Allas keskellä kylää

Alussa Aarne Ervi loi Keskusaltaan. Tapiola oli lähes autio ja tyhjä. Kura ja sora peittivät kaiken, mutta puutarhakaupungin henki liikkui alueen yllä.

Taivaisiin kurkottava, yli 40 metriä korkea Keskustorni ja sen juurelle levittäytyvä Tapiontori ovat jo valmistuneet, mutta niiden edessä ei ole mitään. Tai on siellä iso kuoppa, josta lienee louhittu kiviainesta kasvavan Tapiolan moniin rakennuskohteisiin. Minua on ehdottomasti kielletty menemästä lähellekään tuota kiehtovaa, valtavaa sorakuoppaa. Tottakai sitä pitää katsomassa käydä. Isot pojat uskaltautuvat uimaan montun pohjalle kertyneessä vedessä. Me pienemmät tyydymme viskomaan kiviä sameaan veteen. Tapiolan keskustan laajennussuunnitelma on kuitenkin jo levitetty arkkitehtitoimiston pöydälle. Seuraavana vuonna alkavat maansiirtotyöt.

Työmaata käymme yhtenään ällistelemässä. Aikuisetkin arvuuttelevat, mitä mahtaa kuopan tilalle kohota. Uusi torni? Ei kai sentään. Niitähän on jo kaksi, Mäntytorni ja Keskustorni. Uimahalli? Toivottavasti. Vähä vähältä alkaa rakennelma hahmottua ja onhan siitä paljon juttua Tapiola Tänään -lehdessä. Kuopan tilalle tulee allas. Kivaa! Ei tarvitse lähteä Westendiin asti uimaan. Ei, nyt ymmärsit väärin. Siihen syntyy koristeallas. Häh? Sellainen laaja, laatoitettujen kävelyraittien reunustama Keskusallas. Siihen tulee myös suihkut. Mitä niillä suihkulla tekee, jos ei sinne uimaan voi mennä? Ne ovat värivaloilla valaistut koristesuihkut. Minä en kyllä tajua yhtään mitään: uima-allas, jossa ei voi uida ja suihkut valoille. Ihan pimeetä…

Keskusallas

Allas siihen valmistui. Ja olihan se hieno, vaikkei siinä ollut lupa uida. Luvatta uiminen on tietysti eri asia. Ilme oli yhteneväinen Tapiontorin ja Keskustornin kanssa, joka ei ollut mikään suuri ihme, koska kohde oli Aarne Ervin johtaman arkkitehtitoimiston suunnittelema. Allasalue tarjosi samaa vaaleiden betonilaattojen pohjustamaa avaraa tilaa kaupunkilaisten virkistyskäyttöön kuin muukin uusi keskusta.

Samalla Tapiolan painopiste alkoi vaivihkaa siirtyä pois Mäntyviidan halkomalta alkuperäiseltä Itäisen Lähiön keskusta-alueelta. Tapiontorilla saattoi jo nyt suorittaa ruokaostokset Pika-Elannossa. Siellä ei tarvinnut vaivata myymälähenkilökuntaa vaan ostokset asiakas latoi itse ostoskärryyn ja purjehti esteettä suoraan kassalle. Tätä palveluksetonta kaupassa käyntiä kutsuttiin hienolla termillä: itsepalvelu. Perheemme suosi edelleen vanhaa kolmen Elannon kompleksia Mäntyviidalla. Tottakai kävimme testaamassa pikamyymälänkin. Mummuni mielestä sen tuotteet eivät olleet samaa priimalaatua kuin omassa Elannossamme. Hän taisi olla oikeassa, mutta ajat olivat muuttumassa – leikkeet ja leipä laitettiin plastiikkipussiin.

Illan pimeydessä vaihtuvin värivaloin valaistut jylhät vesipatsaat olivat kieltämättä upea näky. Ja kun altaalle ilmestyivät poljettavat siipiratasveneet ja optimistijollat, oli siellä päivisin myös lapsille hauskaa puuhailua. Tosin raskaasti liikkuvien polkuveneiden liikuttelu kävi työstä. Kuumana kesäpäivänä olisi veneilykierroksen jälkeen ollut mukavaa pulahtaa uimaan altaan viileään veteen. Mutta kielletty mikä kielletty.

Täytyi tyytyä jätskin syöntiin läheisellä kioskilla. Hikistä ympyrää kesällä 1964 pyöriessämme huomasimme, että jotain oli tapahtumassa altaan toisella laidalla. Ja kyllä! Sinne rakennettiin sitä niin monen tapiolalaisen hartaasti toivomaa uimahallia. Eikä se ollut pelkkää huhupuhetta vaan oikein lehteen painettu tosiasia. Syyskesän kylmät vedet eivät houkutelleet eikä talviuintia harrastaneet kuin isäni ja jotkut ihmetyypit Lauttasaaren Ryssänkärjessä.

Uimahalli

Marraskuun puolivälissä seuraavana vuonna olimme palelemassa pitkässä jonossa uimahallin ovien ensiavaamista odottamassa. Ryysis oli tolkuton. Tunnin pituisesta uimavuorosta ei passanut lipsua, muuten tuli sanomista hallia valvovan Kasvion perheen jäseniltä. Tukevaan kuminauhaan kiinnitetty numeroitu avain ojennettiin asiakkaalle kohtuullista maksua vastaan. Samalla pyöräytti kassalla vahtia pitävä tuimailmeinen rouva avaimen numeroa vastaavaan kelloon säädetyn uima-ajan. Jos aika ylittyi, oli kiusallista tulla kuulutetuksi niin, että koko halli kaikui: Numero 257. Aika täynnä! Täällä on pitkä jono!

Uimahalli houkutteli väkeä koko Espoon alueelta ja kauempaakin. Kävijöitä oli satoja päivässä. Valvojia oli useita ja pillin kimeä vihellys leikkasi tiuhaan kloorinkatkuista ilmaa. Heillä oli täysi työ pitää uimahallietikettiin tottumaton innokas uimarijoukko hallinnassa. Täydessä hallissa meteli oli korvia huumaava. Laatat ja lasipinnat kaiuttivat äänet moninkertaisiksi. Pari viherkasvia altaanreunan kahvilan terassilla eivät paljon auttaneet. Hyppytorniin pääsi joskus harvoin, yleensä vain koulun vuorolla aamupäivällä. Suurin osa radoista piti sulkea, jotta hyppääminen olisi turvallista. Eräänlainen halli-initiaatio oli pää edellä syöksy viidestä metristä. Vatsalleen tulo ei ollut pelkästään noloa, se myös sattui ja tyhjensi ilmat keuhkoista.

Ulkoaltaat

Kun uimahallin ulkoallas hyppytorneineen ja lasten kahluuallas valmistuivat, vähenivät pyöräreissut Westendiin ja Mellsteniin. Eivät ne kokonaan loppuneet. Oikeilla piitseillä sai rauhassa bräidätä ja vaikka röökatakin ilman kiinnijäämisen vaaraa. Ulkoallas vain oli kovin vetovoimainen metrin ponnahduslaudan ja erityisesti kolmen metrin hyppytornin vuoksi.

Sääliksi kävi uimavalvojia tuossa melskeessä varsinkin silloin, kun sekä ulko- että sisätilat olivat yhtäaikaisesti käytössä. Amfiteatterin portailla loikoiltiin auringonpaisteen lämmössä limua juoden ja sarjiksia lukien. Siinä touhussa vierähti puoli päivää nopeasti. Hehkuvan kuumina heinäkuun iltapäivinä tuntui kuin koko Tapiola olisi ollut paikalla. Maailma täyttyi veden loiskeesta, lasten riemukkaasta kirkumisesta ja matkaradioiden kakofoniasta. Tuo oli se oikea helteisen keskikesän ääniraita.

Syksyn pimeys ja talven valo

Syksyn pimeinä iltoina kaikki kuusitoista monen metrin korkeuteen vettä ampuvaa suihkua näyttivät komeilta kirkkaine väreineen. Kun vuosi kääntyi marraskuuhun suihkut vaimenivat ja valot sammutettiin. Keskusaltaan alue ei muuten ollut mitenkään hyvin valaistu, vaikka himmeiden lamppujen valokehä kiersi ympäri allasta. Uimahalli valaisi toista reunaa jonkin matkaa ja katulamput reunustivat kävelyraitteja, mutta niiden valo ei ylettynyt altaalle. Nuorempana tulin vaistomaisesti kiertäneeksi kävelykatuja pitkin, vaikka Tapiolassa ei satunnaisen väkivallan uhkaa juuri ollutkaan – musta vesikenttä huokui synkkyyttä.

Se yksi ainoa uhkaava tilanne osuu kohdalleni keväällä 1974, itsekin jo aikuisuuden kynnyksen juuri ylittäneenä, kun hoipun himaan Taskumattitalossa asuvan luokkakaverini kotibileistä. Hekarin kulman takaa eteeni ilmestyy kaksi tutnoloista vanhempaa – ja isompaa – kundia. Katsomatta heihin yritän kulkea muina miehinä ohitse, niin kuin tuollaisessa tilanteessa on syytäkin. Paikka on ahdas, vasemmalla on parkkihalli, oikealla Tapion Tuopin talo. Pakoreittejä ei ole kuin yksi ja sekin hankala kännissä, olkoonkin Adidakset jalassa.

– ”Paa rööki! ”, murahtaa minuakin sekavamassa tilassa oleva tyyppi.

– ”Sori, mulla ei oo. En polta.” Sanon ja mietin samalla, mihin suuntaan lähteä juoksemaan. Humala haihtuu nopeasti, kun adrenaliini virtaa elimistöön.

– ”Vittu, kerjäätsä turpaan vai? Mulle ei ruveta…” Jatkaa häiskä ja käy rotsiin kiinni.

– ”Mulla ei ihan tosi oo yhtään. Mä en polta. Antaisin jos olisi, Sori.” Yritän rauhoittaa tilannetta.

– ”Anna, Karda, kundin olla. Toi on naapurista. Ei sillä ole röökiä. Lähetään.” Sanoo toinen, jonka tunnistan kotitalon portaan Anaksi, ja tarttuu kaverinsa lyöntiin kohonneeseen nyrkkiin.

Kardan ote rotsistani irtoaa. Ana ja Karda jatkavat öistä vaellustaan. Minä jatkan sydän pamppaillen kohti kotia. Turpaan vetämisellä uhkaillut tyyppi on vaarallinen; löi kerran varoittamatta ystäväni Takun etuhampaat sisään siinä B-talon pihalla. Vaistomaisesti sipaisen kielelläni hampaitani. Nyt kävi hyvä tuuri…

Talvella taas Keskusaltaan suuri valkea jääkenttä houkutteli minut oikaisemaan sen yli matkalla kirjastoon tai Heikintorin Wager-Musiikin levyosastolle. Jäällä luisteltiin, mutta kunnallistekninen huolto ei luistinrataa raivannut. Se syntyi ikään kuin itsestään luistelijoiden potkiessa lumet sivuun. Olivathan hyvin hoidetut luistinrata ja jääkiekkokaukalo aivan vieressä pienen metsikön takana. Luistelijoita vain oli niin paljon, että Tapiolan monet jäätyneet tasaiset pinnat, Otsolahti mukaan lukien, houkuttelivat käyttäjiä. Itsekin opin hokkareilla pystyssä pysymisen taidon Mäntytornin kupeessa naapuruston asukkaiden jäädyttämällä pikkukentällä.

Kirkko

Melkein yhtäaikaa uimahallin kanssa nousi Keskusaltaan toiselle puolelle kirkko. Kun Tapiolassa oltiin, ei sekään ollut mikään tavallinen pyhättö. Aikuisten keskusteluissa kuuli sellaisia ilmauksia, jotka eivät oikein sopineet tuon tyyppisen rakennuksen kuvailuun: betonilaatikko, paholaisen arpakuutio, piruntorjuntabunkkeri… Kellotornikin oli piirtäjältä unohtunut, sanottiin. Kellot moikivat temppelin kyljessä kuurouttaen sisään pyrkivän kirkkokansan. Koulun joulujuhlassa pääsimme ihailemaan pyhää kuutiota sisältä päin. Aikuisten pahat puheet jäivät omaan arvoonsa. Kirkkosalin vaikuttavuus oli hämmentävä. Suunnaton tyhjä tila yläpuolellamme hiljensi hihitykset. Tämä oli juuri oikeanlainen kirkko keskelle Tapiolan kylää.

Tivoli Seiterä

Syyskuun alun suurtapahtuma Tapiolassa olivat Syyslystit. Tivoli Seiterä valloitti keilaradan viereisen hiekkakentän. Nuorisoa velloi paikalla avaamishetkestä viimeiselle tunnille asti. Laitteita oli vähänlaisesti, mutta ilmapiiri oli kiehtova tivolin tuoksuineen ja äänineen. Jonkinlaista show-meininkiäkin oli tarjolla, lähinnä pikkulapsille.

Levynkeräilyharrastukseni oli jo vauhdissa, joten minun kiinnostukseni kohde numero yksi oli lentopommituskoju. Tiskillä oli pelaajan edessä paperi, jossa oli viivoja yhdestä kymmeneen. Kymmenes viiva oli paksu. Ideana oli, että se pelaajista, joka sai ylempänä ympyrää pyörivistä lentokoneista pudotettua tikan lähimmäksi kymppiviivaa, sai vapaasti valita yhden singlelevyn. Monta pikkulevyä onnistuin voittamaan. Kerran sain kaksi singleä osuessani keskelle paksua ylintä viivaa. Levyt olivat aika sekalaista seurakuntaa. Pari hyvääkin singleä sain voitettua. Louis Armstrongin What a Wonderful World -kiekon annoin äidilleni syntymäpäivälahjaksi.

Toinen koju, jonka ympärillä parveili runsaasti kundeja kessut suunpielissä käryten, oli savukeruletti. Pienellä panostuksella ja hyvällä tuurilla saattoi voittaa ison Colt-askin. Sitten olikin kavereita telttojen takana voittotupakoiden jaolla.

Rockia altaan reunalla ja muuallakin

Syyslysteihin rekrytoitiin myös monenlaisia kitarayhtyeitä. Esiintymiset tapahtuivat mitä oudoimissa paikoissa. Eräs ruotsalainen bändi soitti Heikintorin takaisen parkkihallin luiskalla. Paras esiintymislava oli tietenkin Keskusaltaan reunalla amfiteatterin edessä. Paikalliset bändit kävivät siellä esittämässä osaamistaan. Suuret ja vähän pienemmät kotimaiset nimet esiintyivät lysteissä ja muulloinkin. Juicen Coitus Int. ja Dave Lindholmin Orfeus jäivät 70-luvun huipuista erityisesti mieleen. 

Niin jäi myös vuoden 1971 kylmän ja sateisen syyskuun 5. päivä. Wigwam on tulossa, kohistaan koulussakin. Epäilemme, että Keskusaltaalla pidettäväksi ilmoitettu keikka siirretään huonon sään vuoksi sisätiloihin, vaikkapa Tapiolan yhteiskoulun jumppasaliin. Onhan yhtyeen basistina yhteiskoulun oma poika Pekka Pohjola. Voimistelusalin lavalla on bändejä muutenkin esiintynyt melko säännöllisesti. Keikkapäivä koittaa koleana. Ei sentään sada. Jengiä alkaa iltapäivästä kerääntyä Keskusaltaan reunoille. Missä Wigwam soittaa? Spekulaatiot käyvät kuumina. Altaalla kelluu heppoinen, lankuista kyhätty ponttonilautta. Ei kai tuolla sentään? Yrmeät roudarit raahaavat kalustoa lautalle. Ihme kyllä jopa Jukka Gustavsonin massiiviset Hammond-urut saadaan ehjinä tuulessa keinuvalle lavalle. Sieltä tuleekin tuttu nelikko talvitakeissaan, pipot päässä. Yleisö taputtaa villinä. Sekin yrittää pysyä lämpimänä. Vittuuntunut Wigwam soittaa puolen tunnin setin. Gustavsonilla on torimuijan villasormikkaat käsissään. Yllättävän hyvin hän niillä soittaa… Viimeinen biisi on ansaitusti Pearls Before Swine – helmiä sioille.

Kala-allas

En usko! Huijaat. On se totta! Mennään vaikka yhdessä katsomaan. Totta se on. Keskusaltaassa uiskentelee kaloja. Isot vonkaleet pyörähtelevät altaan matalassa reunavedessä syöksyen kivisadetta pakoon syvänteisiin. Lohia ne ovat, sanoo Hassan ja yrittää osua yhteen isolla kivellä. Karppeja, väittää Matti. Oli miten oli, joku kunnanhallituksessa on saanut vuosisadan älynväläyksen. Tällä kertaa me emme siis ole syyllistyneet Otsolahdesta ongitun kalansaaliin dumppaamiseen. Altaaseen on istutettu kaloja. Ei mitään poikasia vaan isoja, täysikasvuisia fisuja.

Kunnallisteknisen miehet junttaavat maahan jotain kylttejä tuolla. Mitä niissä lukee? Kalastus kielletty! Tietenkin. No, eivät kieltokyltit ole ennenkään estäneet ketään. Eikä nytkään. Salakalastuksesta tuleekin oikea koko kylän kansanhuvi. Kun ilta laskeutuu, laskeutuvat siimat koukkuineen ja syötteineen vihertävään veteen. Onkivapa on aivan liian huomiota herättävä ja sitä paitsi lohet tai karpit – mitä lienevätkään – käyvät ahnaasti kiinni melkein mihin tahansa syöttiin – leivänpalaan, makaroniin, jopa loppuun jauhettuun purukumiin. Eihän niitä kukaan syötäväksi pyydä. Kielto ja varma iso saalis on vain niin kiihottava yhdistelmä, että sitä on vaikea vastustaa. 

Kalaepisodin on surkeaan päätökseen ei ennustajaa tarvittu. Ei mennyt kovin kauaa kun turvonneet vainajat ajelehtivat altaan reunoille löyhkäävänä massana. Keskusallas oli muutenkin huonossa jamassa. Se oli pahasti rehevöitynyt. Altaan reunakivetyksellä kävellessä saattoi sumean pinnan alla nähdä kaikenlaista veteen heitettyä roinaa. Altaan tyhjennys oli väistämätöntä. Taas oli mielenkiintoista katseltavaa nuorisojoukoille. Olisiko Simon varastettu pyörä päätynyt altaan pohjalle? Sitä siellä ei ollut, mutta paljon muuta löytyi. Polkupyöriä tietysti – joukko ruosteisia pitkään lojuneita ja pari vastikään altaaseen viskattua, pulloja – ehjiä ja rikkottuja, tuoleja ja penkkejä – tottakai, metallisia roskakoreja – altaan reunalta tietysti ja heteka. Umpiruosteinen rautasänky herätti riemua ja loi monia teorioita, miten kummassa se sinne oli joutunut. Paikallisten opiskelijoiden vappujäynä saattoi olla oikeaan osunut arvaus. Dipolin teekkarikeskittymä ei ollut kaukana.

Paluu altaalle

Kahdeksankymmentäluvun alussa Tapiola jäi entiseen elämääni. Mutta äitini asui edelleen sitkeästi Menninkäisentien kolmiossaan. Kun perheemme vihdoin sai vuosikymmenen lopulla auton hankittua, tihenivät käynnit lapsuuteni maisemissa. Joskus 90-luvun loppupuolella olin taas tutussa paikassa Keskusaltaan amfiteatterin penkillä istumassa ja lasten temmellystä uimahallin ulkoaltaalla katsomassa. Nyt seurassani eivät tietenkään olleet pihan kundit vaan vaimoni ja kolme lastani. Äitini jutteli vanhimman tyttäreni kanssa. Vaimoni loikoili kirjaa lukien iltapäivän auringossa. Minä katselin ruokailun jälkeisessä raukeudessa kahden nuoremman vesileikkejä silmät puoliummessa. Yhtäkkiä valvojan pillin voimallinen särinä ravistaa minut hereille. 

– Hei! Kuulkaa! Kenen pieni poika täällä hyppyaltaassa on ilman valvontaa! Kolmen metrin tornissa, tuolla! 

– Terve. Tuota. Joo. Se on meidän Tari. Kyllä se uida osaa ja hyppiä myös. Hyppää vaan! No niin. Mitäs minä sanoin. Mene vaan uudestaan! Iskä katsoo. 

Laskeudun lähemmäksi ulkoallasta ja vaihdan muutaman sanan epäuskoisen uimavalvojan kanssa. Tari kapuaa varmoin ottein kolmoseen ja – plumps! – saman tien jalat edellä veteen. Koiraa uiden portaille, ylös altaasta ja taas betoniportaat korkealle torniin. Teinit seisovat tornitasanteella kunniavartiossa, kun nelivuotias vipeltää ohi ja näyttää hyppäämisen mallia. Päätään pyörittäen valvoja poistuu sisälle halliin. Minä varjostan kämmenellä silmiäni ja ihailen poikani väsymätöntä leikkiä Tapiolan kesän hohtavassa iltapäivässä. Plumps!

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan valoissa” (Mediapinta 2020)