600-luvun lopusta seuraavan vuosisadan alkuun, kuvaavissa pieteetillä tehdyissä draamoissa puvustus, lavastus, käytöstavat ja lähes kaikki muu on tehty tieteellisen tarkasti perustuen aikakauden kirjallisiin lähteisiin ja tutkimukseen. Mutta, ne hampaat, ne ovat ovat juuri sellaiset kuin Shirley Templellä lehtimainoksessa, hohtavan valkoiset ja virheettömät.
Kuitenkin tiedetään, kuinka asia todellisuudessa oli. Novellissaan Pieni nousu Veikko Huovinen kuvailee kuninkaan kalustoa tähän tapaan: ”Ludvig XIV:stä oli suussaan jäljellä vain muutama löyhkäävä hampaantynkä, mutta niillä hän yrittää mukeltaa aamupalaansa. Odontologia ei ole totisesti kovin pitkälle kehittynyt 1600-luvulla!” Huovinen, jos kuka, tiesi, mistä puhui; hänen vaimonsa toimi kymmeniä vuosia kunnan hammaslääkärinä. Haluaisin nähdä edes yhden, sanotaan vaikka 1500-luvun Lontoota kuvaavan realistisen draamaelokuvan, jossa lähikuvissa näytettäisiin yllä kuvatun kaltainen turpavärkki. Toivo on turha: Shirley, minkä teit!
Tutkimusmatkoista kertova filmit ovat toinen totaalisen realismin puutteesta kärsivä elokuvagenre. Napajäätikölle juuttuneen laivan väki hymyilee terveisin hampain, vaikka porukka on ollut kohta puoli vuotta jumissa vailla mahdollisuutta täydentää tuoreruokavarastoja. Vaikeaa oli sitrushedelmien hankkiminen noilla matkoilla tuntemattomaan ja erityisen vaikeaa oli hedelmien säilytys senaikaisissa olosuhteissa tutkimusmatkailijoiden aluksilla. Ensimmäiset keripukin oireet tulevat näkyviin jo kuukausi sen jälkeen, kun c-vitamiinin saanti on loppunut. Keripukki aiheuttaa ientulehduksen ja hampaiden irtoamisen lisäksi vähitellen koko kehon defenssijärjestelmän romahtamisen. Purjealusten aikakaudella noin puolet laivojen miehistöstä kuoli keripukin aiheuttamiin sairauksiin: kolmensadan vuoden aikana, alkaen 1500-luvun alusta, yli kaksi miljoonaa merimiestä kuoli keripukkiin. Ja sitten hymyä kameraan, pojat!
Kolmas elokuvalaji, joka muuten pyrkii pitkälle vietyyn realismiin, on ihmiskunnan tynnyrin pohjalle vajonneiden hylkiöiden, rappioalkoholistien, narkkareiden ja vakavista mielenterveysongelmista kärsivien ihmispolojen kuvaukset. Lian ja jätteiden hajun voi melkeinpä haistaa katsomoon saakka. Vaatteet ovat riekaleina, tukka rasvainen ja ruokkoamaton, iho kellertää, pistosten jäljet näkyvät… Kun hylkiö puhuu kameralle, loppuu realismi. Hampaat ovat kuin Shirleyllä.
Oli ilmiselvää, että sellainen artisti kuin pianistikuuluisuus, viihdetaiteilija Liberace tarvitsi välttämättä yliluonnollisen valkean kaluston. Mutta ei tuo helmiäismäinen posliinihymy ollut vain turhamaisten valkoisten artistien yksinoikeus. Moni afro-amerikkalainen lankesi samaan hullutukseen. Jos katsoo esimerkiksi Little Richardin poseerauskuvia the Beatles -yhtyeen rinnalla 60-luvun alun Hampurissa, niin hyvin loistaa pikku-Rikun hymy.
The Beatlesista kun tuli puhe, ei heidän managerinsa ilmeisesti mennyt dentaalivaatimuksissaan noin pitkälle. George Harrison oli hankalin tapaus; savuke roikkui suupielessä suurin piirtein koko vaiveillaoloajan eikä Georgea oltu siunattu helmiäishymyllä. Harrisonin hampaat olivat nikotiinin värjäämät ja jo alunpitäen mallia yksi-risti-kaksi-loput-peruutettu. Eräällä verkkosivulla on kuvakavalkadi 50-luvun lopulta George Harrisonin kuolinvuoteen saakka, jos jotakuta kiinnostaa remontin eteneminen. Ei ole ihme, että hammaslääkäristä tuli Harrisonien perheystävä. Toisaalta vielä 60-luvun puolivälissä Britteinsaarilla ei oltu aivan niin pikkutarkkoja vähäisten virheiden tai puutteelisuuksien kanssa. Paul McCartneyn skootterikolarissa lohjennut etuhammas näkyy ”Paperback Writer” ja ”Rain” -promovideoilla 1966.
Rantautuihan tämä hammasfetissi lopulta Suomeenkin. Taisi olla Soundi-lehden 90-luvun alun keikka-arvostelu, jossa kriitikko katsoi tarpeelliseksi mainita Honey B and the T-Bonesin Arja Puurtisen amalgaamipaikan lyhyen katsauksen alkajaisiksi. Keikka oli muuten hyvä… Oletettavasti kuusikymppinen bluesäijä olisi sen sijaan saanut arvosteluun yhden lisätähden jokaisesta puuttuvasta etuhampaasta. Eräänlaisen päätepisteen tälle ”kehitykselle” muodostanee Antti Tuiskua ja hänen treeniohjelmaansa valottava pitkä juttu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Joku kommentoija olikin maininnut, että ”oli jutun yhteydessä sentään yksi kuva jossa Tuisku ei hymyillä virnottanut koko naaman leveydeltä.”. Leasingkalustolla kelpaa irvistellä.
2010-luku teki selväksi, mitkä ovat julkisuuspelin säännöt. Ensimmäisen säännön arvaattekin: Shirley-kalusto. Halpa mobiiliteknologia ja lähes joka niemeen ja notkoon yltävä langaton laajakaista syöksi muutamassa vuodessa lähes koko maapallon ennennäkemättömään keekoiluun ja irvistelyyn. Kosmeettisen hammashoidon hinnat ovat kovat, syystäkin. Teini-tubettajat ja Tik Tok -tähtöset hakeutuvatkin kirkastamaan hymynsä Itä-Euroopan maihin tai Turkkiin. Samalla matkalla voi ottaa kaupan päälle paksummat huulet ja pulleamman persuksen.
Myönnän auliisti, että lähtökohta tälle narinalle on niin sanottu ”oma lehmä ojassa” -tilanne. Haljenneen takahampaan poisto kunnallisessa hammashoidossa on muutaman kympin maksava kivulias toimenpide. Mutta verrattuna implantin laittoon tuska sekä fyysisesti että henkisesti on vähäinen. Implantin hinta on tällä hetkellä 3000 euroa ja toimenpiteet kestävät viikkoja. Minulla olisi tarvetta kahdelle. Kuusi donaa on helvetin iso läjä rahaa. Onneksi kyseessä ovat äärimmäiset poskihampaat. Ilman niitä tulee toimeen. Minun ei tarvitse ”yrittää mukeltaa aamupalaani” kuten Ludde 14.
On tuossa kuitenkin jollain lailla nurinkurinen tilanne, jos ajatellaan vaikka kuulon huononemisen tuomia kustannuksia. Minusta kyseessä on samantyyppinen vanhenemisen aiheuttama ongelma kuin ikäihmisen hampaiden kunnossa pitämisessä. Molempiin korviin kuulolaite maksaa yhteensä lähemmäs kymppitonnin. Mutta sen maksaa yhteiskunta. Minulle laitteiden paristot ja muut uusittavat osat maksavat muutaman kympin vuodessa.
Lopuksi täytyy kuitenkin taas kiittää kunnallista terveydenhuoltoa – vielä niin kauan kuin se pysyy tällä erinomaisella tasolla. Minulta halkesi keväällä etuhampaasta iso pala. Alkusyy ulottuu vuosikymmenien taakse; suoristin klemmarin hampailla kansakouluikäisenä, jolloin vasempaan etuhampaaseen tuli pieni lohkeama. Jo muutaman vuoden olin katsellut harjatessani, että onko tuo mennyt huonompaan suuntaan? Eräänä iltana pähkinöitä syödessäni sain vastauksen. Oli se mennyt. Soitin hammashuoltoon, sain ajan ja viikon kuluttua minullakin oli ”shirley”. Fiksu hammaslääkäri teki laminaatista oikean värisen, ettei hymyillessäni näytä siltä, kuin aurinko nousisi.
One thought on “Hammas hampaasta”
🦷🦷🦷
Kolme tähteä eikun hammasta. Oli viihdyttävä ja mielenkiintoista.