Autotauti

Enoni ei tyytynyt kuin saksalaiseen autoon. Rintamamiestalon remonttiin upposi kuitenkin niin paljon Suomen markkoja, että Länsi-Saksan sijaan auto tuli Itä-Saksasta. Sen merkki oli IFA. Se oli lyhenne, joka tuli saksankielisistä sanoista Industrievereinigung Volkseigener Fahrzeugwerke, suomeksi veikeästi jotenkin tähän tyyliin: Kansallistettujen Ajoneuvotehtaiden Teollisuusyhtymä.

IFA
Kuva: Wikipedia

Itäsaksalaisten teollisuustuotteiden kulmikkaat nimet heijastelivat sen aikaisia olosuhteita: IFA tehtiin rautaesiripun takana. Toinen syy IFAn suosioon oli tiukka säännöstely, joka koski vain länsiautoja. IFAlla me saavuimme Tapiolaan. Olin liian nuori hävetäkseni. Vuosia myöhemmin, kun enollani oli Volkswagen, ei IFAan kohdistunut kaihoisaa nostalgiaa. Enoni taisi viitata tuohon ankeanharmaaseen kaksioviseen rumilukseen yhdyssanalla Itä-Paska.

Ford Prefect
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Isäni ei itäautohin koskenut. Tosin hän nöyrtyi IFAn kyytiin, koska meillä ei omaa autoa ollut hieman samoista asuntoon liittyvistä syistä. Osa Tapiolan huoneiston maksusta tuli auton myynnistä. Ford Prefect vaihtoi omistajaa ennen kuin muutimme väliaikaismajoitukseen enoni omakotitalon yläkertaan odottamaan Tapiolan asunnon vapautumista. Syntymäni aikaan meillä oli ollut Mercedes-Benz 220 Cabriolet A. Tiedän sen vain parista mustavalkoisesta valokuvasta. Muistikuvaa laadukkaasta kyydistä minulla ei valitettavasti ole.

Mercedes-Benz Cabriolet 220 A, äitini ratin takana
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Julkinen liikenne tuohon aikaan oli runsasta ja halpaa. Linja-autolla pääsi nopeasti ja helposti melkein minne vain. Ei isälläni auton hankintaan kaiketi ollut muuta syytä kuin se, että hän oli ihmislajia ”automies”. Asuttuamme muutaman viikon Menninkäisentiellä, kuului takapihalta auton torven törähdys. Juoksin parvekkeelle katsomaan. Puolittain nurmikolle oli parkkeerattu hopeanharmaa auto, jossa oli vaalea katto. Kuljettajan ovi avautui ja ulos puristautui iso mies, isäni, leveä hymy naamallaan. Äitini ei hymyillyt. Minä hyppelin salamavauhtia portaat alas.

Siinä se kiilteli heinäkuisen illan kirkkaassa auringossa, upouusi länsisaksalainen Neckar 1100. Autossa oli neljä ovea, kromatut pölykapselit ja valkoreunaiset renkaat. Olihan se hieno. Vaikka isäni pää hipoi kattoa, hyvin mahduimme kaikki kyytiin. Kuljettajan penkki oli päällystetty tummansininellä kankaalla. Muutkin penkit olivat samaa sävyä, joskaan eivät samaa materiaalia. Ne olivat keinonahkaa eli muovia, ja koska Neckar oli ajettu juuri ulos autoliikkeen varastosta, penkkien päällä oli suojamuovit. Äitini olisi halunnut irrottaa muovit. Isäni ei missään nimessä antanut. Harmaa plastiikki nimittäin suojasi penkkejä kulumiselta. Auton jälleenmyyntiarvo säilyisi paremmin, kun penkit ovat uudenveroiset.

Neckar 1100
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Kuuntelin hämmentyneenä isäni puhetta. Eikö auto ollutkaan meidän? Oli tietysti, mutta tulee varmasti tilanne – ennemmin tai myöhemmin – jolloin Neckar menee vaihtoon. Tämä oli ensikokemukseni tulevien vuosien ajattelukaavasta. Se tuli toistumaan lähes jokaisen hankinnan kohdalla. Paljaat pohkeet tarttuivat hikisinä kiinni muoviin, samoin shortsien verhoama takapuoli ja Muumi-kuvioisen paidan sisällä hikoileva ylävartalo. Tätä tulivat olemaan kesäiset automatkat: hikoilua ja pahoinvointia.

Pari viikkoa myöhemmin autoilimme Pakilaan enoni luokse. Tyypillisesti matka taittui kahden pysähdyksen taktiikalla; kävin välillä tienvarsipuskassa kakomassa. Erityisesti uuden auton haju laukaisi autopahoinvoinnin. Halkosuontielle vihdoin päästiin. Sielläkin oli auto päivitetty. Enollani oli uusi saksalainen, itäsellainen, menopeli. IFA oli vaihtunut Wartburgiin 311 Limousineen. Limusiiniä siitä sai etsiä. Mutta Warressa oli sentään neljä ovea, kolme vaihdetta ja kaksi tahtia. Yksimielisiä olivat kaikki siitä, että laatu oli parantunut. Isäni ja enoni vertailivat autojaan kohtuullisen ystävällismielisellä nokittelulla. Enoni taisi saada viimeisen sanan tietäessään, että Neckar olikin oikeasti Saksassa tehty Fiat – länsiauto, mutta kopio.

Wartburg 311 Limousine
Kuva: Wikipedia

Onhan nykyäänkin automiehiä ja -naisia, jotka vaihtavat autoa kolmen vuoden välein, ennen tehdastakuun umpeutumista. Minun isäni vaihtoi auton lähes joka vuosi – ja aina tuliterään kulkuneuvoon. Niin, ne muovit, ne jäivät lähes aina penkkien suojiksi. Seuraava auto ei ollut lisenssikopio, vaan aito ja alkuperäinen Volkswagen eli Volkkari eli Kupla. Sillä teimme ensimmäisen taivalluksen Ritvalaan Vekkan kesäkotiin.

Autosta en muuta muista kuin olemattoman tavaratilan ja paluumatkalla saadut ylinopeussakot. Isääni taisi ärsyttää Volkkarissa myös ahtaat sisätilat. Jyrkästi kaartuva katto pakotti kookkaan miehen istumaan lievästi kenossa. Hän taisi olla oikeassa syyttäessään Kuplaa sitkeistä selkäkivuista. Volkkari sai kunnian päästä ensimmäisenä lämpimiin sisätiloihin. Autotallijono oli nytkähtänyt pykälällä eteenpäin. Tallipaikkoja oli vain kolme per talo. Toisaalta 60-luvun alussa ei monella ollut varaa autonpitoon. Ja maksoihan tallikin – ainakin äitini mielestä – aivan liikaa.

Ensimmäinen Kupla, toisesta ei ole kuvaa.
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Nyt ei mennyt vuottakaan, kun tallin ovien eteen oli ilmestynyt paloautonpunainen Taunus 17M. Malli oli neliovinen Saloon. Volkkariin verrattuna sisätilat olivat muhkeat. Iso oli moottorikin, niin kuin mallinumero sanoi, 1,7 litraa. Isäni kehui erityisesti synkronoitua vaihteistoa. Minä en siitä mitään ymmärtänyt, mutta Taunuksesta pidin kovasti sen tuuletusjärjestelmän vuoksi. Autoon suorastaan suihkusi ihanan raikasta ilmaa. En ollut koskaan pahoinvoiva edes pitkillä matkoilla. En, vaikka niitä suojamuoveja ei Taunuksestakaan irrotettu. Äitinikin pani hyvinvointiasian merkille. Isäni mielestä kyseessä oli vain lapsen kasvuun liittyvä normaali kehityskulku.

Taunuksen rooli suureni vielä entisestään – äitini meni autokouluun. Ensimmäinen insinööriajo päättyi hylkäykseen ja kyyneliin. Äitini mielestä liikennevalo oli ollut keltainen, inssi oli eri mieltä. Seuraavalla kerralla kortti tuli. Synkronoitu vaihteisto helpotti aloittelijan kulkua, mutta Taunuksen mittasuhteet tekivät talliin menon hankalaksi. Varsinkin, kun isäni tapa oli peruuttaa auto sisään. Samaa menettelyä hän toivoi äidiltäni. Sain olla aina huutelemassa ohjeita hermostuksissaan siksakkia ajavalle uudelle kuskille.

Taunus 17M farmari
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

– ”Enemmän vasemmalle. Stoop! Ota takaisin. Nyt suoraan! Hyvin menee! Pysäytä, pysäytä! Menee vinoon…”

Hermostunut peruutustutka ei tilannetta yhtään helpottanut. Peruuttelu loppui siihen ennalta arvattavaan tulokseen. Taunuksen kylki hipaisi ovenpieltä. Kylkeen tuli pitkä naarmu. Osasyyllisenä odotin saavani remmistä, kuten oli tapana. Tällä kertaa äitini hysteerinen itku peitti alleen minun osallisuuteni.

Kerrankin päädyttiin järkiratkaisuun: auton sai ajaa nokka edellä sisään. Isäni vielä naulasi viereiseltä Shellin huoltoasemalta hakemansa autonrenkaan puolikkaat molemmin puolin tallin oviaukkoa. Naarmunkin äitini maalasi taitavasti Suomen Värin automaalikartastosta löytyneellä juuri oikealla sävyllä näkymättömiin. Tallipainajainen oli päättynyt.

Taunuksella ehdittiin tehdä kaksi Ritvala-reissua. Tavaraa saatiin nyt mukaan riittävästi. Kattotelineelle vyötettyyn matkalaukkuun mahtuivat edellisellä kerralla kovasti kaivatut uimapatjat. Kesäkuumasta huolimatta yli kahden tunnin ajomatka sujui yhdellä puskapissastopilla. Taunus pysyi vilpoisena ja äitini idea laittaa froteepyyhkeet penkkien päälle helpottivat myös takapenkkiläisen oloa.

17M oli kahden kesän riemu. Sen nopeusmittari ylettyi korskeaan 200 km/t -lukemaan. Vaikka todellinen huippunopeus lienee ollut reilusti alempi, tunsin suurta ylpeyttä, kun pihan kundit kävivät ihaillen kurkkimassa auton ikkunasta kojelaudan mittaristoa. Ainoastaan Veli-Matin isän Mercedes oli samassa teoreettisen huippunopeuden luokassa. Matkamittariin ei ollut kertynyt kuin vajaa 50 000, kun isäni uuden auton ostopolte alkoi näkyä ja kuulua. Pari viikkoa ennen vääjäämätöntä vaihtoa Taunus sai osakseen kaikenlaista puoliääneen mutistua kritiikkiä: huono kiihtyvyys, liian suuri kulutus, löysä perä… Tämä loitsu oli tuttu. Kohta olisi uusi bilikka pihassa

Koska olin jo siinä iässä, jossa selaillaan autolehtiä ja -kuvastoja, olin aivan ymmälläni, kun näin uuden automme. Kolmasosa pituudesta näytti hävinneen ja arkisempaa ulkonäköä en voinut kuvitella. Värityskin oli jotenkin valmiiksi haalistunutta harmaata ja valkoista. Oli autolla merkkikin, Hillman ja sen perässä vielä täsmennyksenä pitkä litania Super Minx Series IV. Minx oli brittiläisen autoteollisuuden sikanautasäilyke: auto vailla persoonaa. Nopeusmittarikaan ei ei ulottunut edes sataankahdeksaankymppiin.

Britit eivät pidä vetoisuudesta, niinpä autoon sai raikasta ilmaa vain ikkunan auki veivaamalla. Tuuletusritilät näyttivät olevan vain koristeina. Autopahoinvointini teki paluun heti ensimmäisellä Pakilan käynnillä. Ainoan kerran, kun tuuletus toimi, oli se Hangon reissu, jolla ohi ajaneen kuorma-auton takarenkaiden välistä sinkoutunut iso kivenmurikka murskasi Hillmanin tuulilasin.

Hillman Super Minx Series IV
Kuva: Wikipedia

Sitten tapahtui jotain outoa. Isäni osti itäauton. Ei kuitenkaan Varsovan Liiton maissa vaan Japanissa valmistetun Toyotan. 60-luvulla ”Made in Japan” -teksti viittasi johonkin halvalla ja huonosti tehtyyn tuotteeseen. Leimassa oli 75% ennakkoluuloa ja loput väärinkäsitystä. ”Japskikrääsää” oli yleinen ymmärtämätön lausahdus. Japanilaiset autot olivat tuolloin harvinainen näky Suomen maanteillä. Menninkäisentietä purjehti eräänä kesäpäivänä hohtavansininen Toyota Crown ja pysähtyi talon 5C kohdalla.

Tuota ei äitini uskalla talliin ajaa, oli ensimmäinen ajatukseni nähdessäni uuden automme. Se oli samaa kokoluokkaa kuin Amerikan dollarihymyt, siis valtava lotja. Amerikkalaista oli myös kolmen istuttava yhtenäinen etupenkki ja voimakas kaksilitrainen moottori. Nopeusmittari näytti 220!

Toyota Crown Menninkäisentien autotallin edessä
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Autossa oli myös turvavyöt, joita ei ollut pakko käyttää – eikä niitä yleensä käytettykään. Maantieajossa saatoin äidin pakottamana laittaa kiinni vyön, joka oli sellainen vatsan yli kulkeva, löysä hihna. Kolaritilanteessa se oli tehnyt pahaa jälkeä. Kolmipistevyöt vakiona ja yleinen pakko tulivat vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Kolariin emme onneksi koskaan joutuneet. 

Suhtauduin hyvin ristiriitaisin tuntein siniseen lotjaan. Se oli jonkinlainen sekasikiö, vielä keskeneräinen tuote. Kyyti oli tasaista ja hiljaista. Päät kyllä kääntyivät, kun Crown lipui ohitse. Tämä oli kuitenkin se auto, jossa voin eniten pahoin. Uusi Toyota haisi voimakkaasti synteettisille materiaaleille. Se ei ollut mikään ihme – kaikki oli mustaa muovia, paitsi istuimet. Ne olivat punaista muovia. Äitini ei suostunut lotjaa talliin ajamaan ja iso moottori hörppi polttoainetta kohtuuttomasti. Vaihtoon meni Crown.

Jännitin mitä tilalle olisi tulossa. Vihdoinkin Mersu tai jopa Jagge? Ei tullut. Tuli toinen Toyota, punainen ja sporttinen Corona. Keskikokoinen ja ketterä perheauto – taisi mainoskin kehua. Tällä kertaa mainospuhe piti kutinsa. Moottori oli puoli litraa pienempi kuin Crownin, mutta tekniikka uudempaa ja monta sataa kiloa pienempi massa kulki jouheasti niin kaupungissa kuin maantielläkin.

Coronassa oli myös hyvä ilmanvaihto ja turvavyöt kaikille. Tästä autosta äitini piti erityisen paljon. Talliin ajo sujui helposti ja parkkiruudun kapeus ei enää haitannut. Taisi isänikin mieltyä uuteen Toyotaan, kun antoi viimein poistaa penkkien suojamuovit. Auto pysyi meidän käytössämme ennätykselliset kaksi vuotta.

Toyota Corona
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Lapselle ei tietenkään mitään kerrottu, mutta teinivuosien puoltaväliä lähestyvänä tajusin rajuja muutoksia tulleen isäni työsuhteissa. Hyväpalkkaiset työpaikat lipesivät hänen käsistään lopullisesti. Ainoa tie oli yrittäjyys ja ainoa auto kauppamiehen ratsuksi oli farmari. Usko omiin kykyihin oli vielä kova, niinpä englantilainen Ford Taunus Station Wagon eli farmari haettiin autoliikkeestä – tällä kertaa ilman penkkien suojamuoveja. Auto oli uudehko, siis käytetty. Ajat olivat muuttuneet… Sillä teimme viimeisen Ritvalan lomamatkan. Minä tulin kesken pois Tapiolan RAL-myymälään kesätöihin loikoillen Suomen Värin Ford Zephyrin takapenkillä varastopäällikön toimiessa kuskina. 

Ford Zephyr
Kuva: Wikipedia

Viimeinen autotallin asukas oli Fordin tummanruskea piilofarmari. Sellainen, missä ei ollut oikeaa takapenkkiä, mutta kylläkin keltamusta kahdeksankympin tarra liimattuna takaluukun kanteen. Piilofarmarin kyydissä en ehtinyt olemaan ennen kuin Ford meni myyntiin ja autotalli jouduttiin luovuttamaan pois.

Ford Taunus piilofarmari
Kuva: Pinterest

Menninkäisentiellä ei kenelläkään kundiporukkaan kuuluvalla ollut edes mopoa. Poutapolulla oli pari kaveria, jotka etenivät mopoista moottoripyöriin. Kun olin lukion viimeisellä luokalla oli eräällä luokkakaverilleni oma auto, Datsun 100A. Moottoroidun kulkuneuvon omistaminen oli harvinaista. Julkisilla pääsi vaivatta pääkaupungin iloihin. Ainostaan viimeisen linjan lähtöaika piti muistaa. Menin aina Tapiolassa pysäkille ilman mitään tietoa aikatauluista. Jo 10 minuutin odotus aiheutti harmistumista. Mihin sitä omaa autoa oikein olisi tarvinnut? Autokoulun käyminen oli kallista ja autonpito järjettömän kallista. 

Datsun 100A
Kuva: Wikipedia

Hassan, tietysti, oli ensimmäinen ystäväni, jolla oli oma auto: käytetty tummanharmaa Volvo Amazon. Hän oli innokas opettamaan minullekin autoilun alkeet. Isäni oli yrittänyt, huonolla menestyksellä. Auto oli pelottava, voimakas ja oikullinen hirviö, jonka hallinta vaati yli-ihmisen kyvyt. Tämä tuli todistettua, kun Hassanin puoliksi pakottamana yritin ajaa ykkösvaihteella ympyrää Aarnivalkean kansakoulun pihalla iltahämärissä. Saimme kyllä työnnettyä Volvon lumipenkasta irti, mutta siihen lopahti ystäväni opetusinto.

Volvo Amazon
Kuva: Wikipedia

Poutapolun Timolla oli Taunuksenrämä, jolla kuljimme töihin Vantaan Varistolle pari kesää. 70-luvun puolivälissä lyhytaikainen tyttöystäväni lainasi perheensä Ford Cortinaa päämäärättömille yöajeluillemme. Yksinhuoltajana äidilläni ei tietenkään ollut varaa auton hankintaan. Eikä varmaan haluakaan oltuaan perheen ”kakkoskuskina” lähes vuosikymmenen. Auto ei kerta kaikkiaan ollut mikään ykkösprioriteetti. Ei minulle eikä monelle muullekaan kaverilleni.

Ford Cortina, 70-luvun puolivälin malli Kuva: Wikipedia

Menninkäisentien asuntomme alapuolella asui arkkitehti, joka omisti MG:n ja Jaguar E-typen. Hän onnistui sullomaan nuo kaksi unelmaa samaan autotalliin. Kerran katselimme kundiporukalla, miten tuo taikatemppu tehdään. Herra arkkitehtiä nauratti meidän kommentointimme. Hän ajoi jo talliin tungetun Jaggen uudelleen ulos, ruuvasin lasikuituisen kuomun irti ja kysyi haluammeko lähteä ajelulle. Myönteinen vastaus tuli kolmesta suusta.

MG
Kuva: Wikipedia

Hyppäsimme takaistuimen virkaa toimittavalle penkille. V12 jyrähti käyntiin. Sora ropisi autotallin oveen, kun kuski hipaisi kaasupoljinta. Vilkku oikealle ja olimme matkalla. Punainen XKE sai päät pyörimään Tapiolan läpi rullattaessa. Luiskasta Länsiväylälle ja talla pohjaan. Auto syöksähti eteenpäin kuin, no, jaguaari. 150, 160, 170, 180… Laitoin pääni kyyryyn. Ilmavirta iski voimalla takana istuvien kasvoihin. Heka huusi suoraa huutoa vauhdin hurmassa. 230, 240, 250! Sitten pudotimme nopeuden sataseen. Se tuntui kävelyvauhdilta. Ramppia ylös, käännös vasemmalle ja sama kiihdytys takaisin. Kotipihalla autosta kömpi ulos kolme vauhdin huumaamaa, lievästi tärisevää poikaa. Jaguar XKE palasi elävästi mieleen 80-luvulla, kun kuuntelin Jan & Deanin ”Deadman’s Curve” -biisiä. Silloin ymmärsin konkreettisesti, mitä nämä sanat tarkoittivat.

Jaguar XKE Convertible
Kuva: Wikipedia

”I was cruisin’ in my Stingray late one night,
When an XKE pulled up on the right,
He rolled down the window of his shiny new Jag,
And challenged me then and there to a drag.”

Tyttäremme syntyi 85 syyskuussa ja Hyvinkäältä kotiin Järvenpäähän tulimme Mersulla, taksilla. Kaikki matkat teimme Vääksyyn ja muualle linja-autolla tai junalla. Tavaraa otimme mukaan juuri sen verran kuin pariin reppuun mahtui. Kun ei tarvinnut ajaa, saattoi torkkua, lukea tai vain katsoa ohi kiiltävää maalaismaisemaa. Juoma- ja ruokatilaukset soitettiin etukäteen tulevan kortteerin isännälle tai emännälle, joten repuissa kulki vain vaatetavaraa ja jokunen lelu.

En oikein tiedä mistä ajokorttipuheet saivat alkunsa, mutta kesän lopulla 88 huomasin istuvani autokoulun teoriatunneilla kikattavien teinien kanssa. Teoriaosio oli helppo eikä täydet pisteet ollut mikään yllätys. Auton ajaminen olikin sitten aivan toinen juttu. Olin sen verran valmistautunut, että vaimoni veljen Lada 1200:lla kävimme ajamassa Hollolassa ympyrää läheisellä hiekkakuopalla. Sain jopa vaihdettua ykköseltä kakkoselle ja takaisin moottorin sammumatta.

Ensimmäinen maantieajo oli shokki valmentautumisesta huolimatta. Opettaja sai painella jarrupedaalia ja tarttua kerran rattiinkin. Kotiin päästyäni olin itkun partaalla. Ei tästä mitään tule. Onneksi diesel-Polo vaihtui uuteen Toyota Carinaan. Myös opettajan kanssa löytyi luotto ja yhteinen näkemys muutaman ajotunnin aikana. Hänen mielestään olin valmis insinäöriajoon miminitunneilla. Itse olin epäröivä. Kerran Carina ei ollut vapaana. BMW:n ratissa olin kuin ensimmäisellä ajotunnilla. Hyvä, että liikkeelle päästiin. Lisätunnit sain pyytämättäkin. 

Toyota Carina
Kuva: Wikipedia

Inssi on jännä paikka 33-vuotiaallekin. Kapuamme Carinan hyttiin. Liikkeellelähtö sujuu hyvin. Ennen kuin pääsen näyttämään kykyni liikenteessä, on suoritettava taskupysäköinti. Kaksi ensimmäistä yritystä menee täysin pipariksi. Kolmanteen lähdettäessä polveni tärisevät niin, että inssi antaa minun hetken aikaa koota itseni. Kolmas kerta onnistuu. Loppu menee kuin tanssi. Opettajat onnittelevat ja sanovat – onneksi vasta nyt – että oli hyvä, kun sain taskupysäköinnin onnistumaan kolmannella vedolla: insinööriajo olisi nimittäin muuten pysähtynyt katsastuskonttorin pihaan.

Saan väliaikaisen kortin ja 80:n lätkän. Omaa autoa ei ole, joten vuokraamme Pohjoisväylän toisella puolella olevalta Teboilin huoltamolta punaisen Toyota Corollan viikonlopuksi. Ensimmäisen reissun teemme Tapiolaan äitini luokse. Menomatka sujuu yllättävän hyvin illan hämärtyessä. Paluumatkalla on lokakuun pimeää ja kaikki menee mönkään. Olemme jossain vaiheessa Vuosaaren satama-alueella. Vaimoni kääntelee karttaa käsissään ja kyselee neuvoa tämän tästä koiria ulkoiluttavilta paikallisilta. Olemme vihdoin kotona puolenyön tietämissä. Ajamaan oppii vain ajamalla. Lauantaina suuntaamme jo kohti Heidin vanhempien kotia Vääksyssä.

Koska ajokortti on lompakossa, alkaa oman auton metsästys. Asuntovelkaa on paljon ja perheen perustamiseen menee muutenkin rahaa. Naapurilla olisi Lada 1500 myynnissä. Hintakin on erittäin kohtuullinen, mutta vain jos ostamme kärryn ennen katsastusta. Konsultoin Heidin veljeä, joka epäilee vilunkipeliä ja saa minutkin uskomaan, ettei kauppoja kannata tehdä. Sitä paitsi Tonilla on tarjota Volvo 343 vieläkin edullisemmin. En tiedä, miten Ladan kanssa olisi käynyt, mutta Volvon osto oli niin sanottu vikatikki. Se oli parhaat päivänsä nähnyt jo kolmen omistajan kanssa. Katsastusmies oli kuitenkin juuri leiman antanut: sanoohan järkikin, että katsastettu Volvo on parempi ostos kuin katsastamaton Lada. Eikö?

Volvo 343 DL Automatic eli Rupi-Hopsu Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Karaktääriä autossa oli, sitä ei voi kieltää. Rupi-Hopsuksi pian oston jälkeen nimetty hyrysysy oli – kuten nimikin kertoo – ruosteinen ja rupinen romu. Kaiken lisäksi se oli automaattivaihteinen. Tekniikka oli DAF:n oma. Volvo oli yrityskauppalla hankkinut tuon hollantilaisen automerkin ja teki muutaman vuoden niin sanottuja pikku-Volvoja. Automaattivaihteista versiota kutsuttiin sukkanauha-Volvoksi ja syystä. En ainoastaan menettänyt rahojani, myös ajotaitoni rapistui, kun vaihdekepin kanssa ei tarvinnut touhuta. Yksi positiivinen seikka Rupi-Hopsussa oli. Äitini ihastui automatiikkaan ikihyviksi ja aloitti autoilun yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen uudelleen upouudella automaattivaihteisella Opel Kadetilla. 

Rupi-Hopsu oli todellinen monivammainen. Siinä oli koko ajan jotain vikaa. Kerran liikkeelle lähdettyämme vastaantulevien autojen valojen vilkuttelusta päätellen huomasimme, että Volvon ajovalot eivät toimi. Itse asiassa kaikki lamput sisävalo mukaan lukien olivat pimeinä. Vein tyhmänä ja tietämättömänä auton merkkikorjaamolle. Kun asentaja avasi konepellin ja hamuili kaapelisykeröä käsiinsä, hän kysyi järkyttyneenä, mitä helvettiä näille on tehty?

Ajoin häpeillen pimeän Volvon kotiin ja soitin Tonille. Hän tuli kaverinsa kanssa korjaamaan vian tai oikeastaan viat. En kysynyt miten. Samalla Toni huomasi muistuttaa ettei autoa pidä pysäköidä mäkeen koska A) käsijarru ei pidä B) pelkän P-vaihteen päälle laitto ei riitä C) bensatankki vuotaa. Vuoden verran jaksoimme olla Rupi-Hopsun huoltajina. Kaikenlaisia kommelluksia osuin matkan varrelle – hieman liian usein.

Matkalla Vääksyyn maksiminopeus yhtäkkiä putosi kolmeenkymppiin ja muuli alkoi potkia autoa alapuolelta: automaattivaihteiston toinen ”sukkanauha” oli revennyt puoliksi ja ruoski Rupi-Hopsun pohjaa. Matelimme tyttäreni huutaessa suoraa huutoa kohti Heidin veljen kotia kolmatta tuntia. Mutta sekin vika korjattiin. Viimeisen matkan autoparka jaksoi kunniakkaasti tehdä Hyvinkään sairaalasta Järvenpäähän, kyydissä äiti ja vastasyntynyt toinen tyttäremme. Seuraavana päivänä kävin kaupassa kävellen. Volvo ei inahtanutkaan. Toni ei kuitenkaan luovuttanut vaan hinasi kaverinsa Jallun kanssa Volvon kotiinsa ja myi sen vielä eteenpäin. Ymmärsin, että nyt oli aika kääntyä oikean autoliikkeen puoleen.

Eräällä sukulaisellani oli suhteita Korpivaaran Itä-Helsingin Toyota-jättimyymälään. Olin sinne puhelimella yhteydessä ja koeajopäivä sovittiin. Kun laskin luurin alas, tajusin, etten ollut vuoteen ajanut manuaalivaihteista autoa. Tarvitsisin äkkiä ajo-opetusta. Työttömällä naapurillamme, Topilla, oli edesmennyttä Volvoammekin rupisempi Nissan. Topi suostui muutaman olutpullon palkalla antamaan opetusta. Toista tuntia ajelimme pitkin Järvenpään kujia ja kiertoteitä Topin nauttiessa oluita ja minun sählätessäni vaihteiden kanssa. Lopulta tunsin pystyväni ymmärtämään vaihdekepin ja kytkimen symbioottista yhteiseloa jotenkuten. 

Olin autotalossa sovittuna aikana. Myyjä, jonka kanssa olin tehnyt treffit oli kuitenkin kiireinen. Odottelin yläkerrassa toimistotilojen luona ja kuuntelin dialogia alhaalla hallissa uuden punaisen Corollan ympärillä. 

– ”Juu. Nätti autohan tämä on. Aivan sopiva meidän sporttisen perheemme kolmosautoksi. Mutta, sanokaahan myyjä hyvä, mahtuuko golfbägi tuohon tavaratilaan?”

– ”Kyllä tänne saa kaksikin mahtumaan. Takapenkit taittuvat näin. Tästä puolikas. Noin. Tästä koko penkki.”

– ”Voi hienoa. Otan tämän.”  

Myyjä tulee vihdoin toimistolle. Kättelemme ja siirrymme hallin takaosaan, jossa ovat käytetyt autot. Siinä on valkoista Toyotaa siistissä rivissä. Hän tervehtii minua ja sanoo:

– ”Mä olen valkannut sinulle nämä kaksi. Ovat aivan kuin pakasta vedettyjä. Alle nelkytdonaa molemmat, siis ajettuna. Tossa on avaimet. Käy ottaa rundi.”

– ”Voisitko tulla mukaan? Olen hieman epävarma, kun edellinen auto oli automaattivaihteinen.” Vastaan hieman häpeillen.

– ”Joo. Käyhän se. Lähdetään. Ei tarvii ryyppyy tolleen antaa. Tää lähtee ihan avaimella kääntämällä kytkin pohjassa.” Huomauttaa myyjä.

– ”Okei. Joo. Se mun edellinen auto oli sellainen vanha Volvo… ” Mutisen.

Liikkeellelähtö sentään onnistuu. Valaistusta pihasta kurvaamme Itäkeskuksen loskaisen tammikuisen illan ruuhkaan. Tunnen kuinka jännitys kiristää hartioitani. Olen pulassa. Koko huomioni menee vaihteiden kanssa pelaamiseen. Tulemme sivuten päähän. Minun pitäisi syöksyä kahta kaistaa vyöryvän töistäpaluuruuhkan sekaan. Auto sammuu. Takanamme alkavat torvet rääkymään. Katson myyjään. Hän on jo pitemmän aikaa katsonut minuun. 

-” Nyt on parempi, että sinä tulet ajamaan. Hyvältähän tämä yksilö tuntuu.” Sanon viimein.  

Kuski vaihtuu ja suma purkautuu. Pääsemme myyjä ratissa tyylikkäästi takaisin autoliikkeen pihaan. Myyjä ehdottaa toisen auton kokeilua. Kieltäydyn kohteliaasti. Ajamamme Corolla on oikein sopiva. Sovimme noutopäiväksi lauantain aamupäivän. Haluan nähdä muutakin kuin pimeyttä ja kohti syöksyvien autojen häikäiseviä valoja. Teemme paperit toimistolla. Toyota Corolla 1.3 Liftbackin hinnaksi tulee olla 48 000 markkaa, joka maksetaan osamaksulla. Korko on 12,5 prosenttia – suuri 90-luvun lama on ovella. Lauantain nouto sujuu muuten hyvin, mutta olen ajaa ratkaisevan risteyksen ohi moottoritielle. Kotipihassa lyyhistyn ratin päälle haukkomaan henkeä. Mitäköhän tästä autoilusta oikein tulee… 

Toyota Corolla
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa, että Corolla säihkyi persoonallisuutta. Se oli juuri sellainen auto, jolla fiksu pankkiryöstäjä katoaisi huomaamattomasti liikenteen sekaan. Mutta hyvin se meidän perhettämme palveli 11 vuotta. Huollot ja korjaukset halpenivat huomattavasti, kun muutimme Järvenpään Maaseutuopistolle isoon kivilinnaan vuokralle. Siellä oli paitsi oikea huoltohalli myös korjaustaitoista väkeä. Vanhaan autoon kelpasivat tarvikeosat eikä jokaista ruostetäplää tai naarmua jaksanut ihmetellä.

Toyota oli myös se auto, jonka kuskinpenkille vaimoni istui nelikymppisenä. Minä kuljin kävellen asemalle, joten auto lojui koko päivän käyttämättömänä, vaikka kaikenlaista tavaroiden ja henkilöiden kuljetustarvetta olisi ollut. Heidin ensimmäinen insinööriajo päättyi hylkäämiseen. Aggressiivinen betoniporsas oli yrittänyt hyökätä kimppuun, väitti vaimoni. Toinen inssi sujui moitteetta. 2000 myimme Kinnarinkadun asunnon ja muutimme Mannilantien opettaja-asuntolaan lähemmäksi keskustaa. Kun Maaseutuopiston linnan hirmuvuokra putosi murto-osaan ja kun asunnon myynnistä näytti jäävän hieman ylimääräistä käyttörahaa, alkoi autonvaihto tuntua järkevältä.

Heidin veli, Toni, oli kunnostanut Rätti-Sitikan. Kerran sitten kyläreissulla lähdimme ajelemaan hämäläisiä pikkuteitä. Toni sai usutettua minut kuskiksi. Ihastuin pehmeästi heijaavaan kyytiin, rättikattoon ja auton omalaatuisiin teknisiin ratkaisuihin. Asia jäi kytemään mieleeni. Kuvailin runollisesti Heidille kuinka me ajamme kohti kesäistä auringonlaskua katto auki eväskori takapenkillä. Heidi ei sanonut heti ”ei” . 

Ensin oli kuitenkin hankittava oikea auto viisihenkiselle perheelle. En ole mikään viikkoja eri vaihtoehtoja punnitseva, autolehtiä tutkiva, harkitseva ostaja. Ehkä termi ”impulsiivinen” on melko oikeaan osuva? Skoda oli oli lähtenyt valloittamaan Euroopan markkinoita edullisella ja tyylikkäällä mallistolla. Suuntasimme siis kohti kohti Stockmannin Skoda-myymälää keskellä Vantaan automyymälägettoa.

Menimme kuitenkin väärästä ovesta sisään. Olimme Fordien piirittäminä. Emme antaneet sen haitata. Nopeasti bongasimme automassan keskeltä siistin syvänsinisen Ford Escort -farmarin. Kävi ilmi, että se oli ollut yhden kesän vuokrakäytössä. Sen puolesta puhui myös mittarilukema 2100 km. Auto oli niin uusi kuin käytetty auto voi olla. Kaupat syntyivät. Koska halusimme asennettavaksi lohkolämmittimen sovimme noutavamme auton seuraavana päivänä. Se päivä jäi muutenkin suomalaisen urheilun historiaan mainehikkaana huippuhetkenä – Suomen miesten hiihtomaajoukkue voitti kultaa Lahden MM-kisoissa… Huonosta enteestä huolimatta Escort osoittautui erinomaiseksi hankinnaksi. 

Escort ja Rätti-Sitikka
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Tonin Rättärikin tuli meille vaihtokaupan kautta. Toni tarvitsi tavallista perusautoa, jolla opettaa lapsiaan ajamaan. Siihen tarkoitukseen loppuunajettu Corolla sopi erinomaisesti. Sätkä oli muuten nasta auto, mutta omistajan olisi pitänyt olla mekaanikko. Aina oli jotain pientä laittoa…

Rättärin talvisäilytyspaikka löytyi onnekkaasti Sipoosta erään maanviljelijän ladon ylisiltä. Siihen se onni sitten loppuikin. Joka kerran, joko vienti- tai hakumatkalla, sattui jotain. Ensimmäisellä kerralla emme löytäneet latoa ennen kuin Escortin polttoainesäiliö oli desilitraa vaille tyhjä. Yhdellä hakumatkalla huomasimme melkein jo perille ajaneena, että Sitikan avain oli jäänyt kotiin. Erään kerran Heidi oli pyörtyä, kun Escortin jalkatilassa oleva bensiinikanisteri falskasi.

Lapset häpesivät Sätkän kyydissä niin paljon, että valuivat aina lattialle, kun ajelimme Jäken keskustassa. Kolme kesää jaksoin leikkiä 2CV-kiltalaista. Kolmannen kesän lopulla Sitikka teki samanlaisen sähköjen katoamistempun kuin Rupi-Hopsu. Silloin ajoin sen suoraan takaisin Tonin pihaan. Hollolaan kylmettyneenä päästyäni tein pyhän valan, etten koskaan missään olosuhteissa osta minkäänlaista autoa vaimoni veljeltä.

Vääksyyn muutettuaan äitini oli luopunut Opelista. Ajaminen oli ollut vaikeaa jo aiemmin. Alzheimer teki autoilusta mahdottomuuden. Kyyditin äitiäni meidän autollamme, mutta usein oli päiviä, että olisi tarvittu toinen auto. Äitinikin kaipasi omaa autoa, vaikkei itse enää uskaltanut ajaa. Kävin Vääksyssä Topin fysikaalisessa hoitolaitoksessa usein niskakipujen vuoksi. Siellä tuli puheeksi äitini tilanne. Teimmekin Topin kanssa edulliset kaupat vähänajetusta Opel Astrasta. Nyt oli auto aina valmiina, jos vaikka piti lähteä Päijät-Hämeen keskussairaalaan. Niin kuin usein piti.

Kolarissa keskellä Lahtea
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Opelille tuli kuitenkin niin vähän kilometrejä, että ajoin sillä silloin tällöin Lahden rautatieasemalle ehtiäkseni Z-junaan. Akun lataus kun tuppasi tyhjenemään hyvästä akusta huolimatta, koska Opelin ohjaustehostinkin toimi sähköllä. 2013 maaliskuun 13. päivänä – perjantaina tottakai – ajelin kohti kotia viiden ruuhkassa. Ehkä en pitänyt riittävää väliä edellä ajavaan. Joka tapauksessa jouduin keskimmäiseksi autoksi viiden auton ketjukolariin keskellä Lahtea. Selvisin ruhjeilla polvissa, mutta Opelin taru päättyi siihen. Nakkina kahden pakettiauton välissä teki rumaa jälkeä.

Koetimme selvitä yhdellä autolla. Heidillä oli kuitenkin niin paljon kaikenlaista toimitettavaa Vääksyssä, että ajatus toisesta autosta pulpahti taas esille. Escort seisoi yli 10 tuntia tyhjän panttina Lahden asemalla, kun minä olin koko päivän Helsingissä töissä. Erään tuttavan vihjeen perusteella löysimme sopivan kulkupelin Vesivehmaalta Vähälän Antin automuseon pihalta. Antti kunnosti kolariautoja. Mutta ei mitä tahansa, vain Citroënejä.

Menimme käymään museolla ja teimme lyhyen koeajonkin Sitikalla. Antti oli ilmeisen hämmentynyt, kun saman tien sanoin, että tämä on oikein hyvä, me ostamme tämän. Mademoiselle, kuten punaista munanmuotoista C-kolmosta aluksi kutsuttiin, todisti itsensä mainioksi pikkuautoksi. Tuolla pihan autokatoksessa on tälläkin hetkellä – nykyään Matukaksi nimetty – C3 valmiina lähtöön vaikka Lappiin saakka.

Mademoiselle, myöhemmin Matukka
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Tämän olisin halunnut jättää pois tästä kertomuksesta, mutta täydellisyyden nimissä on manittava Ford Focus X:n tapaus. Sellainen oli hetken Heidin käytössä, kun kuljin töihin Matukalla. Loppuunajettu Ford Escort farmari oli kulkeutunut Rovaniemelle tyttäremme perheelle käyttöautoksi ja perheen Focus sitten ostettiin meille kakkosautoksi Heidin tarpeita varten. Auto X:n ominaisuus, ei siis vika, oli se, ettei se käynnistynyt talvella. Paikallisen autokorjaamon asentajat olivat jopa valmiita tulemaan käynnistämään auton aina kun sitä tarvittaisiin. Kiitimme tarjouksesta, mutta koko jakso auto X:n kanssa lähenteli surrealismia.

X-mysteeri -Focus
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

X palautui tyttäreni miehelle, joka, luojan kiitos, kolaroi onnettoman vekottimen lunastuskuntoon – onneksi yksin ajaessaan. Opiskelijaperhe kaksostyttöjen kanssa tarvitsi kuitenkin kulkuneuvon. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen vaimoni suostui ottamaan perheelle autolainan, jota he sitten maksavat osissa takaisin. Heidi onkin nyt sitten kahden auton loukussa. Matukkakin meni vaimoni nimiin, kun en töiden vuoksi päässyt papereita tekemään. Dacia Logan on myös lainasopimuksen kautta Heidin auto. Tilanne näyttää nyt rauhoittuneen – toivottavasti pitkäksi aikaa.

Tuolla se Matukka uinuu talvihorroksessa autokatoksessa kuukausivelotteisessa karsinassaan tankki täynnä ja akku ladattuna. Tulimme hankkineeksi kahden Vesijärven rannalla sijainneen jalasmökin myyntirahoilla paitsi uuden mökin Päijänteen rannalta myös uudehkon pikku-Pösön eli Peugeot kaksinollakasin. No miksi? Vaimoni ei pysty laiskanpulskeita eläkepäiviä mitenkään viettämään. Hän kouluttautui auitorisoiduksi ammattioppaaksi Urajärven kartanomuseolle sun muualle.

Pösö koukulla
Kuva: Robert Rambergin kotiarkisto

Kun toinen tyttäreni tuli harjoittelujaksolle Urajärvelle, oli kaksi autoa välttämättömyys: aikataulut äidillä ja tyttärellä eivät synkanneet. Olihan myös ajatuksena, että minun ei tarvitsisi polkupyörällä supermarkettiin ruokaostoksille sotkea. Heinäkuussa taisi olla pisimmillään kolmatta viikkoa etten autoa ajanut.

Muuten homma toimi oikein mallikkaasti. Auton ostimme tietysti Vesivehmaan Antilta ainoana toiveena, että kotterossa on vetokoukku. Pösössä oli. Niinpä kaupanteko onnistui jopa lyhyemmässä ajassa kuin Citroënin kanssa. Vetokoukulle tuli käyttöä, kun kuskasimme uudelta mökiltä romua ja hylkypuita pienjäteasemalle. Ja onhan Matukka jo ikäneito, käy neljättätoista vuotta. Uudemman auton osto kun olisi ollut edessä parin vuoden päästä viimeistään. Vaikka mistä sen tietää vaikka Citroën ehtisi 20 vuoden vuoden ikään. Sitkeää on Citroënin laatu…

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Tapiolan varjoissa (Mediapinta 2021)

2 thoughts on “Autotauti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *