Banaaneja Costa Ricaan

”Costa Rica? Eikö se ole sellainen pieni banaanitasavalta jossain päin Keski-Amerikkaa?” naureskeli ystäväni ääneen lounastauolla, kun kerroin hänelle, että ISEP-opiskelijavaihto-ohjelman vuosittainen konferenssi pidetään ensi vuoden alkupuolella Costa Ricassa. Olin saanut ohjelman koordinoitivastuun muutama kuukausi aiemmin ilman mitään sen suurempia seremonioita. 1987 minut oli nimitetty Foreign Student Adviseriksi, hoitamaan lähinnä ulkomaalaisten hakijoiden neuvontaa ja uusien opiskelijoiden opintojen alun ohjausta. Siksi oli kai luontevaa lykätä myös kääpiökokoinen vaihto-ohjelma minulle. Vanhempi kollegani sai keskittyä opiskelijavalintakysymyksiin ja muihin hallintopuolen ihanuuksiin. 

ISEP-ohjelma, jonka konstailematon lyhenne tuli sanoista International Student Exchange Program, toimi yksi yhdestä -periaatteella: vaihdettavien määrä tuli olla kutakuinkin tasapainossa. Helsingin yliopiston ongelma tuolloin, ja monta vuotta myöhemminkin, oli englanninkielisten kurssien vähäinen määrä – siis englantilaisen filologian laitoksen ulkopuolella. Miksi kukaan amerikkalainen tulisikaan äidinkieltään Suomeen lukemaan? Pari naisopiskelijaa oli vastikään lähtenyt kesken lukukauden takaisin kotiin oletettavasti pettyneinä kurssitarjontaan. Ohjelma oli siis epätasapainossa ja minun epäkiitollinen tehtäväni Costa Ricassa olisi saada vastapuoli vakuuttuneeksi hyvistä aikeistamme ja kurssitarjonnan kehittymisestä suotuisaan suuntaan. Salainen aseeni oli yksi kursseja listaava aanelonen valokopioituna viiteenkymmeneen kertaan. Onneksi olin niin kokematon, että en ymmärtänyt koko jutun naurettavuutta etukäteen. 

Matkajärjestelyt sujuivat helposti Arean kautta, jolla oli oma toimipiste Helsingin yliopistolla. Arveluttavinta oli Visa-luottokortin hankkiminen. Olimme pari vuotta aikaisemmin muuttaneet Järvenpäähän omaan asuntoon, josta oli paljon velkaa. Vuoteen 1987 tein kahta työtä: päivät yliopistolla ja illat, jopa neljä iltaa viikossa, Helsingin työväenopistolla englanninkursseja vetämässä. Kun sain tuon nimityksen Foreign Student Adviseriksi minun annettiin ymmärtää, että nyt olisi syytä keskittyä hoitamaan vain päivätyötä. Rehellisyyden nimessä on sanottava, etten olisi edes jaksanut viidettä lukuvuotta. Mutta melkoinen lovi tuli ansioihin, koska nimitys yliopistolla ei konkretisoitunut paljonkaan parempana palkkana. Ja nyt vielä Visaa vinguttamaan Väli-Amerikkaan… 

Etelä-Suomi helmikuussa 1989 oli sohjoinen ja lämmin. Hyvä jos pakkasen puolelle päästiin. Surkea sää helpotti huomattavasti vaatteiden valintaa. Paksut talvivaatteet saattoi jättää pois; ainoa takki mukanani oli Fjällrävenin kevyt pusakka. Perillä Costa Ricassa lämpötila olisi suomalaisen heinäkuun tasoa. Olin viestitellyt Pohjoismaiden asioista vastaavan koordinaattorin, Greg Batesin, kanssa ne muutamat kuukaudet, joita olin ISEP-ohjelmaa hoitanut. Tyyppi vaikutti mukavalta: mitä nyt telex-viestien perusteella saattoi jotain päätellä. ”Lk fw to c u in CR” luki viestissä, jonka sain juuri ennen lähtöä. Ainakin yksi ystävällinen henkilö olisi konferenssiväen joukossa. 

Olin minä ulkomailla ehtinyt käymään useastikin, melkein yksin kuukauden Colchesterissa Essexin yliopistossa ”kieliharjoittelussa”. Matka Atlantin yli Delta Airlinesilla ensin Miamiin, siellä yöpyminen ja sitten Sansan koneella Juan Santamarían kansainväliselle lentokentälle jännitti aivan pirusti etukäteen. Hieman helpotusta pahimpaan saumaan tuli, kun ystäväni Tim Andrews järjesti amerikkalaisen tuttavansa viemään minut lounaalle ja koneelleni Miamin lentokentällä. Jännitys lieveni muutenkin zombimaiseksi turtumukseksi 14 tunnin lennolla. En vieläkään pysty kuuntelemaan Rosemary Clooneyn ”Mambo Italianoa”, joka soi ”Married to the Mob” -leffan ääniraidalla. Ehdin nähdä elokuvan puolen tusinaa kertaa… 

Nukahdin ehkä tunniksi pariksi lennon aikana. Miami oli kuuma ja lentokenttä valtava. Onneksi olin tehnyt listan tärkeistä osoitteista, niinpä lentokenttähotelli löytyi vaivatta lyhyen taksikyydin päätteeksi. Huoneeni oli jäätävän kylmä. Ilmanvaihto puhkui täysillä, kunnes löysin laitteen säädöt. Silti nukuin pitkissä alusvaatteissa kahden peiton alla. Ilmastointilaite piti kovaa räminää, mutta uuvuttavan lennon jälkeen nukuin sentään muutaman tunnin. Unen saantia helpotti myös se, että olin saanut yhteyden illalla Miamin kontaktiini, joka lupasi tulla noutamaan minut hotellilta aamiaisen jälkeen. 

Ajattelin tehdä pienen kävelylenkin ennen aamiaista. Se ei ollut mitenkään mahdollista, sillä olinhan tullut ”maahan, joka liikkuu vain autoilla”. Jalkakäytäviä ei ollut. Aamiaisen nyt kuitenkin tarvitsin, koska oli syönyt edellisen kerran jossain Atlantin yläpuolella. Sekään ei ollut mitenkään mahdollista, koska hotellin ainoa ravintola oli rasvankäryinen hampurilaispaikka. Ostin lasin Coca-Colaa. Sekin piti erikseen pyytää aitona sokeriversiona, koska koko Florida näytti juovan Diet Cokea rasvan tursutessa suupielistä. Onneksi kuskini saapui pian. Debby osoittautui huumorintajuiseksi keski-ikäiseksi naiseksi, joka suhaili vaikeuksitta isolla 60-luvun Lincoln Continental -avoautolla Miamin monikaistaisessa liikenteessä paikallisia nähtävyyksiä esitellen. Pelikaanien ylilento jäi hienona detaljina mieleen, kun kurvasimme laadukkaan seafood-ravintolan pihaan. Sain tarjottua ystävälliselle kuskilleni hänen vastaväitteistään huolimatta parasta paikallista herkkua, hummeria. Tarjoilijalla oli vaikeuksia ymmärtää pyyntöäni kivennäisvedestä. Debbyä nauratti: ”No one here ever says mineral water, it’s Perrier!” Ranskalainen kuplavesi maksoi lähes puolet paikallisen gourmet-aterian hinnasta, mutta tätä vartenhan Visa oli hankittu. Ilman paikallista apua olisin todennäköisesti kyhjöttänyt lentokentän kahvilassa tuntikausia nieleskelemässä nahkeaa croissanttia kyytipoikana laihaa pikakahvia jatkolentoa odotellessa. Nyt Debby saattoi minut lähtöselvitykseen ja tuikkasi pusun poskelle. Miami jäi taakse hyvillä mielin. 

Lento Costa Ricaan oli lyhyt, mutta jotenkin samalla lailla pelottava kuin matka Aeroflotilla Moskovasta Jaltaan muutama vuosi aikaisemmin. Ei koneen matkustamossa sentään sikoja ja kanoja ollut, mutta muuten meno oli kuin matka linja-autolla juhannuksen viettoon 70-luvun Suomessa. Espanjankielinen puhe kaikui kovaäänisenä, laulu raikasi ja jengi vaelteli levottomana pitkin käytäviä tupakoimaan ja evästä ostamaan. Perille kuitenkin päästiin. Juan Santamarían lentokenttä oli vanhan Seutulan kentän kopio: pieni ja hikinen. Kun saavuin taksilla hotelli La Casa del Presidenten pihaan kadun toisella puolella riehui metsäpalo ja tuuli puhalsi myrskylukemissa. Samaan aikaan perille saapunut amerikkalaisryhmä vain totesi asian kylmän rauhallisesti ja lampsi kirjoittautumaan vastaanottotiskille. Olin ollut kahden vaiheilla lähteä saman tien taksilla karkuun, mutta päättelin, että tapaus oli tavanomainen näillä seuduilla ja seurasin perässä. 

Hotellin käytävällä oli kaiken maailman merkkihenkilöiden kuvia nimikirjoituksineen. Ehdin bongata Jimmy Carterin ja Ronald Reaganin. Odotellessa vuoroani kävi ilmi, että kyseinen hotelli oli koko maan paras ja valtionpäämiesten sekä muiden arvovieraiden suosiossa. Kun pääsin huoneeseeni, en epäillyt väittämää: tilava huone oli upea. Huolimatta kuumuudesta tila oli sopivan viileä ja king-size sänky nimensä veroinen. Olisivatkohan Ronald ja Nancy nukkuneet juuri tässä sängyssä? Ei kai sentään… Haukkasin pari Suomesta tuotua mustaksi ruhjoutunutta costaricalaista banaania iltapalaksi. Jaksoin juuri ja juuri käydä suihkussa ja harjaamassa hampaani ennen vajoamistani syvään uneen. Heräsin seuraavana aamuna siihen, että aamiaiselle rientävät hälisevät ryhmät tuntuivat kävelevän huoneeni halki. En ollut osannut illalla vetää kiinni liukuvia ikkunaluukkuja ja ääniä hiljentäviä paksuja verhoja peittämään huoneeni viertä kulkevaa käytävää, joka vei aamiaisravintolaan. 

Herätys oli hieman nolo, mutta oikea-aikainen. Liityin seuraan, kun sain vedettyä shortsit jalkoihini. Costa Ricassa kun oltiin, oli kahvi erinomaista, hedelmät tuoreita ja Kellogg’s Corn Flakes murot yksilöpakattuja 100 gramman pikkuisiin pahvilaatikoihin. Greg tuli esittäytymään aamiaiselta poistuessamme. Kättelimme ja vaihdoimme kuulumisia. Olin ollut oikeassa aavistuksineni: meillä synkkasi heti luontevasti. Jälkeenpäin ymmärsin miksi hän olin niin pohjoismaisen oloinen; Greg oli opiskellut pitkään Ruotsissa ja osasi täydellistä riikinruotsia. Hieman häpesin omaa ruotsin kielen taitoani, mutta hauskan kuuloista oli rikssvenska kaiken kovaäänisen amerikanenglannin hälyn keskellä.

Keskellä hotellin pihaa oli uima-allas, jota ei tainnut kukaan muu käyttää kuin minä. Vesi oli kaiketi liian viileää, toisin sanoen juuri sopivaa vapaauintiin ja muutaman altaanvälin perhosteluun. Jokunen konferenssiosallistuja otti kyllä aurinkokylpyjä drinkkejä siemaillen. Hotellin baarissa oli tarjolla vaikka mitä eksoottisia juomia. Kolmantena kokouspäivänä järjestetty infotori jännitti minua sen verran, että tyydyin yhteen Bavaria-olueeseen uinnin jälkeen.

Ratkaisu oli oikea, koska sain heti kimppuuni sen yliopiston koordinaattorin, jonka opiskelijat olivat karanneet kotiin kesken lukukauden. Jupahtava, Diet Cokea illallisenkin kanssa lipittävä pukumies aiheutti kylmiä ilmavirtauksia kuumassa salissa, jonka nurkassa hikoilin suttuisten monisteitteni kanssa. Onneksi Greg tuli avukseni selvittämään tilannetta. Tyttöjen kertomukset nimittäin poikkesivat täysin siitä kuvasta, jonka minä olin saanut. Kurssitarjonta näyttikin olleen sivuseikka. Punaisen hämärän puolikommunistinen maa, jossa ei ollut edes aseistettuja vartijoita yliopiston sisäänkäynnin luona ja suomalaisen marraskuun aiheuttama kaamosmasennus olivat ilmeisesti olleet keskilännen yksityisestä yliopistosta Helsinkiin tulleiden tyttöparkojen varsinainen syy kotiinpaluuseen. 

Palatessani markkinointitapahtumasta pysähdyin respan luona tukemassa suttuiset monisteeni paperikoriin. Vastaanottotiskillä oli minulle viesti. Toinen suomalainen konferenssivieras olisi halunnut jakaa huoneeni, ja huoneenvuokran, kanssani. Vanhempi, turpea mies oli Jyväskylän yliopiston edustajana ja ilmeisen tiukalla budjetilla. Olin törmännyt häneen aamiaisella, tai lähinnä hän tunki pöytääni aterioitsemaan ja haukkumaan liian tummaa kahvia ja liian tuoreita banaaneja, enkä siksi ollut lainkaan innostunut ehdotuksesta. Epäilin hänen vielä kuorsaavan ja sotkevan rauhalliset iltani kirjan ääressä. Niinpä kieltäydyin ehdotuksesta. Ja sain kestää hänen kyräilyään koko loppuajan. Olin löytänyt kivan, samanhenkisen porukan, jonka kanssa teimme retkiä San Joseen ja muualle, enkä todellakaan kaivannut maanmieheni tylsiä höpinöitä aamiaisravintolan ulkopuolella. 

Luksushuoneessani oli viimeisintä mallia oleva Sonyn televisio. Suurin osa kanavista oli tietenkin espanjaksi. Sitten osuin sellaiseen kummallisuuteen kuin Home Box Office. HBO näytti aivan uusia elokuvia yhtä soittoa. Varmistin respasta, ettei mokomasta tulisi lisämaksua. ”Naked Gun” -leffa iski vahvasti nauruhermoon ensinäkemällä; sen Suomen ensi-ilta oli vasta myöhemmin keväällä. Toisena iltana sain jo tarpeekseni HBO:sta. Syynä oli viisi kertaa Atlantin yllä näkemäni ”Married with the Mob”, joka olisi ollut seuraavana yönä vuorossa. Enhän minä tänne asti tullut leffoja tuijottamaan! Siirryin uima-altaan baariin Bavaria-oluen ja hilpeän amerikkalaisporukan pariin. He pyysivät minut mukaan hotellin viereiseen steak houseen, joka olikin oikein laadukas ruokapaikka – jos oli pihvien ystävä. Olinhan edustamassa kunnianarvoisaa Helsingin yliopistoa, joten katsoin oikeastaan velvollisuudekseni liittyä mukaan iloiseen pihviporukkaan. 

Illat olivat hauskoja ja kun varsinainen konferenssiohjelma oli ohi, oli meillä muutama päivä aikaa tutustua nähtävyyksiin. Hotellilla oli Hertzin autovuokraamo, mutta pian kävi selville, että halvempi ja asiantuntevampi ratkaisu oli varata paikallinen taksi koko päiväksi.

Retki Poás Volcano National Parkin toimivalle tulivuorelle oli muuten hieno, mutta sumuinen sää peitti lähes kaiken. Toisen retken Tyynen Valtameren puolelle teimme kauniina aurinkoisena päivänä. Myös merenrantaravintola yllätti erinomaisella ruualla ja paikallisella valkoviinillä. 

San Jose oli kuin mikä tahansa espanjalainen keskikokoinen kaupunki. Ainostaan valuutta, colon, kertoi, etten ollut Mallorcalla. Colon-sana tuntui olevan jenkeille loppumattoman vitsailun aihe: colon kun tarkoittaa englanniksi paitsi kaksoispistettä myös paksuasuolta… Satuimme kaupungin keskustaan markkinapäivänä.

Luottokortilla ei kojuista voinut mitään ostaa. Visalla saa pankista käteistä, joku seurueessamme osasi vinkata. Jostain syystä pankissa kului lähes tunti ennen ennen kuin taalat lyötiin tiskiin. Pankkivirkailijoiden kiihkeästä espanjankielisestä puheesta en saanut tolkkua. Viittoilusta minuun päin ymmärsin jonkin seikan aiheuttavan ongelmia. Olisiko kotimaani Suomen löytäminen kartalta vienyt osan ajasta? Yhdysvaltain dollari kun oli käypä maksuväline myös torilla, päädyin ottamaan ulos sata dollaria. Savi- ja puuesineet olivat niin halpoja etten mitenkään saanut paria kymppiä enempää kulutettua.

Toiseksi viimeisenä iltana tein monta uutta jenkkituttavaa iloiseksi kustantamalla pari kierrosta drinkkejä. Viinit olivat melkeinpä kaikki hintavaa tuontitavaraa, mutta paikalliset tisleet ja oluet – paikallista se Bavariakin nimestään huolimatta oli – eivät paljon dollarinippuani laihduttanut. 

Geregille annoin muistoksi Pedro’s Heavy Gentlemenin kasetin ”Tango Moderato”. Kun tapasimme seuraavana vuonna Suomessa, sanoi Greg erityisesti pitäneensä Jim Pembroken laulusta ”Tropical Trouble”. Viimeiseksi yöksi sain huonetoverin amerikkalaisesta Stephenistä, joka oli käynyt Suomessa perheensä kanssa teini-ikäisenä. Kiitokseksi hän maksoi matkan lentoasemalle ja oli mukavaa seuraa paluumatkalla Yhdysvaltoihin. 

Lähtöselvityksessä metallinpaljastin piippasi. Tuimailmeiset vartijat olivat heti kyljessäni kiinni. Nyt Stephenin seura muuttui astetta arvokkaammaksi hänen hyvän espanjan taitonsa vuoksi. Olin jo riisuutunut melkein alushousuisilleni, mutta mitään metallista, vyönsolkea lukuunottamatta, ei löytynyt. Tähänkö paluumatka tyssäsi? Stephenin keskusteli käsiään pyöritellen, niin kuin espanjankielisenä tapana oli, selvästi ärtyneiden vartijoiden kanssa. Yhdellä käden pyöräytyksellä takkini, jonka Stephen oli ottanut kantaakseen stripteasea suorittaessani, viuhahti läheltä porttia. ”Piip! sanoi portti. Fjällrävenin rintataskusta löytyi hälytyksen syy, hotellihuoneen avain, jossa oli koristeena teelautasen kokoinen metallilätkä. Olin jo visioinut itseni costaricalaiseen poliisivankilaan virumaan määräämättömäksi ajaksi. Kiitokseksi lähetin töihin päästyäni kartografiaa harrastavalle Stephenille Uudenmaan kartan – yliopiston kustannuksella. 

Tällä kertaa minun ei tarvinnut yöpyä Miamissa, hyvä että koneeseen ehdin eksyttyäni kaoottisella lentoasemalla. Lyyhistyessäni huohottavana ja hikisenä paikalleni unelmoin saavani matkata rauhassa, ehkä välillä jopa nukahtaen, Tukholmaan, jossa vaihtaisin Finnairin koneeseen Helsinkiin. Viereeni istahti huoliteltu ja kohtelias, ikäiseni amerikkalainen mies, joka oli menossa vuodeksi Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa viimeistelemään. Se siitä rauhasta… Mutta kieltämättä matka sujui kuin siivillä ja matkaseura oli virkistävää Helsinkiin saakka.

Jossain Atlantin puolivälissä muistin ylijääneet dollarit lompakossani. Delta Airlinesin koneen tuotevalikoima ei ollut suuren suuri. 50 dollaria sain sentään kulutettua Ray-Banin aitoihin Wayfarer-aurinkolaseihin, kiitos Blues Brothers -kaksikon, joka niitä piti päässä myös yöllä. Ray-Banit osoittautuivat erittäin hyväksi ja edelleen käytössä olevaksi hankinnaksi; parempia autoilulaseja häikäisevän kirkkaana kevätpäivänä ei voi kuvitellakaan. 

Säätila Suomessa ei ollut muuttunut lähes kaksiviikkoisen matkani aikana: räntää vihmoi vaakaan. Kotiin Järvenpäähän ehdin jo aamupäivästä. Raahasin kapsäkkini olohuoneeseen ja heittäydyin sohvalle selailemaan lukematta jääneitä Hesareita. Neljä tuntia myöhemmin heräsin siihen, että joku ravisteli olkapäätäni. Kesti hetken ennen kuin tajusin, missä olin. ”Oletko kunnossa?” oli vaimoni kysymys hänen lopetettuaan ravistelunsa. ”Väsyttää…” ehdin sanoa ennen kuin nukahdin uudelleen. Lähes 30 tuntia matkantekoa nukkumatta oli tehnyt tehtävänsä. Seuraavana aamuna soitin töihin ja pummasin palkallisen vapaapäivän, mielestäni ansiosta. Tällaisesta työmatkasta olisi tietenkin pitänyt tehdä seikkaperäinen matkakertomus, mutta jotenkin se unohtui. Eihän niitä kuitenkaan kukaan lue… No, tässä se nyt on. Vieläpä kuvitettuna.