Bändiunelmia

Olin kymmenen senttiä pidempi kuin Veli-Matti. Se oli ainoa asia, jossa olin häntä edellä. Jo kansakoulussa olimme samalla luokalla, mutta ystävyytemme synnytti ja sitä syvensi muutama vuosi myöhemmin eräs liverpoolilainen laulu- ja soitinyhtye.

Musiikin kuuntelusta on usein lyhyt askel musiikin soittoon. Monella perheellä Tapiolassa oli epävireinen Hellas-piano lasten pimputeltavana. Kerrostalomme yläkerrasta kuului ”Für Elisen” tapailua, joka lopahti aina totaaliseen turhautumiseen, joka taas purkautui maanisella versiolla kissanpolkasta päättyen pianon kannen kiinni paiskaamisesta tulevaan jysäykseen. Tämä ääniraita toistui päivittäin Tomin isosiskon tultua koulusta kotiin.

Isälläni oli viulu. Hän soitti omaa tulkintaansa kappaleesta ”Yksi ruusu on kasvanut laaksossa”. Tunnetta tosin oli huomattavasti enemmän kuin taitoa. Yritti hän minullekin viuluinnostustaan siirtää, mutta slaavilaiseen kaihoon pohjautuva ohjelmisto ei kohdannut vastakaikua. Eikä viulunsoiton harjoittelua – vaikkakin sordiino päällä – katsottu kerrostalossa hyvällä silmällä. Myöskään isäni rämpyttämä halpa balalaika ei sytyttänyt. Kolmella kielelläkin saa aikaan kamalaa raminää…

Naapuritalon viisilapsisen ekonomiperheen kaksi vanhinta lasta olivat oikeita muusikoita. Kaarina soitti viulua orkesterissa ja Timosta kehittyi aikanaan taitava flamenco-kitaristi. Myöhemmin myös nuorimmaisetkin Elina ja Esko tarttuivat viuluun tositarkoituksella ja hyvin tuloksin. Pekka, joka oli perheen keskimmäinen lapsi, oli kaverini ja tietysti joukon ainoa epämusikaalinen jäsen.

Veli-Matin kotona oli flyygeli, jolla perheen akateemikko-isä soitti klassisia pianoteoksia virheettömästi. Rivitalosta kantautui lähiympäristöön Beethovenin ja Mozartin musiikkia taidokkaina tulkintoina. Veli-Matin isoveli oli enemmän kiinnostunut matematiikasta ja fysiikasta. Veli-Matti sen sijaan oli saanut soittogeenit syntymässään. Hän kävi sekä piano- että kitaratunneilla. Aluksi repertuaari oli hyvin klassisvoittoista. Muutos ei ehkä tapahtunut päivässä. Mutta jossain kohtaa 60-lukua espanjalaiskitarasta alkoi irrota rock-riffejä ja boogie-komppia. Kahden tien risteyksessä kulku kävi kohti paholaisen musiikkia. Ja minä kuljin perässä.

Jopa Hassanilla oli kitara. Todennäköisesti monen vaihtokaupan päätepisteenä käsiin jäänyt seitsenkielinen venäläinen soitin. Kitarasta puuttui yksi kieli, joten se kävi hyvin länsimaisesta standardisoittimesta. Kitaran virittämisestä meillä kummallakaan ei ollut mitään käsitystä, eikä ollut soittotaitoista isoveljeä neuvomassa alkeita. Monen tunnin ähräämisen tuloksena osasimme soittaa yhdellä kielellä ”Persialaisella torilla” ja pari muuta yksinkertaista melodianpätkää. Onnistunut säveltapailu kuulosti korvissani sinfonian alkusoitolta ja tuotti outoja väristyksiä pikkupojan sielussani. Tätäkö on soittaminen? Minun on saatava oma kitara!

Koska kyseessä oli soitin, suhtautui isäni kärttämiseeni yllättävän positiivisesti. Joulu lähestyi, joten hyvät enteet olivat olemassa lahjatoiveeni toteutumiselle. Tässä kohtaa olisi todella tarvittu sitä soittotaitoista sukulaista, joka olisi myös osannut neuvoa soittimen valinnassa.

Jouluaatto on lapselle pitkä. Vielä pitempi se oli sinä jouluna minulle, kun näin kuusen takana nojailevan  lupaavanmuotoisen lahjapaketin. Aatto eteni tuttua kaavaansa haudoilla käynteineen, joulurauhan julistuksineen ja joulupäivällisen syömisineen. Keittiön kellossa tunnit raahautuivat tuskaisesti eteenpäin. Minuuttiviisari näytti pysähtyneen ja sekuntiviisari kulki väärään suuntaan. Lopulta jouluateria oli saatu päätökseen ja päästiin pääasiaan. Joulupukki rimpautti reippaasti ovikelloa ja asteli jykevin askelin olohuoneeseen. Vielä piti asianmukaiset pukin viihdytysseremoniat läpikäydä, kunnes kuuraparta poistui ja lupa lahjojen avaamiseen heltisi. Siitä lupaavasta paketista purkautui juuri se, mitä olin toivonutkin. Kitara!

Nykykatsannossa lahjapaketista löytynyttä esinettä olisi kutsuttu ”soittoharrastuksen tappajaksi”. Se oli Landolan halvin malli. Vanerinen kaikukoppa oli reunoiltaan tumma vaalentuen asteittain kohti ääniaukkoa. Kaula oli valmiiksi kiero ja teräksiset kielet noin sentin päässä otelaudasta. Virittimet olivat niin jäykät ja epätarkat ettei kitaraa olisi saanut vireeseen, vaikka olisi osannut sen virittää. Virittäminen olisi pitänyt tehdä mukana tulleella pillillä. Pillistä lähti kuusi erilaista ääntä, joilla olisi saattanut saada menestystä sorsametsällä. Yritin ensin itse, mutta voimani eivät riittäneet enkä saanut pillin vinkunasta mitään tolkkua.

Kitaran mukana tuli soitonopetusvihkonen; Fazerin julkaisema ruskeakantinen Roos & Putilinin Kitarakoulu. Kanteen oli kuvattuna polvilleen vajonnut epätoivoinen espanjalainen hidalgo vokottelemassa parvekkeelle vaivautunutta ynseää senoritaa. Vihkosen sisältö oli kuin kuin olisi joutunut tulkitsemaan Rosettan kiveä.

Aikani naama punaisena sorsapilliin puhalleltuani ja teräskielien verille raastamin sormin kiikutin Landolan isälleni, josko hän saisi soittimen vireeseen. Isäni ryhtyikin heti toimeen. Hänhän osasi sentään soittaa viulua ja balalaikaakin. Isäni puhalsi ja väänsi. Teräksinen kielikin katkeaa, jos se kiristyy yli tietyn pisteen. E-kielen katkeamisesta tulee sellainen hauska piirretyn elokuvan efektiääni. Isästäni tuli sellainen karkea aikuisten elokuvan vuorosana. Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta. Pjoing! Sanoi B-kieli. Perkele! Sanoi isä. Nelikieliseksi muuttunut soitin unohtui pian sängyn alle, josta se kevätsiivouksessa kulkeutui kellariin. Tappaja-Landolan taru ei kuitenkaan vielä päättynyt.

Joululomalla olin kuuntelemassa Veli-Matin luona hänen joululahjakseen saamaansa Beatles-levyä. Kerroin hänelle kauhukokemukseni Landolan kanssa. Pian selvisi, että akustisia kitaroita olikin kahta päätyyppiä, nailonkielisiä ja teräskielisiä. Sain kokeilla Veli-Matin klassista kitaraa hänen antaessaan samalla opastusta sointujen muodostamisen alkeissa. Olin ymmälläni. Hänen kitarastaan sain otettua lähes puhtaita perussointuja. Kielet tottelivat nöyrästi sormieni pyyntöjä. Parin tunnin opetuksen jälkeen osasin soittaa helpotetun alkuosan espanjalaisesta romanssista. Romanssini kitaran kanssa sai uutta tulta.

Levynkansia katsellessa päädyimme molemmat samaan oivallukseen. Popyhtyeen soitinarsenaali koostui pääosin sähköisistä soittimista. Helsinkiin suuntautuvilla levyjen ostomatkoilla kävimme kuolaamassa Musiikki-Fazerin, Aron Soittimen ja Soitin-Huttusen ikkunoissa riippuvia sähkösoittimia. Niiden muodot olivat kuin tieteiselokuvasta. Lakkapinta heijasti katulamppujen valon säihkyvänä prismana, kromin kiilto sokaisi silmät ja ruusupuinen otelauta hehkui tummaa uhmaa. Kitaroihin kiinnitetyissä pienissä lapuissa oli kummallisia numeroita: 1500, 1800, 2300 ja 3500. Ne olivat soittimien hintoja. Ei edes Veli-Matin perheeltä löytyisi tuollaista tähtitieteellistä markkamäärää. Mielemme täytti yhtäaikaisesti tavoittamattomuuden masennus ja haluamisen kiihko. Kävelimme kohti linja-autoasemaa ääneen pohtien erilaisia fantastisia keinoja saavuttaa saavuttamaton.

Pari kuukautta myöhemmin Veli-Matti soitti ja pyysi käymään. Hänellä olisi jotain näytettävää. Uusi levy, ajattelin. Oli lauantai-ilta, joten läksyt eivät olleet esteenä. Soitin ovikelloa, toivotin hyvää iltaa oven avanneelle ystäväni äidille ja kapusin yläkertaan. Veli-Matin huoneen ovi oli raollaan. Työnsin oven auki ja astuin sisään kirkkaasti valaistuun tilaan. Kirjoituspöydän lamppu ja sängyn lukuvalo olivat suunnattu vuoteelle asetettuun esineeseen. Sähkökitara! Vox Teardrop kolmella mikrofonilla! Katsoin ällistyneenä huoneen hämärässä nurkassa hymyilevään ystävääni. Miten tämä, joka kuukausi pari sitten oli ollut vain kangastus soitinkaupan ikkunassa, oli nyt konkretisoitunut hohtavan valkoiseksi lakatuksi puuksi ja uutuuttaan kiiltäväksi kromatuksi metalliksi?

Veli-Matti nosti kitaran sylliinsä, väänsi äänenvoimakkuuden säätimestä, nappasi plektran pöydältä ja soitti Rollareiden ”Jumping Jack Flashin” intron. Säröinen, voimakas ääni täytti tajuntani. Minua huimasi. Tunsin jalkojeni pettävän. Istuin vuoteelle. En saanut katsettani irti kitarasta ja Veli-Matin sormista, jotka seuraavaksi loihtivat ilmoille Beatlesin ”Day Tripperin” jumalaisen riffin. Tämä on taikuutta, tämä on noituutta. Ystäväni on myynyt sielunsa paholaiselle ja saanut vastalahjaksi valkoisen Voxin ja kyvyn soittaa kuin enkeli.

Vastaus oli maallisempi. Kitara oli tehty koulun puukäsityötunneilla. Kaulan otelautoineen ja mikrofonit Veli-Matin isä oli tuonut Englannin matkaltaan. Säätimet olivat löytyneet Aron Soittimesta. Vahvistimena toimiva Saloran putkiradio oli pelastettu isoveljen huoneesta hänen muuttaessaan opintojen perässä pois kotoa. Kuuntelin ystäväni virtuoosimaista soittoa haltioituneena. Miten tämä oli mahdollista? Itse en osannut kuin kourallisen sointuja ja muutaman tahdin espanjalaista romanssia. Veli-Matti soitti tuosta vain puolihuolimattomasti tukun rock-riffejä ja kokonaisia kappaleita sooloineen.

– “Miten… Missä… Siis kuinka sä olet oppinut noi biisit?” Kysyin ällistyneenä.
– “Ei nää mitään vaikeita ole. Bach on snadisti hankalampaa. Samoja juttuja näissä on. Ja olen mä vähän treenannutkin.” Myhäili ystäväni.
– “Ai vähän. Jätkä soittaa kuin Jimi.” Jatkoin ylistystäni.
– “Älä nyt liioittele. Kiitos kuitenkin. Miten oot muuten aikonut käyttää sun kesäduunirahat? Fasulla on alennusmyynti. Sieltä saisit halvalla Landolan jumbon. Vaan viissataa. Ja mä voin opettaa sulle lisää. Oma skitta sulla pitää olla ett voit treenaa himassa.” Sanoi Veli-Matti ja irrotti kitaran olkahihnan.

Minäkin sain kokeilla. Veli-Matti näytti mihin sormet menevät. Pyyhin vähän väliä hikisiä kämmeniä housunreisiin. Puolen tunnin opetuksen jälkeen osasin ”Day Tripperin” riffin, takeltelevasti – mutta siinä se oli. Katsoin opettajaani ja nyökkäsin. Jumbo tai ei mitään!

– “Viisisataa markkaa kitaraan! Oletko tullut hulluksi! Kaikki kesäansiot! Ja mummun antamat synttärirahat laukkuun!” Kaikuivat äitini sanat porraskäytävässä, kun suljin oven hiljaa ja suunnistin kohti Tapiolantien pysäkkiä.

Treffit on tehty tälle päivälle Musiikki-Fazerin eteen. Veli-Matti tulee suoraan koulusta. Minä tulen satanelosella. Olen piilottanut rahat kenkääni pohjallisen alle. Onhan siinä puolen sentin paksuisena pattina koko kolmen kuukauden ansioni ja mummuni antama viisikymppinen. Kenkä hiertää ikävästi kantapäätäni. Olen yhtäaikaa hermostunut ja euforinen. Nilkutan yli Mannerheimintien, ohi Uuden Ylioppilastalon ja Stockmannin, kohti Aleksanterinkadun Fazeria. Pälyilen koko ajan ympärilleni peläten tulevani ryöstetyksi ja melkein törmään Musa-Fasun edessä seisovaan ystävääni.

– “Moi. Onks sun klabbi klesa kun sä tollail nilkutat? Ja onks sulla hynät mukana?” Kysyy Vela.
– “Moi. Hys! Joo, mut älä puhu niin kovaa. Ne on mun pläägässä.” Kuiskaan katsellen ympärilleni.

Musiikki-Fazerin ovi avautuu kitaristin taivaaseen. Akustisten soittimien ja sähkökitaroiden rivit tuntuvat jatkuvan äärettömyyteen: Fender, Gibson, Martin, Rickenbacker, Vox, Gretsch… ja Landola. Kaikissa noissa paitsi Landolassa on nelinumeroinen hintalappu. Tappaja-Landolan lapussa on vain kaksi numeroa ja se ensimmäinen oli kuutonen. Sen huomaan sivusilmällä. Katseemme ovat kuitenkin fokusoituneet Landola-rivistön loppupäähän. Alennusmyynti on vetänyt kaupan täyteen innokkaita kitaristeja ja sellaiseksi aikovia. Joka puolella kaikuu kitaroiden kakofonia.

Veli-Matti kävelee määrätietoisin askelin tarjoussoitinten luokse. Hän silmäilee tarkkaan kaikkia viittä jumbo-ehdokasta. Ottaa sitten yhden käsiinsä, pyöräyttää kitaran ympäri, katselee toinen silmä kiinni pitkin otelautaa, virittää soittopelin, vetäisee muutaman soinnun, soittaa pari sooloriffiä otelaudan yläpäästä – ja panee kitaran takaisin telineeseen. Tämä seremonia toistuuu jokaisen ehdokkaan kohdalla. Miespuolinen myyjä mulkoilee meitä epäluuloisesti. Minulla valuuu hiki pitkin selkääni muutenkin. Kohta meidät heitetään ulos…

– “Toi kolmonen on paras. Siinä on suora kaula ja tuntuma on ookoo. Tota satulaa mä voin hieman trimmata, niin siitä tulee hyvä. Paljos sulla oli rahaa?” Toteaa Veli-Matti.
– “Viissataa. Ja viiskymppinen laukkuun.” Sanon ja tunnen setelien paineen kengässäni.
– “Tää on 549. Unohda se laukku. Skitta tulee pahvilaatikossa. Kyllä se siinä säilyy.” Virkkaa Vela ja ojentaa kitaran minulle.

Meitä ei heitetty ulos. Myyjäkin hymyilee, kun kaivan rahat kengästäni ja lataan kesätilin tiskiin. Kaupat tehdään ja pahvilaatikon kansi teipataan kiinni. Valkoisessa pakkausteipissä lukee vihreällä Musiikki-Fazer. Olen pakahtua onnesta. Ilta on jo pimentynyt, kun kävelemme linja-autolle. Leijun ilmassa.

– “Huomenna tuut sitten illalla meille. Aletaan treenata. Mull on yks hyvä biisi, millä voidaan aloittaa. Kriidenssin ”Effigy”. Toss on soinnut. Kato ett sä osaat ne. Biisinhän sä tiedät?” Katsoo Veli-Matti minuun päin.
– “Joo. Ja kiitos ihan helvetisti. Ilman sua tää laatikko ei olis mun polvien välissä. Mä haldaan ne huomenna. Varmasti!” Viikkaan sointupaperin kitaran seuraksi pahvilaatikkoon.

Koko ilta siinä meni ja vähän alkupuolta yöstäkin. Kunnes äiti tuli sanomaan, että kitara on hieno ja soittaminen ihan hyvä harrastus, mutta tässä talossa on työtä tekeviä ihmisiä. Kolme tuntia oli mennyt lentäen. Päässäni jyskytti, otekättä särki ja sormenpäistä oli nahka lähtenyt. Kun vihdoin vaivuin uneen, olen Louisianassa ja muuttunut Tom Fogertyksi. Seison veljeni Johnin takana. Soitan näppäilyintron ja alan veivata ”Effigyn” komppikuviota Guild Starfirellä. John vilkaisee minuun, runttaa sooloriffin pätkän Rickenbackerillaan ja rääkäisee biisin vauhtiin:

”Last night
I saw a fire burning on
The palace lawn.”

– “Tää ei oo vireessä. Onks sulla A-rauta?” Kysyy Vela.
– “Ai mikä? Mull on tällainen sorsapilli.” Sanon ja otan taskustani pillin.

Veli-Matti nappaa virityspillin ja puhaltaa. Ilmoille purkautuu sorsan vaakuntaa. Me molemmat purskahdamme nauruun. Vedet silmissä Veli-Matti soittaa pillillä oodin sorsalle. Komppaan A-duuria. Soitto katkeaa hysteeriseen naurun ulvontaan. Makaamme lattialla huohottaen. Pitkä puhallus. Kvaak! Hirvittävä naurunmekkala. Ovi avautuu. Veli-Matin äiti kurkistaa sisään. Veli-Matti selittää minkä naurulta pystyy, että nyt ei saa häiritä. On syntymässä uusi hittibiisi, Repe-sorsan soidinmenot. Äiti vetäytyy pois oven raosta pyytäen hieman vähemmän melua. Vähitellen rauhoitumme. Pilli laitetaan piiloon työpöydän laatikkoon, sillä vilkaisukin siihen aiheuttaa jo hyvän matkaa kulkeneen kappaleen totaalisen hajoamisen.

Kokoamme itsemme. Veli-Matti ottaa A-raudan, napauttaa sen muutaman kerran pöydän kulmaan ja virittää molemmat soittimet. Treenit alkavat. ”Effigy” alkaa saada muodon. Se kuulostaa jo musiikilta. Laulamaan ei kumpikaan tohdi ryhtyä, mutta parin tunnin intensiivisen työskentelyn tuloksena meillä on – ainakin omasta mielestämme – täydellinen instrumentaaliraita. Veli-Matin äiti ja isä istuvat alakerrassa lukemassa, kun tulemme korvat punaisina alas keittiöön juomaan lasit mehua. Veli-Matin isä astelee keittiön ovelle.

– “Mitenkäs harjoitukset sujuivat? Tulkaa esittämään se kappale meillekin. Olettehan koko illan siihen käyttäneet. Menkää hakemaan kitarat tänne, että mekin saamme kuulla. Noh?” Kehottaa isä.

Kahta kertaa ei meitä tarvinnut pyytää. Raahaamme soittovehkeet olohuoneen – pilliä lukuunottamatta. Veli-Matti virittää soittimet uudelleen, kytkee virran Saloraan, antaa minulle merkin ja niin lähtee ”Effigy” liikkeelle. Parin väärän alun ja haparoinnin jälkeen soitto kulkee ja saa siivet alleen. Landola helkkyy ja puutyö-Vox ulvoo ja vaikeroi. Yhteensoiton taikavoima siirtää meidät toiseen ulottovuuteen. Biisi kaartuu vähitellen kohti loppua. Vielä viimeinen näppäilyoutro ja kitarat vaikenevat. Veli-Matin isä hymyilee ja nousee ylös lukutuolistaan aplodeeraamaan. Kohta molemmat vanhemmat taputtavat seisaaltaan. Me kumarramme yhdessä kuten olemme nähneet Beatlesin tekevän. Kiitos!

Esiintyminen vaateliaan ensi-iltayleisön edessä oli ollut suuri menestys. Tätä on soittaminen. Tämä on bändi. Ei puutu enää kuin basisti. Ja rumpali. Ja parikymmentä hyvin harjoiteltua biisiä. Ja laulusolisti. Ja kunnon vahvistinlaiteet. Ja treenikämppä. Ja mankka. Ja keikkamesta. Ja… Pikkujuttuja. Suurin este oli jo ylitetty. Olimme vetäneet keikan yleisön edessä.

Heti kun pääsin koulusta kotiin, olin näppäilemässä kitaraa. Veli-Matin vihjeestä olin hankkinut halvan metronomin. Koska meillä ei ollut rumpalia, oli rytmikitaristilla myös tahdissa pysymisen taakka harteillaan. En ollut todellakaan mikään kellontarkka rytmikone, ei sinne päinkään. Metronomin kovaääninen tikitys alkoi pian ärsyttää muitakin kuin minua.

Rumpukonetta ei oltu vielä keksitty, mutta eräänlainen köyhän miehen versio syntyi Lenco-levysoittimen raadosta ja Brita Koivusen singlestä. Lencossa ei ollut automaattista äänivarren nostoa vaan neula jäi jyystämään paikalleen levyn poistumisuraan. Tein puukonkärjellä, viivoitin apuna, symmetrisia naarmuja uraan: neljä syvää ja muutaman matalamman. Neulan osuessa viiltoon kuului kaiuttimesta naksahdus. Syvemmästä kovempi, matalasta hiljaisempi. Äänevoimakkuutta pystyi säätämään kuin levyäkin kuunnellessa ja valittavana oli kolme nopeutta 33, 45 tai 78 kierrosta minuutissa. Muutama muukin loppuunsoitettu pikkulevy sai palvella tätä tehtävää eri variaatioilla. Naks, tsik, tsit-tsit, naks, tsik, tsit-tsit…

Kesä 71 meni minulla kesätöissä lukuunottamatta viikon jaksoa rippikoululeirillä. Tapiolan seurakunnan rippikoululeiri Hilassa oli sellainen elämän tienristeys, joka haarautui moneen suuntaan. Yhdessä tienviitassa luki ”musiikki”. Leirillä oli tietysti monta kaveria ja tuttua – myös pari muuta kitaran soittajaa. Kohta kitarat soivat leirillä pitkin päivää ja yötä.

Leiripastori Jussi Talasniemi soitti selloa ja ymmärsi sekä paimentaa meitä uskonasioissa että kannustaa meitä  soittohommissa. Talasniemi mieltyi niin paljon ”Effigyyn”, että ehdotti meille esiintymistä konfirmaatiojuhlassa Tapiolan kirkossa. Leirillä oli myös Poutapolun Cassu ja uusi tuttavuus Markku Menninkäisentieltä. Heidät värvättiin mukaan munniharpun – jota tuohon aikaan kutsuttiin juutalaisen harpuksi – soittajiksi. Nyt meitä oli sitten neljä. Konfirmaatio olisi syksyllä.

Konfirmaatioaamuna otetussa kuvassa on huonosti nukkuneen näköinen pitkätukka kitara sylissä. Kasvoista aistii jännityksen. Biisin osasimme soittaa vaikka unissamme, mutta nyt ei yleisönä olisi isää ja äitiä – tai no kyllä, mutta kirkko täyttyisi kaikkien rippilasten isistä ja äideistä ynnä muista sukulaisista. ”Effigy” oli viimeisenä ohjelmassa. Koko toimitus meni minulta kuin unessa. Alban alla oli kuuma täydessä kirkossa, jossa osa vieraista joutui seisomapaikoille. Kämmenet hikosivat muutenkin.

Vihdoin konfirmaation kirkolliset menot ehtoollisineen on saatu vietyä loppuun. Nyt on meidän vuoromme. Kitarat ja Salora ovat piilossa alttarikorokkeen takana ja munniharput Cassun ja Markun taskuissa. Nousemme ylös kuin yhteisestä merkistä.

Hengitykseni tihenee kun nostan varovasti jumbon syliini ja pujotan olkahihnan paikalleen. Veli-Matti katsoo ensin harppumiehiin. Sitten hän nyökkää huomaamattomasti minulle. Olen täysin lamaantunut. Kymmenien harjoituskertojen tuloksena sormeni kuitenkin löytävät oikeat kielet ja näppäilyintro helisee raikkaana täysin hiljaisessa kirkossa. Munniharput tulevat mukaan. Yhtäkkiä sähkökitaran feedback-ulvonta täyttää koko salin. Isken komppikuviota niin, että plektrasta irtoaa paloja. Jännitys laukeaa ja ”Effigy” raivoaa juhlavana vakavailmeisen kirkkoväen ylitse ulos aurinkoiseen syyssäähän.

Niin kuin parhailla rippikoululeireillä käy, suuri joukko puolituttuja teinejä ystävystyy keskenään. Riparijengi pysyi kasassa kevääseen 1972. Silloin moni asia mullistui, mutta se oli tulevaisuutta eikä meistä kukaan arvannut ryhtyä ennustajaksi. Kuuman kesän 71 loppu oli vain nastaa yhdessäoloa ja kotibileitä, joissa päästiin joskus soittamaan duona. Minä uskaltauduin laulamaankin. Veli-Matin virtuositeetin säihke lankesi minunkin päälleni. Itsetuntoni kasvoi ja soittotaitoni kehittyivät.

Veli-Matti oli ostanut uuden sähkökitaran. Punainen Fender Esquire vain yhtäkkiä ilmestyi treeneihin. Puutyö-Vox oli nurkassa telineessä ja näytti hylätyltä.

– “Onpa makee skitta! Ja hyvät saundit! Mitä sä meinaat tehdä tolle Voxin kopiolle.” Ihailen Velan uutta soitinta.
– “Se on sun.” Virnistää ystäväni.
– “Mitäh!” Saan vain ähkäistyä.
– “Mä annan sen sulle. Ei siitä mitään saa väliin musiikkikaupassa. Sitä paitsi me tarvitaan komppiin lisää jytää.” Ilmoittaa Veli-Matti.

Ja jytinää tuli. Markku hankki Gibson SG -basson kopion. Sen verran hävettiin uutta japanilaista Ibanez-brändiä siihen aikaan, että nimi lavassa peitettiin rauhanmerkillä. Tässä meillä oli rumpaliton powertrio. Kenelläkään ei ollut kunnon vahvistinta, mikä olikin hyvä, koska bänditreenit pidettiin usein Markun rivitalon alakerrassa. Sitä paitsi vanhoista putkiradioista lähti miellyttävä luonnollinen särö, kun volyymipotikan väänsi pohjaan.

Markulla, tai siis hänen perheellään, oli myös neliraitainen kelanauhuri, jolla päästiin tekemään alkeellisia päällekkäisäänityksiä. Rumpalina sai toimia joku kolmesta. Bongojen ja tamburiinin kolistelulla saatiin sentään jonkinlaista perkussiota pohjalle. Olimme nauhalle tarttuneista äänistä tosi ylpeitä. Olihan siellä joukossa muutama onnistunutkin tallenne. Jopa Markun vanhemmat kehuivat tuotoksia.

Ruokahalu kasvaa syödessä. Vox-kopio oli painava ja munanmuotoinen runko teki siitä hankalan sylissä pidettävän istualtaan soittaessa. Kaulakaan ei oikein istunut käteeni. Halvat sähköosat tekivät kovan hurinan, kun kitaran kytki vahvistimeen. Muitakin syitä olisi varmaan löytynyt oikean sähkökitaran hankintaan.

Veli-Matin kanssa asioimme moneen kertaan pääkaupungin soitinliikkeissä etsien sitä hyvää mutta halpaa Fenderiä. Yhtälö osoittautui lähes mahdottomaksi ratkaista. Erään kerran kun me taas astuimme Aron Soittimen ovesta sisään, vinkkasi myyjä meidät luokseen. Olimme sen verran usein käyneet liikkeessä, että hän oli hyvin selvillä missiostamme. Tiskin takaa hän nosti esille rähjäisen laukun, jossa piilotteli edellisenä päivänä vaihdossa tullut kitara. Kansi avautui. En ollut nähnyt mitään niin kaunista. Kaunottaren nimi oli Fender Mustang. Kitara oli syvänpunainen, siinä oli kolme yksikelaista mikrofonia ja vaalea vaahterakaula. Rungossa oli pari pientä kolhua, nauhat olivat kuluneet ja lapakin oli saanut hieman osumia, mutta ne olivat sivuseikka. Fender Mustang – teinikitaristin märkä uni. Kun shokkiefekti oli hieman laantunut, uskalsin kysyä hintaa.

– “900 markkaa. Mukaan saat tuon vanhan laukun. Tämä on valmiiksi tingitty hinta. Vain sinulle. Näitä ei paljon liiku, ainakaan tähän hintaan.” Murahtaa myyjä.

Katselimme toisiamme. Nyökkäsin. Veli-Matti pyysi saada kokeilla Mustangia. Myyjä ojensi kitaran ystävälleni ja napsautti virran tiskin vieressä majailevaan Fender Twin Reverb -vahvistimeen. Kaapelin plugi sisään ja varovasti volyymia. Virittely. Veli-Matti veti henkeä ja sulki silmänsä. “Sunshine of Your Loven” jyrisevä riffi täytti myymälän ja varmaan puoli kivikorttelia. Hieman kitaran ja vahvistimen säätelyä, sitten sekalainen potpurri kaikenlaisia rock-riffejä. Vielä muutama yleisvilkaisu eri puolille soitinta, säätimien testausta ja Veli-Matti ojensi Mustangin takaisin korviaan pitelevälle myyjälle.

– “Hyvä skitta. Kyllä sun kandee toi ostaa tohon hintaan. Noi nauhat tarttee vaihtaa joskus, mut muuten tosi makee peli.” Hymyilee ystäväni.

Ei minulla 900 markkaa ollut. Kesätyörahoja oli ehkä jotain 700 säästössä. Pari sataa jäi siis puuttumaan. Syntymäpäiväni olisi parin viikon päästä. Jos nyt keskittäisin kaikki lahjatoiveet tuo hankintaan, voisi mahdottomasta tulla mahdollinen. Pikainen neuvonpito myyjän kanssa tuotti toivotun lopputuloksen. Mustang pidetäisiin varattuna minulle lokakuun 22. päivään asti.

Varmistettuani kotona, että kaikki kaikki olivat ymmärtäneet lahjatoiveeni – potentiaalisia sukulaisia myöten – en kuitenkaan jäänyt vain odottamaan lokakuun kahdettakymmenettäensimmäistä. LP-levyt olivat aina käypää valuuttaa ja koska nyt oli tosi kysymyksessä, päätin luopua muutamasta suosikkialbumistani. Tiesin, että niille löytyisi ostajia. Halvalla meni, mutta menköön… Satanen lisää kolahti kitarakassaan. Harkitsin jopa jumbon myymistä, mutta siinä kohtaa järki voitti.

22.10.1971 avaan reippain ottein Aron Soittimen oven. Tuttu myyjä suuntaa kulkunsa, sanaakaan sanomatta, takahuoneeseen. Kolhiutunut laukku sisältöineen ojennetaan minulle. Minä ojennan myyjälle nipun seteleitä. Hän laskee ne ja sanoo kiitos.

– “Siellä laukussa on pari plektraa ja kaulahihna. Hyviä soittohetkiä!” Kuulen myyjän huudahtavan, kun ryntään ulos.

Pian Markku oli myös päivittänyt bassonsa Fender Jazz Bass -bassoon ja hankkinut samalla oikean bassovahvistimen. Kilpavarustelu saavutti huippunsa vuodenvaihteessa. Veli-Matin uusi kitara ei ollut mikään muu kuin sunburst-värityksinen Fender Stratocaster. Huhuttiin, että se oli ollut Jukka Tolosen omistuksessa aikoinaan. Myös Veli-Matti oli ostanut 20-wattisen Voxin vahvistimen. Minulla oli kyllä Fender Mustang, mutta se oli kytkettynä radioon. Myös treeniaikataulu päivittyi. Markku oli päässyt koesoiton kautta Tapiolan Yhteiskoulun big bändiin. Veli-Matti oli löytänyt treenikämpän Helsingistä ja taitavammat soittokaverit Suomalaisen Yhteiskoulun luokkakavereista.

Osasin lukea kirjoituksen seinällä. Bändihommat olivat minun osaltani ohi. Mitään suurta dramatiikkaa ei tilanteeseen liittynyt. Olin jotenkin koko ajan aavistanut, ettei meistä yhdessä voisi tulla mitään suurempaa. Olin myös onnellinen Veli-Matin ja Markun puolesta, koska aistin, että heillä olisi rahkeet jopa ammattimuusikon uralle niin halutessaan. Soittelin kotona rautalankaa ja keskityin alkaneisiin lukio-opintoihin. Tapailimme kyllä silloin tällöin ja soittellimmekin yhdessä, mutta bändiunelmani oli kuollut.

Vuosi 1972. Huhtikuun loppu, juuri ennen vappua. Veli-Matti on pyöräilemässä koulusta kotiin ystävänsä kanssa. Lähiristeyksessä hän ei huomaa vasemmalta kääntyvää kuorma-autoa. Pyörä ruhjoutuu romuksi. Veli-Matti elää viikon. Vapun jälkeen lippu on puolitangossa. Yritän tehdä läksyjä olohuoneen kirjoituspöydällä. En pysty katsomaan lippua. Silmäni täyttyvät kyynelistä. Kerään läksykirjat. Menen huoneeseeni. Otan Landolan syliini ja soitan ”Effigyn” näppäilyintron. Alan veivata komppikuviota ja itken.

On elokuun loppu 1972. Istumme vilvoittelemassa saunan jälkeen Markun rivitalon pihalla. Isossa muuratussa grillissä on muutama makkara kypsymässä. Olemme edellisenä päivänä käyneet kuuroutumassa Paul McCartneyn & Wings -yhtyeen konsertissa Messuhallissa. Pihalle kannetuista kaiuttimista soljuu Wingsin ”Wild Life” -albumin musiikki. Kerron Markulle tarinan nelikielisestä Tappaja-Landolasta ja että se – ihme kyllä – on säilynyt kellarissa kaikki nämä vuodet. Markku kallistaa olutpullon huulilleen. Liike pysähtyy.

– “Minulla on idea. Veli-Matin muistolle. Käy hakemassa se tänne.” Sanoo Markku ja juo pullon tyhjäksi.

Markku kohentaa tulta ja katsoo minuun. Minua hymyilyttää. Kuivaan hiukseni. Hyppään pyörän selkään ja olen kohta takaisin Markun takapihalla. Musiikki on vaihtunut Creedence Clearwater Revivalin ”Willie and the Poor Boys” -pitkäsoittoon. Levy B-puoli on on juuri puolessa välissä, kun avaan hengästyneenä Markun tarjoaman kylmän oluen.

– “Viimeinen kappale kun alkaa, tiedät, mitä tehdään?” Kysyy Markku.
– “Tiedän.” Vastaan.

Tartun Tappaja-Landolan kaulaan. Nostan kitaran pääni päälle. Lyön se voimieni takaa pihan kivetykselle. Kaikukoppa halkeaa. Uusi lyönti. Kaula murtuu. Vielä uudestaan. Lapa irtoaa. Markku lisää musiikin volyymia. Heitän kitaran jäänteet grilliin. Puolimetriset liekit valaiset yöhön kääntyvän elokuun illan. Koko Menninkäisentie kaikuu levyn viimeisen kappaleen voimasta.

“Who is burnin’?
Who is burnin’?
Effigy.
Who is burnin’?
Who is burnin’?
Effigy!”