Elvis has left the building

– Äiti. Eiks meille vois ottaa koiran?

Tuon kaltainen keskustelunavaus lienee esitetty monessa tapiolalaisperheessä. Vastaukset liikkuivat yleensä linjoilla ”ehkä joskus myöhemmin” tai ”ei missään nimessä”. Perustelut olivat myös pääosin järkeenkäypiä: lemminkin hinta, koulutus, siisteys ja ulkoilutus. Väsytystaktiikka saattoi tuoda toivotun lopputuloksen – useimmiten kuitenkaan ei. Toisaalta koira tai kissa lemmikkinä ei ollut mikään harvinaisuus 60-luvun alkupuolen puutarhakaupungissa. Matin perheellä oli kiukkuinen kettuterrieri ja Mäntyviidan parturin ikkunalaudalla oleili ärhäkkä kiinanpalatsikoira. Enollani oli pulska sileäkarvainen mäyräkoira. Heikin perheeseen hankittiin mopsi. Kokemukseni näistä kaikista yllämainituista elukoista olivat kielteisiä tai ainakin ristiriitaisia.

Parturin kiinanpalatsikoira istui tupakansavussa liikkeen ikkunalaudalla, mulkoili ohikulkevia ihmisiä ja räksytti tervetuloatoivotuksensa tukanleikkuuseen tai parranajooon saapuville. Matin terrieri väijyi aktiivisesti mahdollisuutta iskeä hampaansa rivitalon yläkertaan kiipeävän vieraan nilkkaan. Se ei myöskään aikaillut napata leivosta olohuoneen matalalta pöydältä, jos silmä vältti. Olin tätä röyhkeyttä itsekin kerran todistamassa istuessamme iltapäiväkahveilla olohuoneen pöydän ääressä. Siirsin lautasen hieman sivuun kurottaessani ottamaan kermanekkaa. Koira iski välittömästi. Oudointa oli, että kukaan ei näyttänyt huomaavan herkun salamannopeaa katoamista. Keskustelu jatkui kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minua kyllä harmitti mansikkaleivoksen joutuminen vääriin suihin. Enoni mäyräkoira vain makoili rintamamiestalon keittiön lattialla odottamassa toiveikkaana putoilevia makupaloja. Mäyriksen habituksesta päätellen odotus ei ollut turhaa. Heikin mopsi korisi ja kuolasi. Sen oikea silmä oli vielä jossain hämäräperäisessä onnettomuudessa vioittunut niin, että sen punertavan vetinen ja turvonnut silmämuna näytti tuijottavan suoraan kohti koiran nukkuessakin. Näky oli suoraan sanoen puistattava. Näistä kyseenalaisista esimerkeistä huolimatta kinusin koiraa.

Ainoa linjasta poikkeava eläin oli Hassanin kilpikonna. Se eleli rauhaisaa ja staattista konnan elämää pahvilaatikossa salaatinlehtiä rouskuttaen. Joskus Hassan vei kilpparin ulos samaan hieman laajemman maailmankuvan ja tuoretta ruohoa. Eräällä tällaisella ulkoilurupeamalla kilpikonna katosi. Sitä etsittiin pihan kundien voimin intensiivisesti iltaan saakka. Pari päivää myöhemmin onneton eläin löytyi takapihan metsiköstä – kuolleena. Joku oli iskenyt rautaputken sen kuoren läpi. Hassan oli murheen murtama ja helvetin vihainen. Kukaan ei välttynyt epäilyksen polttopisteeseen joutumiselta. Tämän tapauksen myötä minulle kirkastui lemmikin omistamisen traaginen puoli: eläimen elinkaari – myös ilman törkeää ilkivaltaa – olisi huomattavan lyhyt.

Ainakin hiiri tai marsu sitten…

Koska kotona koira-asia ei edistynyt, päätin ottaa aloitteen omiin käsiini. Heinäkuussa poistuimme taas muutamaksi viikoksi Tapiolan maisemista. Ritvalassa Vekkan kesäkodin pihapiiristä löysin eräänä iltana peltohiiren. Jo sen, että otus antoi ottaa itsensä kiinni, olisi pitänyt herättää epäilyksiä lemmikiksi joutuneen jyrsijän terveydentilasta. Nimeksi sille tuli Mikki – kuinkas muutenkaan. Mikki-hiiri liikuskeli verkkaisesti pienen pahvilaatikon pumpulin peittämällä pohjalla. Kun valot sammutettiin, kuului vielä vaimeaa rapinaa. Aamulla heti herättyäni kiirehdin katsomaan, miten Mikki voi. Huonosti se voi. Henki oli irtautunut ruumista. Laatikossa oli paljon muuta elämää: jyrsijän tomumajan hylänneet loiset ja syöpäläiset… Komeat hautajaiset Mikki tietenkin sai. Toistakymmentä saattajaa oli sen viimeisellä matkalla ja hieno puinen risti kummulla. Taisin itkeä tirauttaa pari kyyneltäkin.

Kaikesta tästä huolimatta kärttäminen jatkui. Tämän tyyppisestä junttauksesta löytyi historian kirjoista useita esimerkkejä, tyylipuhtaimmillaan Marcus Porcius Cato vanhemman jankutus ”Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä”. Koiraa en tosin saanut, mutta eräällä Helsingin reissulla pysähdyimme yllättäen Hietaniemenkadun pienen eläinkaupan eteen. Poistuimme puodista marsujen kera. Tosiaankin monikossa. Jyrsijöiden nimet olivat Mini ja Señor. Ja kuten nimistä voi päätellä kyseessä olivat eri sukupuolta olevat elikot. Muutaman päivän jaksoin niiden touhuja ihmetellä. Sitten ne saivat olla pääasiassa omissa oloissaan. Señor oli kyllä toimelias veikko. Se jyrsi reiän laatikon sivuun ja molemmat marsut lähtivät pakomatkalle kuin Bonnie ja Clyde ikään. Papanajonoa seuraten sain ne kiikkiin. Temppu toistui muutaman kerran ennen kuin kaksikko joutui kunnon häkkiin. Pian Minin linjat näyttivät oudon runsailta. Syykin tietysti selvisi. Mini oli raskaana. Vielä tässä vaiheessa ajatuksensa oli pitää koko perhe. Ajatuskulku kuitenkin muuttui pian, kun äitini laittioita pestessään sai 220 voltin sähköiskun. Señor oli yön pimeydessä jyrsinyt myös lattialistaa myötäileviä sähköjohtoja. Niinpä marsuperhe palautettiin takaisin eläinkauppaan synnytystä odottamaan häkkeineen kaikkineen. Eipä tainnut kukaan niitä kaipaamaan jäädä.

Matin iäkäs kettuterrieri oli siirtynyt koirien taivaaseen. Tilalle ilmestyi irlanninterrieri Pepi. Pepi oli onneksi säyseäluontoinen. Sen koulutuskin onnistui siinä mielessä paremmin, ettei enää tarvinnut pelätä nilkkojen tai leivosten puolesta. Myös yläkerran Tomin asunnosta kuului reipasta haukuntaa. Siellä majaili karkeakarvainen mäyräkoira – tuplana. Molemmat olivat jäätelön ystäviä. Kun kumarruin yhtä rapsuttamaan, toinen veijari nappasi liian alas ojentautuneen tötterön jäätelöpallon. Rapsutettu mäyris kiitti ja hotkaisi takapihan portailta maahan vierähtäneen pallonpuolikkaan. Eivätkä ne edes saaneet vatsanväänteitä.

Aya-koira ja muita cockerspanieleita

Ehkä tämä vikkelään lisääntynyt Menninkäisentien koirapopulaatio sai äitini katsomaan asioita uudella tavalla. Hyvin nopealla aikataululla olimmekin Lempäälässä cockerspanielikennelissä. Varaus tehtiin mustavalkoisesta lelukoiralta näyttävästä cockerin pennusta. Muutama viikko myöhemmin Ayaksi ristitty otus oli jo meillä. Aya ei ollut mikään koiramaailman älykkö. Sitä kyllä koulutettiin ja käytettiin aluksi näyttelyissäkin. Jonkin pentusarjan pystinkin Aya onnistui voittamaan ennen kuin pulskistui sylikoiraksi. Ulkoilutusintoni lopahti myös nopeasti. Lopulta cockeri sai hoitaa iltalenkin autopilotilla: ovi auki ja koira pihalle. Keväällä räkättirastaiden pesimiskaudella sen pihalla tallustelu sai ikäviä piirteitä. Kotona ihmettelimme Ayan turkin ruskeita läiskiä ja outoa tuoksahdusta. Räksät olivat kokeneet metsikössä löntystelevän spanielin suureksikin uhaksi ja kuorruttaneet koiraparan turkin ulosteillaan. Piti taas mennä tylsistymään takapihalle turvamieheksi cockerin etsiessä pitkään sopivaa lirutuspaikkaa.

Aya oli melko harmiton otus. Eipä siitä paljon seuraksikaan ollut. Aloin vakavasti epäillä Lassie- ja muiden eläinelokuvien todenperäisyyttä. Mikään tuntemistani koirista ei olisi kyennyt hyppäämään kuohuvaan koskeen kirkuvaa taaperoa uimalla pelastamaan. Epäuskottavuuden ykköstilan vei ilman muuta Disney-yhtiöiden Uskomaton seikkailu -elokuva, jossa kolmen lemmikin – kahden koiran ja yhden kissan – muodostama kolmikko seikkailee 400 kilometrin matkan sekalaisia vaaroja kuhisevan erämaan halki löytääkseen takaisin kotiin. Ayalla oli vaikeuksia löytää pihalta takaisin porraskäytävään.

Aya-koira kyllä tehokkaasti haihdutti hinkuni koiran pitoon. Mutta vielä rankempi vieroituskuuri oli tulossa. Kun Ayasta aika jätti, ei mennyt montakaan viikkoa ja ihmettelin kotiin tullessani keittiöstä kantautuvia ääniä. Lempäälässä oli taas käyty. Tällä kertaa tuliaisina oli kaksi cockerinarttua. Suloisiahan pentukoirat ovat. Hyvin pian tulimme huomaamaan, etteivät näiden kahden yksilön kemiat osuneet lainkaan kohdalleen. Yhteenottojen skaala vaihteli hampaiden näyttämisestä raivopäiseen taisteluun. Kumpikaan ei tuossa äärimmäisen stressaavassa yhteiselossa oppinut kunnolla sisäsiistiksi. Jos koirat jäivät kahdestaan kotiin, oli kaikkien huoneiden ovet suljettava ja olohuoneen sekä eteisen lattialle levitettävä suuri muovipressu suojaamaan kokolattiamattoa. Kotiin tullessa ei koskaan tiennyt, millainen näky sisällä odotti. Pahimmillaan roiskeita oli pitkin tapetteja ja läähättävät koirat murisivat kuonot veressä olohuoneen nurkissa kuin raivopäiset pugilistit ”Raging Bull” -elokuvan nyrkkeilykehässä.

Poismuuttoni kotoa tuli oikein sopivaan aikaan. Kerran ajeltuamme Koskelasta tandempyörällä äitiäni tervehtimään, huomasimme tilanteen vihdoin rauhoittuneen. Toinen koiraparka oli saanut jatkuvasta stressistä vakavia sydänoireita ja se oli jouduttu lopettamaan. Jäljelle jäänyt yksilö kiitti äitiäni oppimalla nopeasti tekemään tarpeensa ulos ja käyttäytymään muutenkin rotunsa edellyttämällä tavalla.

Koiran tai muun kotieläimen hankkiminen ei siis olisi voinut olla kaukaisempi ajatus. Olin täysin parantunut lemmikkikuumeesta.

Akvaarioelämää

Olihan Heidillä tosin pieni akvaario, mutta kalat eivät tietenkään ulkoilua kaivanneet eivätkä ne tuhonneet kaksion kalustusta. Muutama tetra, pari kultakalaa ja yksi partamonni, viettivät stabiilia vedenalaista elämää meitä pahemmin häiritsemättä. Ainoastaan akvaariota kerran pari vuodessa puhdistettaessa jouduin haavin kanssa pyyntipuuhiin. Hankalin haavitettava oli ruma, iso monnikala, joka tosin auttoi siivousurakkaa pitämällä lasit levättöminä. Akvaario kaloineen kulkeutui 80-luvun puolessa välissä Järvenpäähän. Monni löytyi eräänä aamuna kellumasta vatsa ylöspäin levittyneen akvaarion pintavedestä. Parissa vuodessa kalakanta harveni huolestuttavasti. Oli joko akvaarion pois laiton aika tai lisäkalojen oston paikka. Mannilantiellä oli  eläinkauppa, joka pienestä koostaan huolimatta piti toista myymälähuonetta varattuna akvaarioille, kaloille ja kaikenlaisille harrastustoimintaan liittyville tarvikkeille. Tyttäremme oli mukana ja hän oikopäätä ihastui pieniltä haikaloilta näyttävään mutuihin. Myyjä asiantuntevasti kysyi kalatankkimme kokoa. Muistelimme sen olevan 70- tai 80-litraisen. Mutu kun tarvitsee isohkon elinympäristön. Ostimme kaksi mutua ja muutaman platyn. Akvaario oli juuri tyhjennetty siivousta varten, joten nyt oli oiva tilaisuus saada selvyys tankin vetoisuudesta. Onpas se aika pieni, vajaa 40 litraa, ihmettelimme yhteen ääneen.

Kerran sitten imuroidessani kolhaisin akvaariohyllyä. Mutut ilmeisesti säikähtivät pientä kolausta ja tekivät tandemhypyn ulos tankista. Yksi osui tehokkaan imurin suuttimen eteen ja livahti saman tien pölypussiin. Toinen luiskahti hyllystön alle. Oletin aivan oikein, ettei imuriin joutuneelle ollut mitään tehtävissä ja keskitin pelastustoimenpiteeni siihen toiseen karkulaiseen. Taskulampun valokeilassa näkyi aivan nurkassa, villakoirien keskellä sätkivä hopeakylki. Sain sen sormiini ja sujautin pölyisen kalan takaisin akvaarioon. Se lähtikin uimaan ja piiloutui koristelinnan holveihin. Varovasti imuroin pölyt pois ja kävin nakkaamassa pussin ex-mutuineen roskiin. Trauma oli kuitenkin ollut kohtalokas. Löysin seuraavana aamuna tyttäreni kyynelehtimästä kalamaljan luota. Pelastettu mutu ei sittenkään ollut selvinnyt hypystään. Ei mennyt kuin muutama päivä ja taas yksi veden asukas kellui vatsa ylöspäin. Kultakala oli uintinsa uinut. Onneksi saimme akvaarion platyineen annettua parempaan kotiin. Lemmikitön koti tyydytti vanhempia. Mutta tyttäreni ajatuksiin kalojen menetys jätti lemmikin mentävän aukon.

Kuollut kani, Nippe ja Elvis

Syksy oli jo kaartumassa talveksi, kun vanhin tyttäreni saapui koulusta reppuaan sekä jotain mustaa ja karvaista roikottaen. Musta ja karvainen oli kuollut kani. Ilmeisesti karkulainen oli joutunut illan pimeydessä auton töytäisemäksi. Tyttäreni kysyi oliko mitään tehtävissä? Kanivainaa oli joko syväjäätynyt yön kipakassa pakkasessa tai sitten rigor mortis selitti sen jäykistymisen erikoiseen kaksiulotteiseen asentoon. Olisiko se peräti jäänyt auton renkaiden liiskaamaksi? Sanoin, että ainoa, mitä voimme tehdä on kaivaa kuoppa talon taakse ja järjestää litistyneelle löytöjänölle hyvät maahanpanijaiset. Taisin myös lipsauttaa, että voisimme vaikka käydä Mannilantien eläinpuodissa katsomassa jotain elävää lemmikkiä korvaamaan ojasta löytynyt edesmennyt pupujussi.

Perheemme uusin jäsen asusti häkissä. Sen nimi oli Nippe ja se oli jyrsijä. Hankinta ei tullut kalliiksi, koska tuttavaperheeltä saimme gerbiilille sopivan häkin. Tyttäreni oli tyytyväinen, kun hänen hoivaviettinsä oli vihdoin löytänyt oikean kohteen. Vessapaperi- tai talouspaperirullien hylsyjä ei tarvinnut enää roskiin heittää, Nippe silppusi ne kädenkäänteessä. Oli myös selvää, ettei tiheäkalterisesta häkistä noin vain karattu sähköjohtoja jyrsimään. Pari vuotta meni mukavasti ilman lemmikkipuheita. Gerbiilit eivät ole pitkäikäisiä ja eläinkauppias olikin tyrkyttänyt toista samanlaista kaveriksi, koska nämä Mongolian arojen vitsaukset ovat laumaeläimiä. Toinen gerbiili jäi kuitenkin hankkimatta. Hyvin Nippe toimitti virkansa eläen ne säädetyt kolme vuotta. Viimeisen henkäyksen se veti erinomaista draamantajua osoittaen loppiaisena. Taas kulki saattue takapihan hautausmaalle, jonne löytöeläimiä oli jo kuopattu jokunen kappale.

Muutama vuosi vierähti ilman kotieläimiä, vaikka tyttäret huokailivatkin television lemmikkiohjelmien ääressä. Ehkä intoa kärttää uutta Nippeä latisti se, että jouduin vuokraamamme ison kivitalon kellarissa loukuttamaan talvella sisätiloihin tunkevia metsähiiriä. Näitä ”jäykkiä poikia” – kuten me loukkuihin jäykistyneitä hiiriä kutsuimme – kertyi talven aikana kalenterimerkinnöistä päätellen kymmeniä. 2001 muutimme pois Järvenpään Maaseutuopiston kalliiksi käyneestä linnasta Mannilantien opettaja-asuntolaan, myimme omistusasuntomme Kinnarissa ja koetimme mahtua halpavuokraiseen kolmioon. Tilanahtautta helpottaaksemme ostimme Vesijärven rannalta pienen jalasmökin siirtolapuutarhatyyppiseltä Vääksyn Kesän alueelta. Kauaa emme Mannilantiellä viipyneet. Vain puolitoista vuotta myöhemmin löysimme itsemme Kyrölän Hyasinttikujan kaksikerroksisesta viiden huoneen ASO-rahotteisesta rivitalosta. Vanhin, jo lukiota käyvä tytär sai jäädä uutta kotia vahtimaan, mutta pahimmassa pissisvaiheessa ollutta varhaisteiniä emme uskaltaneet jättää ilman valvontaa. Puoliksi pakottamalla ja osittain lahjomalla saimme tytön pidettyä mökin piirissä aikuisten silmien alla. Eräs ratkaiseva tekijä oli uuden lemmikin hankinta. Koska häkki jo oli olemassa, tarvitsi siihen hankkia vain täytettä. Niinpä koukkasimme jälleen Mannilantien eläinkaupan kautta. Matkaan lähti nyt miespuolinen kääpiöhamsteri, joka jostain tuntemattomasta syystä sai Elvis. Tyttäremme vietti lomani viisi viikkoa pääosin yrmeänä mökissä istuen ja piirtäen; seuranaan sentään komea Elvis. Viimeisenä lomaviikonloppunani grillailimme mökin kuistilla, kun jokin pieni ja vikkelä livahti terassin laudoituksen raosta mökin alle. Elvis oli lähtenyt karkuteille. Lomanloppufiiliksissä, hieman liikaa punaviiniä nauttineena lohkaisemani ”Elvis has left the building” -vitsi ei naurattanut ketään. Vedimme tiheäsilmäistä kalaverkkoa ympäri talon ja etsimme vielä pimeän jo laskeuduttua taskulamppujen valossa omille teilleen lähtenyttä hamsteria. Turhaan. Elvis oli kadonnut kuin tina tuhkaan. Sunnuntaina sitten pakkasimme kimpsumme ja suuntasimme illansuussa tyttäreni kanssa kotia kohti. Paluumatkalla minä tuskailin takaisin töihin menoa ja tyttö itki irtolaiseksi ryhtynyttä Elvistä: lohduton puolitoistatuntinen kerta kaikkiaan. Eihän tuollainen lapsen nyrkin kokoinen jyrsijä voi selvitä vuorokauttakaan hengissä mökkikylän alueella liikuskelevien pikku petojen reviireillä. Tätä en tietenkään tyttärelleni sanonut.

Töissä olen ehtinyt loman jälkeisen viikon perjantaihin. Mielialani on jo aamulla nousussa ja vielä paremmaksi se muuttuu iltapäivällä tyttäreni soittaessa ilouutisen: Elvis on löytynyt toisen kylän sarkapolun päästä vesilätäköstä – hengissä! Seikkailut Elviksen kanssa eivät päättyneet tähän. Syksyllä tyttäreni ryntää ulisten huoneestaan alakertaan hamsteri kädessään. Häkin pohjan purujen seassa ollut terävä puutikku on pistänyt Elvaria silmään, josta tihkuu verta. Tyttäreni on hädissään ja tosissaan. Hamsteri on saatava hoitoon. Ei auta muu kuin lähteä eläinlääkäriin. Odotushuoneessa istuessani mietin, mitä lääkäri tulee sanomaan nähdessään seuraavan potilaan. Ilmeisesti kaikkeen tottunut mieslääkäri on tyynen asiallinen. Antibioottisten silmätippojen anto aiheuttaa hetkellisen ongelman: eläimen koon vuoksi yksi tippa pitäisi jakaa kolmeen osaan. Saamme mukaamme minikokoisen pipetin, jolla lääkepullon pipetistä tulevasta tipasta otetaan osa ja tiputetaan Elviksen silmään. Tyttäreni on ikionnellinen ja hoitaa koko perheen hämmästykseksi lemmikkinsä kuntoon. Toimenpidemaksulla ja lääkkeen hinnalla olisi ostanut eläinkaupan tyhjäksi hamstreista. Maltoin kuitenkin olla sanomatta tätäkään ajatusta ääneen…

Lada ja Rolf

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lähestyessä loppuaan tyttäret muuttivat pois kotoa opintojen ja työn pariin. Me kolme jäljelle jäänyttä hyvästelimme Järvenpään ja Maaseutuopiston eläinten hautausmaan. Vääksyntielle pysähtyneessä muuttokuormassa ei ollut kuin ihmisiä ja tavaraa. Yksi tyttäristämme työskenteli opettajana Rovaniemellä ja toinen opiskeli ammattikorkeakoulussa Torniossa. Etäisyyttä tyttöihin oli kertynyt satoja kilometrejä eikä näyttänyt todennäköiseltä, että kumpikaan tuossa elämäntilanteessa lemmikkiä ottaisi.

– Mikäs tämän nimi on?

– Lada. Hän on göötti, länsigöötanmaanpystykorva.

Menihän siinä sentään melkein vuosi ennen kuin tuo dialogin pätkä käytiin. Vanhin tyttäreni oli hankkinut koiran; tarmokkaan, lyhytjalkaisen ruotsalaisen paimenkoiran. Ensiesittely tapahtui jouluna tyttäreni tulessa Vääksyyn lomailemaan. Lada oli vielä melkein pentu ja sotki paikkoja minkä kerkesi. En voi sanoa, että olisin ehtinyt kiintyä tyttäreni koiraan, mutta olin surun murtama, kun muutama kuukausi myöhemmin sain kuulla, että koiralla on synnynnäinen selkävika. Se väistämätön oli edessä; kevään korvalla Ladaa ei enää ollut. Minä vollotin jo puhelimessa tiedon saatuani. Tyttäreni suhtautui asiaan pragmaattisemmin.

– Ladaa ei pidä antaa koiran nimeksi. Tiedäthän mainoksen?

– Lada on vuoden auto…

Tyttäreni sai pienen kiistelyn jälkeen kasvattajalta rahansa pois. No niin, eiköhän se lemmikkisaaga ollut tässä, mietin. Ja vaimoni oli samaa mieltä.

– Mikäs tämän nimi on?

Emme jaksaneet olla edes yllättyneitä, kun toinen göötti, tällä kertaa uros, ilmaantui elämäämme. Rolf, oikealta nimeltään Svedala Thorulf Tornfalk, saapui laivalla Ruotsista vappuna 2010. Rolle, hännätön virkeä heppu, oli pesueen hännänhuippu: se viimeinen, joka sai kodin. Koira oli oppivainen ja kiltti. Energisyys tuppasi välillä vain menemään ylikierroksille. Tulimme Rolfin kanssa hyvin toimeen. Ainoa ongelma oli ruokailu; iho-oireiden vuoksi lääkärin suosittelemat hintavat nappulat eivät viikinkikoiralle maistuneet. Tähänkin ongelmaan tyttärelläni oli hyvin käytännönläheinen suhtautumistapa.

– Ei ole koira ruokakuppinsa ääreen nälkään kuollut.

Tyttärentyttäret syntyvät juuri ennen vuodenvaihdetta 2015. Käymme keväällä Oulussa asuvaa perhettä tapaamassa niin usein kuin vain ehdimme. Ymmärrettävästi vanhempien fokus on lasten hoidossa. Rolf-parka, jolla muutenkin on surumieliset silmät, näyttää hyvin masentuneelta. Lokakuussa 2016 käydessämme jälleen Oulussa ehdotan Rolfin adoptiota. Ilmaan heitetty ajatus kypsyy vähitellen siihen, että tyttäreni perheen saapuessa itsenäisyyspäivän aattona pitkän viikonlopun viettoon Vääksyyn, Rolle jää meille kahden viikon koeajalle. Jos Rolf ei viihtyisi uudessa kodissaan, tyttäreni ottaisi sen takaisin pohjoiseen joulunvieton jälkeen. Tyttäreni mieheltä saamani ulkoiluvihje osoittautuu paikkansa pitäväksi; Rolf ei voi saada kyllikseen frisbeen perässä juoksemisesta. Muutenkin sopeutuminen uuteen, mutta tuttuun paikkaan menee vaikeuksitta. Rollen syöminenkin paranee rauhallisessa miljöössä. Kun koiran alkuperäinen emäntä perheineen tekee lähtöä kotiin, Rolf ei edes korvaansa lotkauta sinisellä leposohvallaan. Puoli vuosisataa aiemmin esitetty toive on toteutunut: minulla on koira. Vuh!

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2020) 

Rolf ja Robert 2010 ja 2020

2 thoughts on “Elvis has left the building

  1. Sitä niin mielellään lukee näitä tarinoita uudestaan ja uudestaan. Nämä ovat niin upeita, lämpimiä ja erittäin inhimillisiä. Ikään kuin tuntisin Rollenkin läpikotaisin, pidän siitä kovasti!

    1. Kiitos kommentista! Rolle on omanlaisensa tyyppi, ei aivan standardikoira.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *