Lumi on vielä maassa, kun pakkaan Tapiola-kirjat ja kirjoittamani lyhyen viestin Adlibrikselta tulleeseen kirkkaanpunaiseen, sopivan kokoiseen pahvilaatikkoon, jonka olen siististi kääntänyt ympäri. Tulostan postin lähetyslipukkeen ja liimaan sen pikkupaketin päälle. Kaupassa käydessäni jätän paketin Vääksyn R-kioskin tiskille. Kirjat lähtevät kohti Espoon kaupunginmuseota, joka myös KAMU-nimellä tunnetaan. Olen jo unohtanut koko asian, kun pari kuukautta myöhemmin avaan Espoon kaupunginmuseolta tulleen kirjeen. Mukaan liitetyssä viestissä pahoitellaan kiitoskirjeen viivästymistä. Kuoressa on myös hauska paperinukkepahvi, jossa on kuvattuna Tapiolan turistiemäntä ja Kino Tapiolan univormupukuinen vahtimestari. Näiden lisäksi mukana on neljä vapaalippua EMMA-museoon. Nyt meillä on sitten se syy lähteä Tapiolassa käymään.

Päätän kuitenkin odottaa, että tyttäreni ja tyttärentyttäreni tulevat kesänviettoon Vääksyyn. Tosca-tyttäreni tuntee kyllä Menninkäisentien seudut hyvin ja on käynyt Kino Tapiolan näytöksissäkin. Äitini kun asui yli 50 vuotta Menninkäisentien kolmiotaan syksyyn 2010 saakka. Kävimme kerran kuukaudessa hänen kotonaan lounasta syömässä ja noilla reissuilla usein kävelemässä vallihaudoilla, keskustassa tai Otsolahden venesataman maisemissa.

Tyttärentyttäreni Onerva ja Vieno tietävät Tapiolasta sen verran, mitä olen heille lukenut joistakin novelleistani iltasatuna. Vuoden lopulla kahdeksan vuotta täyttävät kaksostytöt ovat juuri sen ikäisiä, että matkasta jää paljon muistijälkiä. Nyt kertomusteni paikat ja blogistani tutut valokuvat alkavat elää oikeilla tapahtumapaikoilla kävellessä.

Tarkoitus on lähteä viiden hengen porukalla, mutta lasten turvaistuimet pikkuisen Pösön takapenkillä vievät niin suuren tilan, että vaimoni jää suosiolla pois. Hänellä onkin Kelventeen retki puolittain sovittuna juuri tuolle torstaille. Nyt hän voi tehdä oman reissunsa sillä aikaa, kun me muut vierailemme Tapiolassa. Kun vielä tyttäreni haluaa ajaa, tietäen isänsä kärsimättömyyden Tapiolan sokkeloisessa uudessa keskustassa, jää minulta eräs etukäteen ärsyttänyt matkan osa kokonaan pois. Saatan nauttia matkustajana olosta ja kertoa jo menomatkalla sekalaisia legendoja elämästä 60- ja 70-lukujen Tapiolassa.

Tyttäreni on viisaasti etukäteen hoitanut Ainoan parkkihallin monimutkaisen maksusysteemin, johon kuulemma tarvitsee kahden sovelluksen lataamisen. Hän on myös selvittänyt Deliberi-ravintolan sopivuuden kahdelle keliaakikolle. Ainoan parkkisokkeloon löydämme tiemme vain yhdellä kyseenalaisella kaistanvaihdolla. Onerva ja Vieno ovat ihmeissään jättimäisessä kauppakeskuksessa, jossa jännittävin juttu taitaa olla perhoshisseillä kulkeminen ylös ja alas. Deliberi on lähes täynnä meidän ehtiessämme sinne juuri pahimpaan lounastungokseen. Arvaten oikein aikuisten annosten suuren koon, tilaan itselleni lasten hampurilaisaterian.

Siinäkin on tekemistä. En lainkaan ihmettele suomalaisten lihavuusongelmaa, vilkaistessani viereisessä pöydässä aterioitsevan nuoren miehen jättimäistä aikuisten ateriaa. Tuolla ruokamäärällä voi mennä metsätöihin koko päiväksi tarvitsematta ottaa eväitä mukaan. Ruokapaikka on steriili ja jotenkin epäviihtyisä, mutta lounaskiireistä huolimatta annoksemme tulevat nopeasti pöytään ja palvelu on ystävällistä. Täydellä vatsalla on hyvä lähteä pitkälle kävelykierrokselle auton jäädessä Ainoan parkkihelvettiin.

Sateisen heinäkuun alun ihme on Tapiolan kaunis vaikkakin tuulinen sää. Olemme varautuneet viileään päivään, mutta iltapäivä on lähes helteinen. Sen verran olen Tapiolan täyteen ahdetun uuden keskustan kulmilla kulkenut vieraillessani äitini luona, että löydän Ainoasta ulos päästyäni helposti Tapiontorille, jossa minua tervehtii Foto-Tapion tuttu valomainos. Myös Länsiväylä-lehden toimitilat, muuten jotenkin ränsistyneen torin toisella puolella, muistan edelliseltä, äitini kanssa tehdyltä vierailulta, josta oli kulunut lähes täsmälleen kymmenen vuotta. Tuo pitkä visiitti 2013 jäi äitini viimeiseksi.

Kun jään seisomaan Tapiontorin keskelle luodakseni nostalgisen silmäyksen ympärilleni, tyttäreni kysyy, pitääkö ottaa puhelimen navigaattori avuksi. Sanon kyllä löytäväni tien EMMA-rakennukseen vaikka silmät ummessa. Olenhan ollut siellä pari kuukautta töissä Weilin&Göösin kirjoja pakkaamassa 70-luvun lopulla. Pari puolituttua tapiolalaista tulee moikkaamaan, kun kävelemme vanhalla tutulla Tapiontorin laatoituksella. Matkan varrella pysähdymme Keskusaltaan äärelle.

Polkuveneiden ja jollien tilalle on tullut suppilautoja vuokraava yritys. Iltapäivän auringossa oikealla puolella kimmeltää edelleen ilmeisen hyvin asiakkaita houkutteleva Garden Hotelli. Vasemmalla nököttää lohduttoman oloinen uimahalli odottamassa remonttia, joka onneksi on todellakin tulossa.

Kahluualtaassa on vettä, mutta ei yhtään lasta ilakoimassa, vaikka tällaisena heinäkuisena päivänä, joskus kauan sitten, allas olisi tullut täynnä kirkuvia tenavia. Aurinkoterassilla loikoilisivat heidän vanhempansa teinien hyppiessä kolmen metrin tornista syvään ulkoaltaaseen. Onerva ja Vieno olisivat mielellään menneet altaaseen kahlaamaan, mutta lopputuloksena olisi ollut melko varmasti kastunut kesäleninki tai kaksi.

Tapiolan yhteiskoulu… Suurin piirtein tällä kohdalla seisoin äitini kanssa kuuntelemassa, kun koulun ulkoseinään pultatusta kovaäänisestä särisevä miehen ääni luetteli oppilaitokseen hyväksytyt kokelaat. Massiivisen remontin läpikäynyt yhteiskoulu, nykyisin koulu ja lukio, on entisensä: matala, valkoseinäinen ja laajalle alueelle levittäytyvä rakennus.

Mutta nyt on aika lähteä eteenpäin. Urheilukenttä koulun vieressä on muuttunut tunnistamattomaksi. Kaikki tutut piirteet ovat aikojen saatossa hävinneet; ei ole enää sitä pukukoppia, joka tuoksui hieltä, savulta ja tervalta. Silkkiniitty saa jäädä hetkeksi sivuun, koska eräänlainen päämäärämme on KAMU.

Olin lukenut Tapiolassa asuvien Facebook-kavereiden lievästi pettyneitä arvioita Teuvo Kanervan valokuvanäyttelystä. Onhan muutama kymmenen valokuvaa todella vähän, kun tietää kuvia olevan satoja. Enkä minä ole juuri siinä Wigwamin vuoden 1970 Syyslystien keikan yleisökuvassa, joka seinällä riippuu…

Kanervan 60- ja 70-lukujen kuvien suurnäyttelyn voi tietysti jokainen itse rakentaa menemällä Finna-palvelun aarreaittaa selailemaan. Tyttärentyttäreni iloksi tarjolla on myös Mauri Kunnaksen kirjojen maailman kahden huoneen puuhatila.

Monta tuttua hahmoa ja näkymää on esillä tyttöjen riemuksi. Kärtty-vaarikin löytää etsimänsä: Kunnaksen Piitles-kirja koristaa kokonaista seinää. WC:n löytäminen onkin hankalampaa. Siellähän se on, hyvin tutulta näyttävässä kellaritilassa. Olisimme mielellämme vilkaisseet muitakin näyttelyitä, mutta tietoisuus kilometrien kävelylenkistä saa meidät liikkeelle ohitse purettavan Kellovasara-toimistorakennuksen. Sitten olemmekin Silkkiniityllä.

Vieläkin ihmettelen, miksi yhteiskoulun Cooper-testi piti aina järjestää Kelloseppäkoulun viereisellä niityn kulmalla, jossa puolet kierrettävästä ympyrästä on jyrkkää ylämäkeä. On kumpuilevalla Silkkiksellä tasaisiakin reittejä. 3000 metriä jäi minulta ja monelta muulta luokkakaverilta haaveeksi. Tytöt alkavat heitellä kuperkeikkoja nurmikolla, joka lähemmän tarkastelun jälkeen todetaan hanhien jätösten likaamaksi.

Ankkalampi on surkea lätäkkö, mutta kasvimaat näyttävät olevan ahkerassa käytössä. Ankkiksella ui sentään yksi sorsaemo poikasineen. Surkea näky on myös alkuperäinen Aarnivalkean kansakoulun rakennus moduulikoulun takana.

Pyydän tytärtäni istahtamaan puiselle puolinuotille. Siinä saksalainen tyttöystäväni, Astrid, purki 1980 kesällä järkytystään saatuaan meillä lounaaksi verilettuja. Minusta ne olivat oikein maukkaita kylmän maidon keralla…

Päiväkotini kulmalla puretaan tai rakennetaan jotakin; toivottavasti kyse on peruskorjauksesta. Niin paljon vanhaa puutarhakaupunkia on jo hävitetty – ja hävitys jatkuu.

Poutapolku on sen sijaan entisensä. Siitä kohtaa, missä 60-luvulla oli pienoisgolfkenttä, livahdamme Vallareille. Tuossa kk-pesäkkeessä tuolla ylhäällä meillä oli Tapiolan lämmön laajennuksen työmaalta ”lainatuista” betonivalun tahrimista ponttilaudoista rakennettu maja.

Kas, tuossakin on pressusta kyhätty majantapainen. Ei taida olla kuitenkaan pikkupoikien rakentama; jäljistä päätellen saattoi hyvinkin olla narkkarin tai kahden kesäasunto. Valitsen tarpeeksi kapean juoksuhaudan, jotta lupaamani hyppy toteutuu. Miten ihmeessä olemme 10-vuotiaina pystyneet noiden kolmemetristen yli hyppäämään? Tyttöjä alue kiinnostaa kovasti. Onhan se ainutlaatuinen kokonaisuus ja keskellä Itäistä Lähiötä. Monen grynderin toteutumaton haave… Täällä tunnelma on se sama kuin silloin joskus, vuosikymmeniä sitten.

Tuossa kohtaa, Mäntytornin juurella, opin luistelemaan asukkaiden omatoimisesti jäädyttämällä pienellä luistinradalla ja tuossa ensimmäisen kerroksen asunnossa kävimme monet kerrat iltaa istumassa opiskelukavereiden luona 80-luvun alkupuolella. Torni on hienossa kunnossa.

Seuraava kohde on Tessi-antikvariaatti, juuri siinä pienessä liiketilassa, jossa Mäntykirja aikoinaan sijaitsi. Ilokseni Jorma on paikalla, mutta kestää hetken ennen kuin pääsemme kättelemään. Pari asiakasta on tarjoamassa Suomi-Filmin aikaisia alkuperäisiä filmikäsikirjoituksia ja julisteita. Siirryn hetkeksi sivummalle. Vihdoinkin tapaan henkilön, joka oli merkittävin tekijä siinä kesällä 2020 alkaneessa tapahtumien ketjussa, jonka lopputuloksena syntyi kaksi Tapiola-kirjaa.

Onneksi asiakkaita ei ole tungokseen asti. Pääsemme alakertaa vilkaisemaan ja juttelemaan oikein perusteellisesti. Tytöt löytävät kiinnostavia kirjoja mökille vietäviksi.

Jäämme Jorman kanssa miettimään uuden lisäpainoksen teettämistä lähes loppuunmyydystä Tapiolan valoissa -kirjasta. Kun sitten käy ilmi, että Tapiolan puutarhakaupungin peruskiven muuraamisen muistoplakaatin paljastustilaisuus on syyskuun alussa juuri antikvariaatin edustalla, tulee minulle uusi syy tulla käymään tutuilla nurkilla. Kaipa se toinen lisäpainos on tilattava…

Valion baaria ei enää ole, mutta Kino Tapiola elää uutta kukoistuskauttaan. Kurkistan avoimesta ovesta sisään.

Minua ollaan häätämässä ulos, koska elokuvateatteri avataan vasta muutaman minuutin kuluttua. Kun kerron nähneeni satoja, ellei tuhansia, elokuvia Kino Tapiolassa, saan luvan ottaa muutaman kuvan.

Kinon kulman takaa näkyykin kotitaloni, Menninkäisentie 5C. Ulko-oven vieressä tiiliseinässä näkyy juuri ja juuri 60-luvulla siihen avaimella raapustama nimeni.

Tyttöjä naurattaa, kun kerron kiivenneeni ulko-ovea pitkin avoimesta vessan ikkunasta sisään monta kertaa; avain tuppasi unohtumaan lähtökiiressä kotiin. Yhteiskouluun oli vain kivenheiton matka, siksi olin myöhästyä monta kertaa. Nousen taas B-talon edessä olevalle laakealle kivelle. Se on rituaali, jonka toistan aina Kolmirinteessä käydessäni. Kiveltä näen kaikki lapsuudenystävieni kodit. Pienet olivat ympyrät silloin. Teinivuosina kaveripiiriin kuului jo toistasataa tapiolalaista. Tuttavien ja puolituttujen määrää en lähde edes arvioimaan.

Menninkäisentieltä on luontevaa suunnata kulku kohti kirkkoa. Tytöt kysyvät, että onko tuo tosiaan kirkko? Tapiolalaisen silmissä se ei näytä – enää – oudolta. Tuosta ovesta menin kirkkoherranvirastoon 1982 eroamaan kirkosta ja samalla Tapiolasta. Mutta niin kuin kulunut sanonta kuuluu: ”Voit lähteä Tapiolasta, mutta Tapiola ei lähde sinusta”.

Kun kerron, että tuolla Tapiontorin porrastasanteella on kasvottoman miehen patsas, saavat Onerva ja Vieno uutta energiaa hieman väsähtäneihin askeliinsa. Kaksi ja puoli metriä korkea Häikäistynyt-patsaan kasvottomuus herättää kysymyksiä myös aikuisissa. Esitän eräänä teoriana, että 90-luvun alussa alkoi prosessi, jonka tuloksena Tapiola menetti kasvonsa.

Lisään kuitenkin saman tien, että ei se 60-luvun Tapiola kovin kaukana ole; mehän tulimme sieltä pois juuri äsken. Tyttäreni ja tyttärentyttäreni jäävät leikkipaikalle odottamaan, kun itse suuntaan askeleeni Heikintorille.

Täälläkin voi aistia 60- ja 70-lukujen hengen, siis sen vähäisen huokauksen mitä siitä siitä enää on jäljellä. Käynti täällä olisi pitänyt jättää tekemättä. Pyhiinvaelluksen eräs tärkein kohde olisi ollut Heikintorin toinen kerros, erityisesti siellä se osa, missä Wager-Musiikki sijaitsi. ”Liukuporras on toistaiseksi pois käytöstä” ja häiriöitä valitetaan.

Kulman takana olisi ehkä käytössä oleva hissi. Käännyn pois. Leikkipuistossa tyttäreni viittaa maalittomiksi kuluneisiin puuhevosiin sanoen, että ”noiden päällä minäkin olen ratsastanut”.

Tytöille on luvattu jäätelöt hienosti jaksetusta monen kilometrin kävelylenkistä. Ainoan ulkopuolella on jäätelökioski, mutta se myy vain artisaanigelatoa eikä vohvelin gluteenittomuudesta ole varmuutta. Anioan alakerran supermarketista ostamme eskimot, nykykielellä Pingviini-puikot. Valion jäätelö on edelleen hyvää. Siihen onkin hyvä lopettaa kierros Tapiolassa, äitini oikeassa kotikaupungissa.

Autossa tytöt lukevat Tessistä valitsemiaan kirjoja. Kun pääsemme pois pääkaupunkiseudun ruuhkista, alkaa sataa. Vääksyssä sataa kaatamalla. Tyttäreni jatkaa suoraan mökille ja jättää minut Vääksyntielle, jossa hänen autonsa on parkissa. Ukkossateen pelästyttämä teini on hädissään pysäköinyt mopoautonsa meidän katospaikallemme kotitalomme takapihalla. Kun viimein pääsen mökille Vesansaloon, istun pitkään autossa odottaen piiskaavan sateen loppumista. Tuulilasin sumentaman vesiryöpyn läpi en näe muuta kuin sarjan kuvia Tapiolasta, joka yhä hellästi säilyttää elämäni kahta vuosikymmentä – päiväkodista yliopistoon.
