Heidi-vaimoni on hyvä keksimään kaikenlaisia lisätulonlähteitä. Mikään ei näyttänyt olevan mahdotonta, ei edes TV- tai mainosura – etenkin silloin, kun kyseessä ei ollut hänen omansa. Minä yleensä vastasin noihin ehdotuksiin ensin jyrkän kielteisesti. Sitten, joitakin päiviä myöhemmin huomasin suostuneeni taas johonkin villiin ideaan.
TV-mainoksissa
Olin kai jossain keskustelussa kertonut olleeni muutamassa TV-mainoksessa 60-luvulla. Menninkäisentien B-talon ullakkoasunnossa majaili jonkin vuoden Konttinen-niminen mies, jolla oli yhteyksiä senaikaisiin mainosten tuottajiin. Saattoi hän olla töissäkin tuollaisessa alkeellisessa mediapajassa. Joka tapauksessa, hän järkkäsi Kolmirinteen pihapiirin lapsille mainoshommia telkkariin. Mainokseen pääseminen toi paitsi hetkellisen glorian myös muutaman kympin taskurahaa. Ei mikään huono diili. Muistan olleeni Princess-teen ja Viri-kaakaon mainoksissa, ehkä parissa muussakin. Tyyliin tietysti kuului, että studiomeikki naamalla oltiin koulussa ainakin seuraava päivä.
Lisätuloja lama-aikana
90-luvun taite oli otollista aikaa keksiä noita sivutuloja tuottavia projekteja. Lama kolkutti myös Kinnarinkadun ovella eikä varmuutta työpaikan säilymisestä ollut. Tuolloin vielä katselimme aktiivisesti televisiota, emmekä olleet kovin tarkkoja, mitä töllöstä tuli nähtyä. Kanaviakaan ei ollut kuin ne kaksi, YLE:n ykkönen ja kakkonen. Mainos-TV vuokrasi lähetysaikaa Yleisradiolta: oman kanavan MTV sai vasta 1993. Lähes kaikki elokuvat katsottiin kun ne lähetettiin tai ainakin tallennettiin VHS-kaseteille myöhempää käyttöä varten.
Monia sarjoja seurattiin viikosta toiseen muun tekemisen puutteessa: oikeastaan lähinnä sen vuoksi, ettei töiden ja lastenhoidon lisäksi energiaa enää iltaisin juuri muuhun riittänyt. Tästä syystä perheemme seurasi sellaistakin visailuohjelmaa kuin Mikä-mikä-viidakkokirja. Olihan siinä luonnontieteellinen vivahde eikä taatusti mitään lapsille sopimatonta. Kerran sitten näimme kuinka silloinen kollegani kävi mokailemassa visailussa. Yhdeksännellä kuulla raskaana oleva biologi-avovaimoni oli täysin varma, että minä pärjäisin huomattavasti paremmin. Tuosta huomiosta ei sitten ollutkaan enää pitkä matka ilmoittautumiseen halukkaaksi osallistujaksi.
Puhelin soi
Puhelin soi eteisen pikkupöydällä. Kun nostan luurin ja sanon kuka on puhelimessa, polveni notkahtavat. Visailuohjelman tuottajan sihteeri kyselee, että sopisiko herra Rambergille tulla Pasilan studiolle kahden viikon kuluttua. Änkytän jotain myöntävää. Kirjoitan päivämäärän ja kellonajan puhelimen vieressä olevaan viikkokalenteriin. Raapustan muistiin myös puhelinnumeron, varmuuden vuoksi.
Heidi on tietysti kuullut ynähtelyni luuriin ja halailee minua riemuissaan. Minä olen kauhuissani nopeasti realisoituneen haihattelun edessä. Lähetys on suora ja se kuvataan studioyleisön läsnäollessa. En voi kuvitella pelottavampaa tilannetta patologisesti esiintymispelkoiselle henkilölle. Vaimoni on tietysti varma, että kaikki sujuu hyvin. Huomautan, että tässä on tärkeämpääkin tulossa. Toisen lapsemme laskettu aika on parin kolmen viikon päässä. Nuo ajathan ovat vain suuntaa-antavia. Mitä jos sinä olet Hyvinkäällä synnyttämässä ja minä olen Pasilassa nolaamassa itseäni suorassa lähetyksessä?
Pasilan viidakossa
Lokakuun lopun sade piirtää raitoja junanvaunun likaiseen ikkunaan. Mielelläni seuraisin tuota kuvaelmaa pidempään, mutta tänään minun jäätävä jo Pasilassa pois. Sateenvarjonrämä antaa hieman suojaa, mutta kenkäni ehtivät kastua sukkia myöten. Olisi pitänyt laittaa saappaat jalkaan ja nahkakengät reppuun.
Löydän oikean sisäänkäynnin ja ilmoitan vahtimestarille asiani. Minut ohjataan meikkaustilaan, jonne myös ohjelman tekoreipas vetäjä tulee juttelemaan. Hänen tarkoituksenaan lienee saada osallistujat rentoutumaan. Lyhyistä vastauksista päätellen en ole ainoa jännittäjä. Unohdan märät kenkäni järjestäjän ohjatessa meidät kisailijat studion pitkän pöydän ääreen. Yleisön puheensorina lakkaa ohjaajan antaessa merkin. Kirkkaiden valojen loisteessa kamerat kääntyvät meihin. Ohjelman vetäjä rapistelee mikrofoniaan. Kaikki on valmista. Lähetys alkaa. Tunnussävel ”The lion sleeps tonight” täyttää pienen studion. Yleisö taputtaa. Nielaisen.
Kakisteltuani ensimmäisen vastaukseni ulos, laskeutuu rauha sisääni. Olen kokenut tämän ilmiön jo aiemmin. Opiskelijajärjestön näytelmissä olen seissyt viinin lieventämän kauhun lamauttamana, kunnes ensirepliikkini on nostanut minut esiintymisvarmuuden pilven päälle. Sen pilven kannattamana ei mikään voi mennä pieleen. Niin käy nytkin. Pystyn täysin fokusoitumaan näytettyihin videonpätkiin ja yksityiskohtaisiin kompakysymyksiin.
Peli on selvä jo ennen viimeistä vastaustani. Olen voittanut visailun. Minun annetaan sanoa muutama lause voittoni kunniaksi. Muistan lähettää terveiset Heidille ja Toscalle sekä syntymättömälle lapselleni. Rahapalkkio lähetetään suoraan tililleni, sanoo ohjelman vetäjä ja onnittelee minua kädestä pitäen. Palkinnoksi saamani pehmoleijonan tungen reppuuni. Kun astun ulos, sade on lakannut ja kenkäni ovat kuivuneet.
Kotona riemulla ei ole rajoja. Tyttäreni ottaa leijonan unileluksi. Vaimoni on niin tohkeissaan, että pelkään synnytyksen käynnistyvän juuri siinä samassa. Toinen tyttäremme onneksi syntyy aikataulussaan seuraavan kuun toisena päivänä. Sitä ennen ehdin nauttia voiton hedelmistä. Järvenpään K-citymarket Kauppamiehen kassa ja pari samassa jonossa ollutta asiakasta tunnistavat minut. Tätä on se 15 minuutin kuuluisuus…
Simsalabim!
Eipä Mikä-mikä-viidakkokirjan visailuvoitto poikinut sen enempää TV-esiintymisiä. Olin helpottunut. Mutta Heidin tuntosarvet jo etsivät uutta kohdetta minulle näyttää kykyni maailmalle. Mistä hän lienee keksinyt – ehkä jonkin sanomalehden pikkuilmoituksesta – että epämääräinen helsinkiläinen mainosagentuuri hakee uusia kasvoja lehtien reklaameihin. Puljun nimi ei ollut mitenkään vakuuttava: Simsalabim.
Taas löysin itseni hermoilemassa hikisessä kesäpaidassa, odottelemassa koekuvaukseen pääsyä. Helsingin keskustan sivukadulla sijaitsevan pienen toimiston pikkuruisessa takahuoneessa minut laitettiin selkä seinää vasten ja räpsittiin muutama polaroid-kuva. Se siitä sitten, huokaisin huojentuneena. Joku oli kuitenkin pitänyt naamastani. Taas soi puhelin alakerran eteisessä. Tällä kertaa en itse päässyt vastaamaan, koska olin vasta matkalla kotiin. Kotiovella odotti riemuitseva kotiväki. Simsalabim oli saanut toimeksiannon Postipankin mainoskampanjasta. Yhteen mainokseen haluttiin minut.
Seikkailu Lauttasaaressa
Koska kyseessä on painettu mainos, ei minun tarvitse jännittää vuorosanoja. Olen saanut kirjeessä ohjeet kuvauspaikasta ja osoitteen, jossa tapaan kuvaajan ja firman edustajan. Kuljen bussilla Lauttasaareen. Tumma pilvi peittää heinäkuun taivaan. Ukkonen jyrähtää. Kuurosade rummuttaa sinisen bussin ikkunaa. Tuleekohan tästä hukkareissu? Pakkohan sinne on mennä käymään. Osoite viittaa taloon aivan meren rannalla.
Astun kadulle ja ryntään katoksen suojaan. Kello on jo melkein kuusi. Ei auta. Juoksen tihkuksi kesyyntyneessä kesäsateessa ympäri naapurustoa ennen kuin keksin oikean sisäänkäynnin. Alaovi on lukossa. Oven pielessä on rivi nimiä messinkisen kehyksen sisällä ja musta nappi nimen vieressä. Painan hermostuksissani väärää nappulaa. Ovipuhelin herää eloon. Vanhan naisen kiukkuinen ääni tivaa vastausta – ruotsiksi.
– Vem är där? Jag köper ingenting! Gå bort! Jag köper ingenting! Gå bort!
– Förlåt. Jag tryckte på fel knapp.
Räks! Toisella yrittämällä sormeni osuu oikealle painikkeelle. Ilmoitan kuka olen. Oven sähkölukko surahtaa. Astun porraskäytävään. Huoneisto on kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Asunnon ovi on valmiiksi auki. Koputan ovenpieleen, astun sisään ja suljen oven. Huoneisto vaikuttaa tyhjältä.
Sadetta pitämässä
– Tuu tänne keittiöön. Odotellaan valokuvaajan kanssa sadekuuron loppumista.
Keittiön pöydän ääressä istuu vaalea, solakka nainen, jonka tunnistan minusta polaroideja napsineeksi henkilöksi. Ikkunasta ulos katselee harjastukkainen, roteva mies, valokuvaaja. Nainen viittaa minut istumaan.
– Moi. Mun nimi on Kerstin. Toi tyyppi tossa on Göran. Sade varmaan loppuu just. Otatko teetä?
– Hei. Robert. Joo, kiitos. Ehdin hieman kastua. Räväytti kunnon kesäkuuron.
– Ei se haittaa. Saat uudet kledjut kuvaukseen. Bisnespuvun.
Görankin astelee pöydän ääreen. Nyökkää tervehdyksen. Keskustelu, johon minulla ei ole osaa, jatkuu ruotsiksi. Osakekauppoja ja taideostoksia – mitä minulla olisi niihin kommentoitavaa. Hörpin teetä ja katselen ympärilleni. Lukaali on valtava, varmaan koko kerros samaa huoneistoa. Seinillä on taidetta, keittiön seinilläkin. Tunnistan tekijän. Alvar Gulligchenin absurdia poptaidetta, Bonk-tauluja, jotka näyttävät olevan signeerattuja ja aitoja. Minulle tulee noista töistä italialaiset Cocco Bill -sarjakuvat mieleen. Jätän sen mielipiteen pääni sisälle.
Ranta kutsuu
Keittiön digitaalinen kello välkehtii seitsemää. Ikkunasta lankeaa pöydälle laskevan auringon luoma vinosuunnikas. Kerstin nappaa mukit pöydältä.
– Jörre, mee sä edeltä katsomaan ettei rannalla ole jengiä ja laita kuvausvehkeet kondikseen. Me tullaan pakulla perässä. Let’s go.
Hyppäämme pakettiautosta hiekalle. Sadekuuro on tyhjentänyt rannan. Pisaroiden rei’ittämä hiekka alkaa kuivua. Ilma on raikas. Heinäkuun hellepäivän kuumuus on vaihtunut miellyttävään viileyteen. Meri väreilee lähes tyynenä. Göran kameroineen on valmiina. Kerstin avaa Hi-Acen takaovet. Tavaratila on täynnä vaatteita.
– Kledjut on tossa henkarissa oikeella. Toi ruskee puku ja valkoinen paita. Tumma kraka on siinä tangolla. Tumman ruskeet kengät. Mikä sun jalan koko on? 45. Noi on 46. Eli ok. Sukat on kengissä. Laita vasta rannalla jalkaan. Feikit lasit on puvun takin taskussa. Ok? Mä meen tonne biitsille. Tuu perässä ku oot valmis.
Solmiomies
Alan äheltää kuteita niskaan. Omat kalsarit ovat rispaantuneet monissa pesuissa. Onneksi ei ole kukaan näkemässä. Puku ja paita istuvat hyvin. Kengät mahtuvat jalkoihin. Sitten tulee ongelma. En osaa tehdä kravattisolmua. Minulla on kotona on yksi kravatti – valmiiksi solmittuna. Lampsin rannalle sukat taskuissa ja kengät kädessä. Toisessa kädessä on solmio.
– Tuota. Voisitko hieman jeesata? Mä en osaa tehdä solmua tähän.
Kerstin luo minuun pitkän katseen, huokaa ja pyöräyttää siistin solmun ammattilaisen rutiinilla.
– Jörre, onks kori paikoillaan? Hei! Toi pukuhan ku tehty sulle. Hyvä. Putsaa jalat tohon pyyhkeeseen. Sukat ja kengät jalkaan. Sipasen hiuksias, venaa. Oot siinä paikoillas.
Göran kahlaa takaisin rantahiekalle uimahousuisillaan. Saan käskyn hypätä kuvaajan reppuselkään. Hän kantaa minut puoleen väliin lahdelmaa. Laskeudun varovasti alas veden alla pilkottavan muovisen juomakorin päälle. Jörre ojentaa vielä salkun käteeni. Poistuu sitten rivakkaa vauhtia rannalle kameran taakse.
Pokat päähän ja hyvä ryhti
– Pokat päähän! Hyvä ryhti! Just! No, niin. Alas räpsii.
Göran ottaa kymmeniä kuvia. Kerstin vetää röökiä ja antaa ohjeita. Suomenlahti huuhtelee ruskeita kiiltonahkakenkiä. Minua alkaa naurattaa.
– Oolrait. Hyvä tuli! Ota kengät ja sukat veks ja kahlaa tänne rannalle. Kori mukaan.
Käärin housujen lahkeet, riisun kastuneet kengät ja sukat, työnnän salkun kainaloon ja nykäisen hiekkapohjaan vajonneen korin mukaan. Rannalla pakataan tavaroita pois. Göran on jo vienyt kuvausvehkeet rättikattoiseen Bemariin ja poistuu mitään sanomatta paikalta. Kolmelitraisen moottorin murina kuuluu enää kaukaa.
– Housut ja kengät vähän kastui. Mihin tää kori tulee?
– Ei se mitään. Heitä kaikki pakuun. Vaihda vaatteet niin päästään himaan.
Kravatin pujotan pääni yli solmua avaamatta. Laitan puvun ja paidan henkariin. Sukat nostan kuivumaan lokasuojan päälle. Tuntuu hyvältä kuoria liikemiehen haarniska pois ja pukeutua omiin vaatteisiin. Auto on jo käynnissä, kun suljen takaovet huolellisesti. Hyppään hyttiin. Kerstin tupakoi. Siivottomalla kojelaudalla on avattu Marlboro-aski ja kasettikotelo. Autoradio huudattaa tuttua albumia: Hectorin Varjot ja lakanat. Kiinnitän turvavyön. Hiekka pöllyten Hi-Ace kurvaa kevytväylän yli rantatielle.
Hymyä huuleen
– Hyvä tuli. Varsinkin ku nauroit siinä lopussa. Mihis mä heitän sut? Mikä sua nauratti?
Lomakauden ruuhkista tyhjentämillä keskustan kaduilla pakettiauto puikkelehtii ketterästi kohti rautatieasemaa.
– Tuli vaan mieleen, kun seisoin rantavedessä kaljakori jalkojen alla, että Bisnes-Jeesus siinä kävelee vetten päällä. Salkku täynnä pelastusta.
Kerstin tumppaa savukkeen ja nauraa.
– Toi on hyvä. Ei vaan menis läpi pankille. Palkkio tulee ens viikolla.
– Sopivasti hääjuhliin. Me mennään naimisiin ensi lauantaina.
– No ei muuta ku grattis vaan. Mä pysäytän tähän sivuun. Kiitti ja heido!
Elokuun alussa kävelen ruokatunnilla Postipankin ohi kohti kohti asematunnelin sisäänkäyntiä ja Tunnelin Levyä. Vilaus jostain tutunomaisesta pysäyttää kulkuni. Pankin ikkunoissa roikkuu lähes parimetriset mainoslakanat. Bisnes-Jeesus siinä kävelee vetten päällä… ja nauraa.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)
