Aina on se ensimmäinen kerta. Minulla se oli syyskuussa 1968. Nyt en puhu siitä vaan vinyylilevyn ostamisesta itse ja omilla rahoilla. Olin kuullut huhuja, että the Beatles julkaisee uuden singlen syksyllä. Luokkakaverilleni Jukalle tuli Melody Maker ja sieltä asia varmistui. Lehdessä oli mustavalkoinen kokosivun mainos juuri ilmestyneestä singlestä ”Hey Jude” kääntöpuolellaan ”Revolution”. Lehden kuvassa oli Beatle-nelikko pianon ympärillä, Paul kädet koskettimilla. Tuo levy minun oli saatava. Minulla olisi kerrankin jotain, mitä ystävälläni Matilla ei ainakaan vielä ollut. Päätin uskaltautua suurkaupungin sokkeloihin. Kaveriporukalla olimme kyllä Hesassa käyneet, mutta nyt menisin yksin. Stockmann valikoitui kohteeksi kaiketi siksi, että siellä olin usein käynyt siellä pitkin hampain vaateostoksilla äitini kanssa. Tuttu paikka siis. Olimme kulkeneet levyosaston ohitse matkalla leluosastolle, joten tiesin koordinaatit kutakuinkin tarkkaan.
Stockmann palvelee
104:lla Kamppiin ja siitä Foorumin pihan poikki Mannerheimintielle. Massiivinen tavaratalorakennus näkyi kauas. Suuren kellon alta pääovista sisään ja liukuportaat neljänteen kerrokseen. Kohtuullisen kovaa soivan musiikin perusteella oli kulku helppo suunnata kohti oikeaa osastoa. Seinillä oli julisteita ja LP-levyjen kansia. Uutuussinglet roikkuivat seinällä omassa telineessään. Siellä se tuttu Parlophone musta etiketti näkyikin. Keräsin kaikki rohkeuteni rippeet ja pyysin saada ostaa levyn. Kohta kipitin portaat alas vauhdilla pieni valkovihreä Stockmannin muovikassi kädessäni. Oma ensimmäinen levy oli nyt siinä. Itse ostettu, omilla rahoilla. Äkkiä kotiin kuuntelemaan. Soittimenani oli tuolloin Philipsin Diamond, sellainen muovinen monolevysoitin. Siinä tuli todistettua, että Beatlesin levy kuulostaa hyvältä oli grammari kuinka surkea tahansa. 20 kuuntelukertaa riitti sille illalle. Pitihän minun nukkuakin välillä.
Stockmannilla tulikin sitten käytyä usein pikkulevyjä ostamassa. Palvelu oli aina yhtä epäystävällistä. Raha heille kuitenkin kelpasi. Joulukuussa samana vuonna hain sieltä itselleni joululahjankin. Tällä kertaa jouduin latomaan tiskiin lähes 50 markkaa. Myyjä otti rahat ja taisi sanoa kiitoskin. Minä kipitin taas portaat alas. Nyt oli kainalossani LP-levy, vieläpä tupla sellainen, Cream-yhtyeen ”Wheels of Fire”. Muovikassikin oli isompi.
Heikintorin taivas, Wager-Musiikki
Levyjen hankinta helpottui huomattavasti, kun Tapiolan Heikintori avautui samana vuonna. Toisessa kerroksessa sijaitsi uusi Musiikki-Fazerin sivuliike, jolla oli melkoinen vinyylitarjontakin. Matkat Helsingin Fazerille ja Stockmannille tietysti harvenivat, mutta eivät ne kokonaan loppuneet. Kevättalven alennusmyyntien satoa täytyi tottakai käydä tutkailemassa monessa kohteessa.
Tapiolan levyliike ei ollut suuren suuri eikä sinne juuri harvinaisuuksia eksynyt. Seuraavana vuonna nimi vaihtui Wager-Musiikiksi, mutta sama ystävällinen ja asiantunteva palvelu pysyi. Kävin Heikintorin musiikkikaupassa niin usein, että sain pian pyytämättä pienen alennuksen, markan tai pari per LP-levy. Sekin sai minut ostamaan suurimman osan levyistä koti-Tapiolasta. Kun laski vielä mukaan säästyneet matkarahat, niin sai tällä pienellä itsepetoksella vielä suuremman alennuksen.
Jo 60-luvun lopulla tiesimme, milloin levykaupassa oli erityisen hyvä syy vierailla – ja mielellään kohtuullisen paksun setelutukon kanssa. Kevään kynnyksellä varastossa liian pitkään lojuneet LP:t ja singlet saivat oman osastonsa. Jonnekin sivummalle tuli laari tai pari, joiden yläpuolella riippui tussattu kyltti. Siinä luki oikeasti kissankokoisin kirjaimin: ”ALENNUSMYYNTI! ”. Oli taas jokavuotisen levyalen aika. Kun LP-levyn listahinta oli 24 markkaa, sai hyviä, ei kovin kauan sitten ilmestyneitä albumeita niinkin halvalla kuin kahdeksalla markalla. Alennusprosentin voi sanoa olleen kohdallaan.
Keskellä Wager-Musiikin myymälää on kuormalavallinen singlelevyjä markan kappale. Kävelemme sitä tuskin vilkaisten kohti LP-laareja. Me nyrpistämme neniämme tuollaiselle tunkiolle. Sellaista kivikautista suomirockia 60-luvun puolivälistä. Mitä lie… Eero, Jussi and the Boysin, Topmostin, Jim Pembroken ja Renegadesin varhaisia singlejä. Kuvakannetkin ovat moisissa romuissa ihan turhaan. Ei kiinnosta ketään. Joku jaksaa ihme kyllä penkoa läjää ja löytääkin sinne ilmeisesti vahingossa joutuneen Marmalade-yhtyeen nuotti nuotilta kopioiman the Beatlesin ”Ob-la-di-ob-la-dan” – ykköshitin! Kyllä meitä harmittaa. Nyt harmittaa, etten ostanut koko lavallista. Siinä olisi pieni omaisuus nykypäivänä. Marmaladen huippukuntoisen singlen saa tänään 30 sentillä…
Levyt on tehty soittoa varten
En tiedä ketään, joka olisi teini-ikäisenä tai nuorena aikuisena noina vuosina harrastanut ensipainosten metsästelyä tai levyjen keräilyä yleensäkään. Levyt hankittiin kuunneltaviksi ja kannet katsottaviksi. Paljon soitossa olleet älppärit joutivat lainattaviksi. Lainaamisessa piti olla kuitenkin tarkkana kenelle kalliin albumin luovutti. Kavereissa oli kahta tyyppiä levynkäsittelijöitä: suurin osa oli huolellisia ja varovaisia, mutta joiltakin LP palautui naarmuisena, ilman sisäpussia ja tahriintunut kansi riekaleina. Vahingosta jokainen viisastui. Tuollainen levynhävittäjätyyppi huomasi nopeasti, että kukaan ei enää näyttänyt ostavan juuri niitä albumeita, jotka häntä olisivat kiinnostaneet.
Tunnelissa ja muualla
Helsingissä oli monia muitakin levyliikkeitä kuin ylväs Stockmann ja iso Fazer. 70-luvun puolella kauppoja putkahteli useisiin pikkutiloihin suurten asuinrakennusten kivijalkoihin ja muuallekin. Tunnelin Levy ja Tupakka Oy aloitti heti uuden vuosikymmenen alussa asematunnelissa ja oli todella tuon kaksoisnimensä veroinen. Vaikka eihän noina aikoina siinä mitään ihmeellistä ollut, että savuke kärysi sekä asiakkaan että myyjän huulilla.
72 kesällä tuli koluttua varmasti suurin osa Helsingin keskustan ja hieman syrjäisempienkin katujen pienistä putiikeista. Auton apumiehenä stadin kujia paketti-Volkkarilla kierrellessämme pidin silmäni auki. Kun kohdalle sattui levydivari, saattoi kuski suostua pitämään lakisääteisen tupakkatauon. Pääsin pikaisesti koluamaan ainakin viimeksi tulleiden levyjen laatikot. Reiluin kuski jopa lainasi seuraavaan tiliin saakka muutaman kympin, jos jokin oikein hyvä apaja kohdalleni sattui. Ja sattuihan niitä. Tuon kesän tienesteillä oli melkeinpä pakko päivittää soittolaitteisto alemman tason Hifi-askelmalle. Siihen ylsinkin, mutta syksyllä ei ylimääräistä rahaa sitten muuhun ollutkaan. Kesän divarilöydöt kyllä jytisivät mukavasti uudella laitteistolla. Yläkerran naapurikin osoitti suosiotaan hakkaamalla harjanvarrella tahtia lattiaan.
Monilla kodinkoneita, taloustarvikkeita tai vaatteita myyvillä kaupoilla oli ainakin jossain nurkassa pieni hyllyllinen singlejä. Joillakin kuten Anttilalla, Pukevalla ja Aleksi Kolmellatoista oikein laarikaupalla isoja vinyylejä. Joissakin suuremmissa vaatetusliikkeissä kävivät popparit esiintymässä ja kirjoittelemassa nimmareita levynkansiin. Valintatalolla oli kookkaissa kaupoissaan LP eli Levypiste – ja, uskokaa tai älkää, kauppaketjulla oli omaa halpalevytuotantoakin. Valtsun laarit tarjosivat silloin tällöin mukavia yllätyksiä cut-out -levyjen muodossa. Cut-out tarkoitti juuri sitä: levyn kannesta oli sipaistu pala pois tai jollain härvelillä siihen isketty iso reikä. Cut-out -singleissä saattoi levykeskiössä olla ylimääräinen pieni reikä. Tämän paloittelun tarkoituksena oli vaikeuttaa näiden eräänlaisten hylkylevyjen jälleenmyyntiä. Ihmeen hyviä levyjä päätyi silvottavaksi. Amerikkalaisten levymarkkinoiden tuhlaileva yltäkylläisyys ja käsittämättömän halvat hinnat ihmetyttivät satunnaista levynostajaa muutenkin. Koti-Suomessa mitään erityistä hintakilpailua ei jostain syystä ilmennyt, vaikka esimerkiksi Tunnelin Levy harrasti omaa maahantuontia Yhdysvalloista. Uudet levyt olivat kalliita menit Suomessa minne hyvänsä.
Dylan ETYK:ssa
Bob Dylanin musiikki tuli elämääni vasta 70-luvun puolella. Olihan Mr. Zimmermanilla hienoja melodioitakin. Melodia edellä kuuntelen levyjä vieläkin, mutta hyvä sanoitus on ilman muuta aina plussaa. Dylan-maniani alkoi englannin kielen taidon kasvun ja jonkinlaisen älyllisen heräämisen vanavedessä. Alkupään Dylan-levyissä instrumentaatio oli karua: mies, kitara ja huuliharppu. Joskus harvoin mitään muuta. 60-luvun puolessa välissä syntyi Liverpoolin nelikon inspiroimana electric-Bob: ”Bringing It All Back Home” ja ”Highway 61” -albumit kuulostivat the Beatlesin ja Rolling Stonesin äänimaailmaan uppoutuneesta teinistä jo paljon kiinnostavimmilta. Dylanin levyjä hain usein Tunnelin Levystä. Ne olivat siellä Jenkeistä suoraan tuotuina himpun verran halvempia ja siellä oli koko katalogi saatavilla.
Asematunneli on hieman pelottava paikka: viinaa, huumeita, rähinöitä ja poliisipartioita koirineen. Niin on Tunnelin Levykin, mutta 1975 mennessä olen jo ehtinyt siellä notkua sen verran usein, että pystyn änkyttämättä kyselemään levyuutuuksien perään. Tällä kertaa olen hehkuvan kuuman perjantaisen työpäivän jälkeen hakemassa yhtä puuttuvaa Dylan-albumia, ”Another Side of Bob Dylan”. Tunnelin Levy ei petä. Levy löytyy ja lähden kotimatkalle. En jaksa odottaa Länsiväylän kautta kulkevaa nopeampaa yhteyttä vaan hyppään moottori jo käynnissä olevaa sataysineljään. Sen reitti kiertää Munkkiniemin kautta. Muutama minuutti sinne tai tänne. Bussi lähteekin saman tien. On kuuma. Linja-auton tuuletusräppänät ovat apposen auki, mutta sisään tulee vain hiostavan kuuma henkäys kuin löylyä olisi lyöty kiukaalle. Tänään ei kuitenkaan ole mikä tahansa kesäperjantai. On elokuun 1. päivä vuonna 1975. ETY-kokouksen päätösasiakirjan allekirjoitustilaisuus on juuri alkamassa Finlandia-talolla. 194 etenee rivakasti läpi Töölön ja kapuaa pysähtymättä ylös Topeliuksenkatua ohittaen Meilahden sairaalan. Bussin kyydissä kohti Tapiolaa on vain muutama hikinen matkustaja. Tuosta enää pikainen koukkaus Mannerheimintielle ja olemme jo melkein kotona. Vahdissa ollut poliisipartio pysäyttää meidät ensimmäisenä risteykseen. Mustia limuusineja syöksyy bussin nokan ohi poliisiauto ja -moottoripyöräsaattueessa. 1, 2, 3, 4, 5, 6… Loppumaton loistoautojen letka kiitää editsemme.
Paikoillaan seisovassa linja-autossa lämpö nousee sietämättömäksi ilta-auringon paahtaessa verhottomista ikkunoista suoraan sisään. Paidassani ei ole enää kuivaa kohtaa. Housujeni takapuoli on märkä kuin olisin laskenut alleni. Yritän suojella levyä. Ei kai se ala taipua tässä helvetillisessä kuumuudessa. Otan levyn pois muovipussista. Sen kanteen jäävät hikisten sormieni jäljet. Virheliike. Kaksi tuntia myöhemmin olen kotona. Juon pari litraa kylmää vettä suoraan hanasta. Heitän läpimärät kamppeet pyykkikorin päälle kuivumaan. Käyn suihkussa. Kun laitan levyn soimaan huoneeni viileydessä huomaan sen vaappuvan. Se soi onneksi virheettä. Takakanteen ovat jääneet kahdeksan sormenjälkeä. Siellä ne ovat vielä tänäkin päivänä.
Makkaratalo ja kaikki siinä lähellä
Makkaratalon Anttilan tavaratalo oli aivan Tunnelin Levyn naapurissa, siinä tämän maamerkin maanpäällisessä osassa. Opiskeluvuosina en paljon levyjä ostanut. Trafiikki oli oikeastaan lievästi toiseen suuntaan. Onneksi en lähtenyt ydinkokoelmaa olutrahoihin vaihtamaan. Helsingin yliopiston palkkalistoille päästyäni ruokatunnin ulkoilureitti kulki lähes poikkeuksetta Anttilan läpi Tunnelin Levyyn. Anttila oli tuossa vaiheessa lanseerannut legendaariset alelaarit. Tämä tarkoitti sitä, että firma myi levyjä jatkuvasti alennettuun hintaan. Oli Anttilassa levyalekin, mutta se ei paljon tarjontaan lisää tuonut eikä hintoja alentanut. Anttila myi cut-outteja ja muita Yhdysvalloista roudattuja kummallisuuksia. Aivan pakko oli plärätä levyt läpi matkalla tunneliin. Tarunhohtoisia löytöjä tapahtui tämän tästä. Kollegani Reijo osui tietysti paikalle, kun Kallen väki oli dumpannut laariin jenkkiläisiä Jimi Hendrix -älpeitä. Käydessäni työasioilla Reijon huoneessa hapuilin takapuoleni alle istuinta, kun hän esitteli minulle saalistaan, huippuna viisi Electric Ladyland -tuplaa á 10 markkaa. Olin suorastaan järkyttynyt.
Joskus kun töissä ei ollut erityisen kiireistä kävelin joko Hakaniemen Black and White -myymälään tai jopa Kalevankadulle – ja myymälän muuton jälkeen Albertinkadulle – Fennicaan. Nämä olivat tunnin reissuja, joten oli tosiaan katsottava sopiva rako. Levykassia oli turha yrittää piilottaa taukojen pituutta kyttäävältä kollegalta. Fennica oli hyvä mesta, jos oli jonkin harvinaisuuden perässä. Toisaalta se myös myi bulkkilevyjä halpaan hintaan, varsinkin keväisen alennusmyynnin aikaan. Ulos kadulla seisovista laareista tuli poimittua kaikenlaista kummallista. Yhden roska on toisen aarre, kuuluu levyviidakon vanha sanonta…
CD-levyjen kirous
Hullummaksi peli meni 80-luvun lopulla, kun ällistyttävää audioelämystä tyrkyttävät CD-levyt luikertelivat äänitemarkkinoille. Monet vinyyliharrastajatkin astuivat samaan miinaan kuin levykauppiaat. Menivät kylvämään kallisarvoiset älpeet pilkkahintaan kuka minnekin. Jotkut fiksut ostivat LP-levyjä minkä ehtivät ja miten rahatilanteeltaan pystyivät. Minä jäin oikeastaan molemmista juhlista pois. Perhe kasvoi ja lamakin iski. Ei tosin tyrmäysiskua. Työt kyllä jatkuivat, mutta kolmilapsisen perheen isänä minulla oli muitakin rahareikiä kuin levyjen hankinta.
Levykuningas
Enkä ehtinyt myydä vinyyleitäni minnekään. Ne säilyivät muuttoapujen riesana kuudessa osoitteenvaihdossa Helsingistä Järvenpäähän ja sieltä edelleen Vääksyyn. CD-kokoelma kyllä kasvoi, mutta C-kasetit myin kirpputorilla, koska uudessa autossa vuonna 2001 oli CD-soitin ja tuplapesäisen kasettidekin myynnillä rahoitin kunnollisen CD-soittimen oston.
Vasta 2014 innostuin uudestaan vinyylilevyistä. Olihan minulla tuhatkunta levyä hyllyssä jo valmiina. Perintörahoilla hetken aikaa leikin levykuningasta, kunnes järki voitti ja vaimoni kestonärkästys alkoi minuakin vaivaamaan. Nyt hoidan levykokoelmaani kuin puutarhaa. Karsin, siistin ja pidän huolen, että myös kirjoille on riittävästi tilaa olohuoneemme Lundian hyllyillä.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan valoissa” (Mediapinta 2020)