All That Jazz

”Ei jazz ole huonoa musiikkia, se vain kuulostaa paskalta.”

2005, kun olin koko vuoden vuorotteluvapaalla, päätin hieman sivistää itseäni. Ilmoittauduin Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksen kurssille, joka järjestettiin iltaopetuksena Järvenpään kansalaisopistossa. Kurssin nimi oli ”Populaarimusiikin ja jazzin historia”. Kurssille ilmoittautui juuri ja juuri tarpeeksi opiskelijoita. Ensimmäisellä oppitunnilla äänentoistolaitteistoa ei saatu edes kahden vahtimestarin voimin toimimaan. Alku ei ollut mitenkään lupaava… 

Oli minulla levyhyllyssäni tuohon aikaan muutama jazzlevy: Tapiolan Wager-Musiikista 1973 ostettu Duke Ellingtonin sävellysten versiointeja sisältävä tupla-albumi ja samaisesta paikasta, hieman myöhemmin, hankittu Oscar Petersonin kotiäänitysten kuuden LP:n sarja. ”Ellingtonia” -tuplaa kuuntelin ahkerasti, jopa niin intensiivisesti, että huomasin vihelteleväni ”Caravania”. Petersonin albumit jäivät hieman vähemmälle huomiolle: pianovetoinen trio ei oikein sytyttänyt – tuolloin. 

Tiesin pop- ja rockmusiikista enemmän kuin kurssin vetäjä, mutta jazzmusiikki oli minulle se ”käymätön korpimaa”. Kurssin lopputyönä piti kirjoittaa tiivistelmä jostakin jazzin historiateoksesta tai jonkin tunnetun muusikon elämäkerrasta. Mielessäni kapinoin tehtävänantoa vastaan, mutta halusin käymästäni kurssista kohtuullisen opintosuoritusmerkinnän, varsinkin kun olin koko syksyn kyydittänyt opettajan autollani junalle. Kävellen hän ei olisi ehtinyt. 

Lainasin Järvenpään kaupunginkirjastosta ensimmäisen käteeni osuneen jazzhistoriikin. Tarkoituksenani oli selvittää tehtävä juuri siitä aidan matalimmasta kohdasta eli lukemalla takakannen esittelytekstin, vilkaisemalla sisällysluetteloa ja sattumanvaraisesti kirjaa selailemalla. Kävi kuitenkin niin, että luin koko teoksen suurella kiinnostuksella kahdessa illassa. Varsinkin jazzin syntyvaihden kuvaus kiehtoi minua, samoin ymmärrys siitä, että paljon kuuntelemani bluesmusiikki oli jazzin veli tai ainakin velipuoli. Kirja oli Ted Gioian ”The History of Jazz”, jota sattumoisin pidetään eräänä parhaana yleisesityksenä tuon musiikkigenren historiasta. Huonomminkin olisin siis voinut valita.

Sen verran pidin kiinni popin ja rockin paremmuudesta, että päätin tiivistelmäni lainaukseen Eppu Normaalin Pop, pop, pop -rallista: ”Ei jatsi, vaikkois kuinka tiukka ansatsi, koskaan kunnolla tärise munaskuissa. Vaan se on pop pop pop!” Sain kurssista arvosanan 2+. Plussa lienee tullut kyydityksestä juna-asemalle. Jokin kuitenkin mielessäni liikahti tuon kurssin tuloksena. 

Niinpä, kun vuorotteluvapaani päättyi, löysin itseni Tunnelin Levystä selailemassa jazz-CD -valikoimaa. Tiesimme kollegani Juhan kanssa kuka myyjistä oli paikalla, vaikka vasta käännyimme sivukäytävästä kohti Asematunnelin yläosan keskustaa. Mikroskooppisen levykaupan ulkopuolella roikkuvasta pienestä kaiuttimesta soi kunkin myyjän lempimusiikki.

Jouni oli se jazzmies. Vuosikymmenien asiakkuus oli tehnyt meistä jollain tasolla ystävät. Vaihdoimme aina muutaman sanan musiikista ja levyistä. Nyt tuli ystävyydelle todellista käyttöä: tarvitsin neuvoja ja opastusta mistä aloittaa jazzkokoelman kasaaminen. Kiitos Jounin, pikkuruisessa Tunnelin Levyssä oli yksi laari ja seinäteline omistettu jazzlevyille. Jouni otti innostukseni missiokseen; levyehdotuksia ja soittonäytteitä piisasi, tilauksia lähti maailmalle ja myymälään tulleista käytetyistä levyistä osa laitettiin minua varten sivuun myöhemmin läpikäytäviksi.

Oivalsin pian, että olin salakavalasti joutunut jazzin kanssa tekemisiin tajuamatta sitä. Progressiivinen rock lainaili vaikutteita ja ideoita niin jazzista kuin klassisesta musiikistakin. Monet progemuusikot olivat saaneet koulutusta klassisen tai jazzmusiikin oppilaitoksissa eri puolilla maailmaa. Myös jazzin piiristä rockin puolelle lipsuneita soittajia oli runsaasti. Kun kävin läpi omaa levykokoelmaani, tein samalla mentaalimerkintöjä: King Crimson, Jethro Tull, Frank Zappa – alright! Wigwam ja Tasavallan presidentti Suomessa – no tietysti! Made in Sweden ja Samla Mammas Manna naapurimaassa – jovisst! Moneen kertaan kuunnellut levyt saivat uusia sävyjä, kun niitä kuunteli ”jatsikorvilla”. Loikka suureen tuntemattomaan kutistui vain muutamaan askeleeseen hieman syvemmälle jazzin maailmaan.

1973 syksyllä Musa-lehden viisi tähteä innosti minut matkaamaan Helsinkiin levyostoksille. Kävinhän mikä Stadissa muutenkin, leffassa pääasiassa. Viiskulman Digeliuksesta levy löytyikin. Yhtyeen ja levyn nimi oli Back Door. Kaupassa kävi ilmi, että levyjä olikin kaksi. Ostin kuuntelematta molemmat. ”Back Door” ja ”8th Street Nights” -albumit pyörivät levylautasella tiheään. Colin Hodgkinsonin käsittämättömän taidokas nelikielisen basson soitto lumosi minut ja pari kaveriakin. Musiikki oli sitä itseään, jazzia. Vaikka emme me niitä jazzalbumeina tuolloin pitäneet. Erikoisina kylläkin: voimatrion muodosti nimittäin basisti, rumpali ja saksofonisti.

Myös elokuvien ja dokumenttien ääniraita svengasi jazzin tahtiin. Monet Kino Tapiolassa nähdyt eurooppalaiset taide-elokuvat melkeinpä rakentuivat tuon musiikkityylin luomiin tunnelmiin. 60- ja 70-luvuilla lukuisten televisiosarjojen tunnusmusiikki jatsahti ja jopa kotimaisten viihdeohjelmien taustalla soi jazz. Pop tai rock ei ollut vielä kamarikelpoista materiaalia. Tällainen hybridivaikuttaminen vei mieltymyksiä salakavalasti jazzin suuntaan. 

Aika harva ystäväni kuitenkaan kotonaan jazzia levyiltä kuunteli. Poikkeuksiakin oli. Eräs ikätoverini, Buhis-lempinimellä kutsuttu Olli, jonka isä oli Yleisradiossa töissä, oli päässyt käsiksi isänsä levyaarteistoon. Istuimme iltaa Poutapolun Klitsun kerhotilassa uusimman Led Zeppelinin jytistessä stereoissa. Savukkeet kärysivät ja jutut pyörivät akselilla mimmit, musa ja mellanöl. Kun levy loppui, Buhis ehti kehumaan uusia löytöjään. Erityisen vaikutuksen oli häneen tehnyt eräs Vätsvölö – tai siis näin minä sen nimen kuulin. Meni muutama vuosikymmen ennen kuin itse hurmaannuin tuon humoristijatsarin tuotannosta. Kyseessä oli Fats Waller, kukapa muu. 

Jazzharrastuksessa lähdin oikeastaan kahteen suuntaan, eräänlaisen keskipisteenä tuo  Impulse-levy-yhtiön erinomainen ”Ellingtonia – Re-evaluations” -kaksoisälpee. Levyllä vierailivat useat Ellingtonin bändin soolourille lähteneet muusikot ja monet muut kuuluisat jazzhahmot kuten Clark Terry, McCoy Tyner ja John Coltrane. Matka ajassa taaksepäin oli itse asiassa paljon mielenkiintoisempi ja antoisampi kuin 50-luvulta eteenpäin suuntautunut reitti kohti bebopia, hard bopia ja freetä. 

Vanhassa jazzissa minua viehätti akustisten instrumenttien käyttö ja järjellisissä rajoissa pysyneet kappaleiden pituudet – johtuen tietysti savikiekkojen tallennuskapasiteetin maksimista, joka oli noin kolme minuuttia. Kyllä minä fuusiotakin kuuntelin, ja pidinkin siitä, mutta sähkösoittimien ylivalta ja koko levynpuoliskon, tai jopa molempien puoliskojen, pituiset jammailevat improvisaatiomöykyt aiheuttivat voimakasta sisäistä torjuntaa. Monien tuttavienkin ylistämä Miles Davisin ”Bitches Brew” oli minulle se kohti uutta jazzia menevän polun katkaissut sähköaita. Olen yrittänyt pitää tuosta albumista, koska suosikkieni joukossa on runsaasti Davisin 50-luvun levytyksiä. Bitches Brew vain kuulostaa yhä uudelleen ja edelleen päämäärättömältä törinältä. 

Taaksepäin kulkiessani raja tuli vastaan 26.2.1917. Tuo päivämäärä viittaa ensimmäiseen jazztallenteeseen, the Original Dixieland Jass Bandin ”Livery Stable Blues” -kappaleeseen. Ironista on, että musiikin, jonka juuret ovat syvällä afro-amerikkalaisessa kulttuurissa, ensimmäiseksi myyntimenestykseksi nousi valkoisten miesten, pääasiassa italialaisten maahanmuuttajien luotsaaman yhtyeen – New Orleans- ja sisilialaisia vaikutteita yhdistelevä – hassu uutuuslevy. Legendan mukaan Freddie Keppard, afro-amerikkalainen kornetisti, kieltäytyi tarjotusta levytysmahdollisuudesta peläten vainoharhaisesti muiden muusikoiden varastavan hänen riffejään. 

Jazz-nimitys tuli käyttöön hieman myöhemmin vuonna 1917. Alunperin käytettiin jass-termiä, joka oli ruma sana. Sitä ei missään nimessä pitänyt käyttää sivistyneessä seurassa. ”Jass” viittaa jasmiiniin, joka oli yleinen, bordellien liepeillä leijuva tuoksu. Se peitti tehokkaasti muut, vähemmän miellyttävät hajut. Kun jotkut koiranleuat raaputtivat keikkajulisteiden jass-sanasta pois ensimmäisen kirjaimen, oltiin melko lähellä ilotalojen todellisuutta… 

Jazzin historiaa ja artistien elämäkertoja lukiessa alkoivat rockmuusikoiden ”rajuilut” näyttää lastenleikeiltä: ehkä joku Keith Richards voidaan katsoa kuuluvan samaan klaaniin. Kirjoissa kohtasin myös toistuvasti Yhdysvalloissa kaikkialla vallitsevan karkean rasismin, joka ei hellittänyt otettaan edes 70-luvulla – eikä näköjään vieläkään. ”The Great American Melting Pot” -konsepti, eli Yhdysvallat suurena kansojen sulatusuunina, oli olemassa vain jossain fantasiakirjallisuudessa.

Amerikkalainen todellisuus iski vasten kasvoja jokaisesta lukemastani teoksesta. Etelävaltioissa tilanne oli vielä muuta maata karumpi. Duke Ellingtonin ratkaisu villinä rehottavaan rasismiin ja jatkuvaan väkivallan uhkaan oli oma junavaunu, joka vaunuletkaan kytkettynä varmisti Duken muusikoille rauhan ja turvallisuuden keikkamatkoilla. Thelonious Monk pahoinpideltiin raa’asti – pianistin sormia hakattiin pampulla – ja vangittiin, kun hän erehtyi pyytämään lasin vettä tienvarsimotellin vastaanotosta: ”We don’t serve negroes” -kyltti oli pudonnut lattialle.

Tosin ei New York ollut paljon sen parempi paikka mustille muusikoille. Nöyryyttävä, puhtaasti rasistinen ”Cabaret card” -laki oli voimassa vuodesta 1940 vuoteen 1967. Ilman korttia ei ollut lupa esiintyä New Yorkin yökerhoissa. Tämä laki, jolla pyrittiin steriloimaan New Yorkin yöelämää, takasi sen, että vaikeuksia riitti. Poliisi pamputti Miles Davisin, kun hän tuli ulos kadulle vilvoittelemaan omalta hellekesän Birdland-klubin keikaltaan vuonna 1959. Hän oli vastikään levyttänyt sekstettinsä kanssa ”Kind of Blue” -mestariteoksen. Suuren yleisön palvoma jazzikoni oli paikallisen poliisin näkökulmasta ”joku kadulla vetelehtivä hipsterinekru”. 

Louis Armstrongin keino selvitä näissä olosuhteissa oli pelehtivä showmeininki, joka ei kuitenkaan tarkoittanut musiikin laadun huononemista. Tämä kabareeirrottelu varmisti hänelle Amerikan valkoisen valtaväestön sekä myös globaalin suosion. Kääntöpuolena oli monien afro-amerikkalaisten muusikkokollegoiden halveksunta itsensä myynyttä ”Tuomo-setää” kohtaan. Harhakuva Armstrongista trumpettia puhaltelevana, naama hiestä kiiltävänä Satchmo-klovnina elää valitettavasti edelleen. Onneksi myös hänen 1920-luvulla levyttämiensä käänteentekevien Hot Five ja Hot Seven -raitojen saama arvostus on kivunnut yhä uusiin ulottovuuksiin. 

Hyvällä musiikilla ei ole ihonväriä. Kuuntelen mielelläni swingiä ja dixielandiä siinä missä varhaista bebopiakin. Glenn Miller svengaa oikein mukavasti. Pitää vain välttää laittamasta Dukea heti perään levylautaselle. Millerin mekaanisuus ja tietynlainen kulmikkuus paljastuu välittömästi. Art Pepper, Dave Brubeck, Bix Beiderbecke, Chet Baker, Stan Getz ja muutamat muut valkoisen jazzin suuruudet toimivat siinä missä tiukin musta svengikin.

Kotimaiset jazz-levyt noteerasin vasta päästyäni vauhtiin, vaikka osaa muusikoista kuulin suomalaisilla rockäänitteillä: Pekka Pöyry, Eero Koivistoinen, Juhani Aaltonen, Pekka Sarmanto sekä uusina niminä Timo Lassy ja Jussi Lehtonen saivat nopeasti hyllytilaa. Ja olinhan minä altistunut M. A. Nummisen uusrahvaanomaiselle swingjazzille jo 70-luvun alussa. Levykin oli tallessa, kun inventoin 2000-luvun puolella levyhyllyjäni jazzlevyjä etsiskellen.

Puhallinsoittimet ovat olleet alusta alkaen jazzin keskeisiä instrumentteja. Kun Amerikan sisällissota päättyi, tulivat reippaita sotilasmarsseja tuuttaavat soittokunnat tarpeettomiksi. Halvat käytetyt soittimet ajautuvat nopeasti mustan väestönosan haltuun: jazzsaundin peruspilarit olivatkin näin kasassa. Olin kyllä sinut torvimusiikin kanssa, koska sitä oli tallentunut myös rocklevyille: Blood, Sweat and Tears ja Chicago rakensivat saundinsa puhallinsektion varaan. Jo varhemmin, 1966 alkaen, puhaltimet tööttäsivät Beatles -yhtyeen albumeilla.

En minä kaikista torvista tykännyt. Trumpetin ja vetopasuunan saundi miellytti kovasti. Saksofoni oli siedettävä baritonina ja tenorina, mutta sopraanon vinkuna pilasi muuten hyvät biisit tai kokonaisen albumin, jos muuta pilliä ei keksitty soolosoittimena käyttää. Innokkaana Cream-yhteen fanina hankin lähes kaikki yhteen jäsenten soololevyt – Jack Brucen ollessa suurin suosikkini. Bruce oli kontrabasistinakin lyömätön, niinpä olin innoissani löytäessäni City-Anttilan alennuslaarista ”Things We Like” -CD:n. Kolmannen raidan jälkeen painoin soittimen stop-namikkaa lopullisesti: lähes koko levy oli sopraanosaksofonin saastuttama. Vaikka kitaransoitosta muuten pidänkin, jazzkitarointi ei ole koskaan sytyttänyt. Django Reinhardtin taituruuden edessä kumarran syvään, mutta siinä se sitten onkin. 

Laulettu jazz tuli tutuksi Frank Sinatran levytysten vanavedessä. Joku voi tietysti olla sitä mieltä, ettei Old Blue Eyes ole jazzlaulaja. Mutta se fraseeraus, ja makuasioista ei pidä… Billie Holiday, jota Sinatrakin suuresti arvosti, oli tietysti aivan omassa kategoriassaan. Sarah Vaughan -vaiheeni kesti niin pitkään, että en vuosiin kyennyt kuuntelemaan hänen vokaaliakrobatiaansa. Nyt tilanne on rauhoittunut. Mieslaulajista, Sinatran lisäksi, kiinnosti ainoastaan trumpetisti Chet Baker, jonka lakoninen, täysin vibraattoa vailla oleva, tulkintansa on edelleenkin jännää kuultavaa. Afroamerikkalaiset miespuoliset jazzsingerit olen todennut muutaman yrityksen jälkeen korvilleni sopimattomiksi. Arvostetun Ella Fitzgeraldin diggailu loppui melko lyhyeen lähes jokaisella kappaleella väijyvän scat-laulun vaaran vuoksi. Scat menee vielä jotenkin kohtuukäytön rajoissa, mutta Fitzgeraldin yliannostus alkoi pahasti riipimään: ”Doo, be, shoo, bop, ooh, dee, doo, sha-bam!”

Ei jazzin laulaminen ollut mahdotonta valkoisille naislaulajillekaan. Billie Holidayn taidokkaseen jälkijättölaulantaan ei kukaan pystynyt. Eikä kopiointi tietenkään ollut kenenkään päämääränä. Oma tunnistettava sointi oli keikka- ja levymarkkinoilla paras myyntivaltti. Kun katson levykokoelmaani kohdasta naislaulajat, näen nopeasti keihin olet mieltynyt: Peggy Leen, Julie Londonin, Madeleine Peyroux’n, Sophie Milmanin, Diana Krallin ja Norah Jonesin levyillä saa metrisen Lundia-hyllyn helposti täyteen. 

Sanottakoon CD-levyistä mitä tahansa, ne ja uusi digitaaliteknologia mahdollistivat sen, että myös jazzin alkuvuosien akustiset äänitykset ovat kirkkaan dynaamista kuultavaa. Kieltämättä, veivattavassa grammarissa pyörivä rahiseva savikiekko antaa oikean äänikuvan siitä, miltä levymusiikki kuulosti ennen Hi-Fi -vallankumousta. Sitä paitsi, ja varsinkin nyt, kun vinyylit ovat ohittaneet CD-levyjen myynnin ja kun uuden vinyylinalbumin vakiohinta on asettunut 30 euron ikävämmälle puolelle, on hopeakiekko, varsinkin käytettynä, järkihankinta. Thelonious Monkin keskeinen tuotanto irtoaa reilusti alle satasella CD-formaatissa. Vinyyleinä vastaavan ostoksen hintaa en kehtaa edes arvailla. 

” ’Muskrat Ramble’ on Kid Oryn säveltämä ja Louis Armstrongin Hot Five -yhtyeen 1926 levyttämä kappale. Aikaisin muistikuvani äänilevystä on tuo esitys 78 kierroksen savikiekolla. Olen pitänyt tuota sellakkalevyä kädessäni ja kuullut vanhempieni soittavan sitä 50-luvun lopulla levysoittimella Pursimiehenkadun asunnossaan ennen Tapiolaan muuttoamme. Se siis on ensimmäinen kosketukseni populaarimusiikkiin.”

Yllä oleva tekstinpätkä on lainaus omasta Beatles-kertomuksestani Kersantti Pippuri. Jazzinnostukseni juuret ovat siis syvällä lapsuudessani. Olkoon tämä se loppukevennys. Vaikka mistä sen tietää, etten olisi Pursimiehenkadun pienen asunnon lattialla istuessani, kuola suupielestä valuen, saanut sieluuni pienen sirun jazzia – todennäköisemmin kuitenkin vain haavan sormeeni sellakkalevyn sirpaleesta.

Siitä olen joka tapauksessa täysin varma, että kun Vanhan Vääksyn avoimet ovet ja pihat -tapahtuma taas ensi syksynä järjestetään, meillä soivat Louis Armstrong, Fats Waller, Peggy Lee, Julie London ja ennen kaikkea Frank Sinatra.