Eräänä syksyisenä päivänä mökillä

Syyspäivän aamu on läpikuultavan kirkas. Niin kuin päivänalut saattavat vielä syyskuun lopulla olla – parhaimmillaan. Vuodenajan hitaan kääntyilyn kohti muutaman tunnin pituisia, auringottomia, harmaantihruisia päiviä tajuaa vain kellertävistä lehtien ryppäistä muuten vehmaassa, koivujen tummanvihreäksi maalaamassa maisemassa.

Aamiainen on enää leivänmurusia lautasella. Mies maistelee viimeistä kahvitilkkaa ja katselee ikkunasta huvittuneena koululaisten vastahakoista vaellusta ylös jyrkkää tietä. Miehen koira tuhisee hänen jalkojensa juuressa puoliunessa. Mies rapsuttaa koiran kylkeä hajamielisesti varpaillaan. Kohta on lähdön hetki. Ruokakassi odottaa eteisessä pakattuna; se vähä mitä hän tarvitsee yöpymiseen mökillä. Mökin jääkaappiin on edellisen viikon jäljiltä jäänyt paljon tähteitä. ”Oikeastaan en tarvitse mitään; mutta otan varalle, ehkä tarpeeseenkin”, tuumii hän ja nostaa puolityhjän kassin auton takapenkille.

Mökkitie kiemurtelee kuin kyykäärme näreikössä, mutkittelee ja vääntyilee. Ajaessaan mies viheltelee epävireisesti aamulla herätessä päässään soinutta melodiaa ja suunnittelee päivän työjärjestystä. Mökillä on paljon toimitettavaa. Vaan tuleehan siellä käytyä pitkin pitkää talvea. Jos ei muuten, niin hiihtoreissun kylkiäisenä lunta luomassa ja katsomassa, että paikat ovat kunnossa ja ilmalämpöpumppu hönkii tasaista kymmentä astetta. Putket eivät saa jäätyä. Ylellisyydellä on hintansa…

Mutta tämä käynti, tämä kerta on hyvästijättö kesälle. Ulkokalusteet kuistille suojaan, pihasaunan vesisäiliön tyhjennys, pihan katokseen jääneet työkalut vajaan, porakaivon pumpun tarkistus, veneen kääntö ja paljon muuta: muistilista on pitkä, yliviivauksia tulee harvakseltaan tuvan pöydällä lojuvaan muistilistaan.

Keittiön kello raksuttaa pois lauantain tunteja, hitaasti hiljakseen. Kauniina alkanut syyspäivä ei ole jaksanut edes iltaan, kun jo järven karulle vastarannalle kerääntyy tummia pilvenmöykkyjä, vettäkin ripsii. Listalla on enää yksi tekemätön työ. Se saa odottaa, sillä nyt hänen on syötävä. Aterian jälkeen mies lepää vuoteellaan, selailee hajamielisesti kesällä kesken jäänyttä kirjaa aikomatta sitä koskaan loppuun asti lukea.

Sade ropisee tasaisen unettavasti peltikattoon. Mies laittaa kirjan takaisin tuolille, sulkee silmänsä ja nukahtaa. Hän havahtuu hereille koiran vaativiin tassun lyönteihin sängyn reunaan. Tuvassa on hämärää. ”On jo melkein pimeää. Mitä kello on? Laitan minä sinulle ruokaa.” sanoo hän ääneen ja kömpii keittöön.

Kello käy kuutta. Mies kopistelee koiran kuppiin kuivamuonaa ja leikkaa sekaan leipäjuustoa. Koira syö ruokansa ahnaasti, vilkuilematta ympärilleen. Mies haroo hiuksiaan ja haukottelee. ”Nukuin melkein kaksi tuntia. Sitä se tuntien työskentely ulkoilmassa teettää – nälkää ja väsymystä. Nyt lämmitän pihasaunan ja tyhjennän samalla sen vesisäiliön”, hän päättää.

Pikkusauna ei tarvitse kuin yhden täyteen topatun pesällisen. Mies kurkistaa kiukaan kyljessä riippuvaan vesisäiliöön, toteaa veden määrän riittävän hyvin yhdelle saunojalle ja istahtaa alimmalle lauteelle täyttämään kiukaan pesää. Kesän kuivaamat koivuklapit syttyvät rätisten. Hyvä on veto, sen hän tietää entuudestaan. Hän odottelee. Hetken päästä alkaa kiuas napsahdella. Mies täyttää kiulun kylmällä vedellä ja nostaa sen ylimmälle lauteelle lämpiämään.

Kävellessään pihan poikki hän vilkaisee taakseen. Saunan piipusta nousee savukiehkura, jonka herännyt, voimistuva tuuli tempaa mukaansa pihaa ympäröivään kuusikkoon. Jylhät kuuset taipuvat tuulessa kuin heinä. Vajan katolla tuuliviiri tempoilee raivopäisenä joka ilmansuuntaan, kirskuen myrskyä. Mies katsoo huolestuneena tuulen pieksämän koivikon yli järven suuntaan. Mustat pilvet, kuin jättimäiset kovakuoriaiset, kiitävät yli taivaan. Joissain kaukana möyryää rajuilma; matala, pahaenteinen murina sekoittuu nöyrästi kaartuvien puiden suhinaan, vihellykseen ja kohinaan. ”Koira minun on otettava mukaan saunalle”, mutisee hän itsekseen, ” se menee aivan vauhkoksi ukkosella, raukkapaha.”

Mies nakkaa tilkan vettä kiukaalle, joka vastaa heti sivaltamalla pistävällä kuumuudella. Vaistomaisesti hän kyyristyy. Kun hän nostaa päänsä jälleen ylös, näkee hän kuinka raju sade hakkaa saunan pientä ikkunaa. Hiki puskee iholle ja tippuu nenänpäästä lattialle. Mies laskee tippoja: yksi, kaksi, kolme… Hän ehtii ajatella, että ukkonen tästä vain puuttuu. Samassa pimeän löylyhuoneen täyttää sokaisevan kirkas leimahdus. Raastava jyrinä repii taivaankannen halki. Koira uikuttaa ja läähättää, raapii peloissaan löylyhuoneen ovea. Mies huuhtelee hien pois kylmällä vedellä, avaa varovasti oven, kuivaa itsensä pyyhkeeseen ja pujottaa taluttimen kauhusta tärisevän koiran kaulaan. Yhdessä he juoksevat raivoisan sateen piiskaaman pihan poikki; mies pyyhe lanteillaan vauhkon koiransa perässä.

Mökin tuvassa on lämmintä ja valoisaa. Jyrinä kuuluu taas kauempaa. Myrsky kierrättää ukkospilviä ympäri laajaa järvenselkää. Mies penkoo piirongin laatikoita. Jossain niistä pitäisi olla otsalamppu. Taskulamppu löytyy etsimättä, mutta se on heikkotehoinen, himmeä. Viimein löytyy otsalamppukin. Hän napsauttaa valon lamppuun. Tyytyväisenä hän sammuttaa sen saman tien. Koira liehakoi miehen jaloissa, tärisee ja läähättää. ”Ei meillä ole mitään hätää. Täällä on sähkövalot ja pumppu lämmittää”, sanoo hän ja istuu lattialle, kaappaa koiran syliinsä ja rapsuttaa sen rintaa. Koiran koko ruumis tärisee. Sen silmistä katsoo pohjaton kauhu.

Häikäisevää välähdystä seuraa taloa tärisyttävä pamaus. Valot sammuvat ja lämpöpumppu vaikenee. Koira vääntäytyy irti, juoksee ovelle, raapii sitä vimmaisesti, pelosta suunniltaan. Mies laittaa taskulampun pöydälle valaisemaan keittiötä. Hän pujottaa taluttimen takaisin koiran kaulaan. Otsalampun kirkkaassa valossa näkyy koiran kynsien oveen raapimat, syvät uurteet. Mies tuntee olevansa voimaton luonnon raivon ja eläimen pelon välissä. Hän katsoo ulos keittiön ikkunasta sateeseen ja pimeyteen. Saunakamarin ikkunasta loistaa valo. ”Öljylyhty… Se jäi sammuttamatta siinä kiireessä. Olkoon, sammuuhan se, kun öljytilkka palaa loppuu. Tuonne kaatosateeseen en lähde säikyn koiran kanssa.” hän ajattelee alistuneesti.

Ulkona ryskää rajuilma. Sisällä tuvassa istuvat he kamiinan edessä lattialla, panikoiva koira ja voimaton mies. Pitäen koiraa tiukasti vieressään hän virittelee tulta pesään. Syksyn kylmyys yrittää hiipiä sisään, myrskytuuli valittaa, itkee ja ulvoo tuuletushormeissa. Tulitikun liekki kiipeää tuohenkäppyrästä pilkkeseen. Pian roihuaa kamiinassa räiskyvä, lämmittävä, valoa tuova tuli. Mies sammuttaa otsalampun. Hän nostaa vastustelevan koiran syliinsä, puhuu sille kuin pienelle lapselle, kyhnyttää sen niskaa. Vähitellen koiran tärinä vaimenee, läähätys loppuu. Liekkien valossa, tuvan lattialla istuvat mies ja koira. Ulkona syysmyrsky jatkaa riehuntaansa.