Lähes kaikilla 50-luvulla syntyneillä on tuo sama yhteinen kokemus – keskiviikkoinen postiluukun kolahdus ja eteisen lattialta iloisesti tervehtivä värikäs Aku Ankka. Helsingistä Tapiolaan muuttoa tehdessämme osoitteemme vaihtui sen verran tiheään, ettei lehteä vielä tilattu. Olin kuitenkin tutustunut herra Ankkaan Tammen kultaiset kirjat -sarjassa ilmestyneen Aku Ankka Alpeilla kirjan välityksellä.
Osasin lukea viisivuotiaana ja tuo kirja oli ensimmäinen, jonka osasin ulkoa. Kerroin koko jutun sujuvasti äidilleni niin usein, että hän kyllästyi akuiluun Alpeilla ja osti toisen kultaisen kirjan, Jere Jarruvaunun. Sille kävi samalla tavalla. Muutaman päivän intensiivisen tankkauksen jälkeen kertomus oli päässäni. Muita lastenkirjoja ei meillä tuolloin Pursimiehenkadulla tainnut ollakaan.
Menninkäisentien postiluukkuun Akkari sitten työntyi viikottaisella säännöllisyydellä. Keskiviikko oli todella viikon paras päivä tai ainakin odotetuin. Monelle muullekin pihapiirin pikkupojalle Aku tuli. Jotkut, ehkäpä ison siskon tai veljen päällekatsomina, säästivät lehdet. Yläkerran Tomilla oli pahvikansioissa useamman vuoden lehdet – numerojärjestyksessä. Vai oliko kokoelma sittenkin isosiskon, Evan. Lukea kun saimme niitä vain isosiskon valvovan katseen alla, eikä koskaan jäätelö kädessä. Kokoelmapahvien Aku-Ankat ylettyivät 50-luvun puolelle.
Minä en lehtiä säästänyt. En niitä poiskaan heittänyt. Meille tuli Helsingin Sanomat ja pari viikkolehteä. Akkarit varmaan joutuivat poisvietävien lehtien pinoon ja niiden mukana roskiin tai paperinkeräykseen. Menetys ei ollut mikään järin suuri, koska Aku joutui teholukuun heti, kun olin sen poiminut pikkueteisen matolta. Parhaat jutut tarttuivat muistiin pysyen siellä pitkään. Painotuote oli kertakäyttökamaa, ajattelin.
Aku Ankka -lehti pyrki tarjoamaan kaikenikäisille lukijoille jotakin – joka lehdessä. Se sen ongelman ydin olikin. Parasta ykkösluokkaa olivat ankkastripit, mukaan lukien jopa Iines Ankan ja hänen sisarentyttäriensä toilailut. Mikki oli nössö, Minni nössötär ja Hessu Hopo nimensä mukaisesti emäböbi. Pepi, Hiawatha, Pikku-Hukka ja Dumbo selkeästi lukutaidottomille taaperoille suunnattua söpöä täytettä. Parhaita tietenkin olivat Carl Barksin erinomaiset pitkät jatkosarjat, joita sentään silloin tällöin ilmestyi lehden viimeisillä sivuilla.
Jo silloin niitä Evan Akuja varovasti selaillessa huomasimme laadun vähä vähältä huononevan, mitä lähemmäksi nykyhetkeä tulimme. 60-luvun puoltaväliä lähestyessämme pihan kundien yhteinen mielipide oli se, että meitä huijataan. Nykysuomeksi Akkari bulkkiutui nopeasti. Italiassa ja Tanskassa nopeasti ja ilmeisen halvalla tehdyt lyhyet jutut saivat yksimielisen tuomion: roskaa. Piirrostekniikka oli alkeellista. Hyvä, että tutut hahmot tunnisti.
Näissä vain Eurooppaan kaupitelluissa jutuissa ei ollut järjen häivääkään. Aivan kuin Aku Ankan vakiotyypit olisivat joutuneet äkilliseen, vakavaan ja pysyvään mielenhäiriöön. Ne – kysehän oli eläimistä – käyttäytyivät miten sattui. Tilannetta pahensivat kummalliset uudet hahmot Taikaviitat, Superhessut, Matami Mimmit, sun muut. Lällärikamaa, oli pihaneuvoston arvio. Saatoin joskus vilkaista Aku-Ankkaa. Huokaisten pettymyksestä laitoin lehden takaisin kaverini hyllyyn. Jotain muuta oli saatava sarjakuvanälkää tyydyttämään.
60-luvun alussa putosi sen vuosikymmenen ikisiniseltä taivaalta Tintti. Kyllä hänessä jotain tiaisen vikaa oli – töyhtöpäinen Tintti oli nokkela, pirteä ja kaikesta kiinnostunut reportteri. Yhtäkkiä WSOY laittoi markkinoille neljä kovakantista seikkailukirjaa. Piirrostyö oli häikäisevän hienoa ja koko kirjan tai jopa kaksi kattava juonen kuljetus taidokasta. Mutta miksi vain neljä albumia?
Ottokarin valtikka, Ihmeellinen tähti sekä kaksoisnide Sarviaisen salaisuus ja Merirosvon aarre kiersivät juuri kansakoulutaipaleen aloittaneen poikaporukan käsissä niin että kovatkin kannet kuluivat kulmista pehmeiksi ja selät ratkeilivat. Emme tienneet tuolloin, että Hergé oli piirtänyt Tinttiä jo 20-luvun lopulta saakka ja että nyt julkaistut kirjat olivat melko uutta tuotantoa. Joka tapauksessa, nämä olivat juuri sitä, mitä seikkalunälkäinen alakoululainen olisi kaivannut. Kävimme kysymässä Mäntyviidan kirjakaupasta, milloin olisi odotettavissa viides osa. Tädit selailivat tilauskirjoja ja pyörittelivät päitään.
Näissä proto-Tinteissä oli jonkin verran eroja myöhempiin, 70-luvun alussa Otavan vihdoin ja viimein kustantamiin pehmeäkantisiin kirjoihin. Ei ainoastaan tuo sidosasu vaan myöskin hahmojen nimet olivat erilaiset. Tintti sentään oli Tintti. Kapteeni Haddock oli Capu, professori Tuhatkauno oli Teofilius Kierto ja Tintin koira Milou oli Milla. Ja viski oli nimetty malspiikiksi… Tällä toimenpiteellä haluttiin kaiketi varjella nuorta lukijaa. Lisää Tinttejä ei siis tullut.
Erään ystäväni luona näin jokin vuosi myöhemmin muutaman englanninkielisen albumin. Tieto vain lisäsi tuskaa. Oli siis olemassa mahdollisesti kymmeniä Tinttejä, jotka olivat meiltä pimitetty. Mitään ei voinut kuitenkaan tehdä. Oma englannin taitoni ei vielä riittänyt noiden lukemiseen eikä niitä saanut kuin Akateemisesta kirjakaupasta tilaamalla. Akun korvaajaa etsittiin edelleen.
Olihan niitä pitkulaisia sarjislätysköjä, jo 50-luvulla aloittaneita: Tex, Viidakko ja pari muuta. Ne olivat mustavalkovalkoisia ja jotenkin kiireellä hutiloiden tussattuja. Tai sitten painojälki suomalaisissa vihkosissa oli syy suttuisuuteen – nämähän olivat nuorille suunnattua potaskaa.
Parhaiten puutetta tyydyttivät sotakuvastot Korkeajännitys ja Siivet. Eivät nekään olleet värillisiä, mutta tarinat olivat jänniä ja niitä tukivat television amerikkalaiset, nykysilmin nähtyinä, häpeilemättömän propagandistiset ja täysin epäuskottavat sotaseikkailut. Toisen maailmansodan päättymisestä oli niin vähän aikaa, että siloiteltu kuva kauhuista ja hävityksestä oli ehkä paikallaan, kun lukijakunnan keski-ikä lienee ollut kymmenen vuotta.
Halutuimpia olivat Battler Britton -kamaa sisältäneet Korkkarit. Hra Britton oli yli-inhimillisen taitava ja hulluuteen asti rohkea pilotti, joka niputti vastenmielisiä Messerschmitt-hunneja miten halusi, vaikka toinen käsi kantositeessä ja uskollisen Spitfiren runko konekiväärin ammusten ja ilmatorjunnan kranaatin sirpaleiden repimiä reikiä täynnä. Donnerwetter!
Jotain korviketta tarjosi niin ikään NMKY:n Joka Poika -lehdessä seikkaileva Billy Binns. Hän oli ilmiselvä koulukiusaamisen valiouhri. Billy oli silmälasipäinen, hontelo nörtti, jota sisäoppilaitoksen halpamaiset bullit rääkkäsivät. Kiusanhenget joutuivat kuitenkin aina lopulta kaulaansa myöten kuraojaan ja häpeään, kunhan Billy sai vaihdettua tavalliset silmälasinsa ihmerilleihin.
Toinen mielikuvitusta ruokkiva, laadukkaasti piirretty sarjakuva oli Prinssi Rohkea. Ainakin se kirja, jonka ystäväni Matti omisti, oli täynnä yksityiskohtia pursuavia tarkkoja tussipiirroksia. Niitä katseltiin ja yritettiin kopioda. Seikkailut sijoittuivat kuningas Arthurin aikaan, joten erityyppiset ihmepelastautumiset olivat prinssille aivan arkipäivää. Hän sukelsi järven poikki ruoko suussa ahdistelijoitaan karkuun torjuttuaan ensin nuolisateen mytyksi rullaamallaan paksulla samettiviitalla.
Värillisiä, noin kerran kuukaudessa ilmestyviä sarjiksia olivat Kuvitetut Klassikot. Ne kuvittivat tunnettuja historiallisia kertomuksia tai sitten jonkin kokonaisen klassisen seikkailuromaanin. Luin varmasti kymmeniä kertoja H.G. Wellsin ja Jules Vernen kirjoihin perustuvat Aikakone ja Matka maapallon keskipisteeseen -vihkoset. Nuhruinen värikuvitus ei haitannut eläytymistä. Kun sitten pari vuotta myöhemmin luin oikeat kirjat, tajusin, miten paljon sarjakuvaversio jätti kertomatta.
Sanoma- ja viikkolehdissä oli tietysti sarjiksia. Suurin osa typistyi muutaman ruudun tai korkeintaan yhden sivun itsenäiseen jaksoon. Valtaosa näistä oli tottakai Yhdysvalloista lähes joka maailman kolkkaan leviävää tusinatavaraa. Helmi ja Heikki, Masi, Jetsonit, Pipsa Pippuri, Kissalan pojat, Matti Mainio ja Jussi Juonio… Kaikki kuljettivat salakavalasti amerikkalaisen näkemyksen yltäkylläisestä, hassunkurisesta perhe-elämästä keskelle karua suomalaista todellisuutta.
Oli joukossa helmiäkin. Charles Schultzin Tenavat, joka ilmestyi lyhyinä strippeinä lehdissä ja myös halpoina pikkukirjoina, ei ollut pelkkää aikuisohjattua sitcom-pintakuohaa. Eihän Tenavissa edes esiintynyt täysikasvuisia ihmisiä: alkuperäinen sarja olikin nimeltään Li’l Folks, pikkuväkeä. Pikkuvanhoja pikkuihmisiä tietysti, mutta nämä tyypit puhuivat fiksuja. Mukana oli epäonnistumisia, ironiaa, jaksosta toiseen kehittyvää huumoria ja aitoja tuonikäisten tuntemuksia ja näkemyksiä – ja Ressu.
Ressu oli Jaska Jokusen perheen koira, mutta myös ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankari, joka kävi armotta Punaisen Paronin kimppuun koirankopin katolta. Tämä laittoi nopeasti nuorenkin lukijan oivaltamaan Battler Brittonin kaltaisten tyyppien naurettavuuden. Ressu oli puhdasta fantasiaa, mutta samalla oikea lasten rakastama, hyvin itsenäinen ja omanarvontuntoinen koira. Ei kuitenkaan mikään saksalainen Schweinhund.
Aivan oma lajityyppinsä olivat amerikkalaiset – tietenkin – supersankarisarjakuvat. Teräsmiehen vuosikerran koripalloturnauksesta palkkioksi saaneensa olin hetken aikaa näiden lumoissa. Vanhoissa Teriksissä oli vielä malttia kehitellä juonta ja syventää henkilöhahmojen persoonaa. Myöhemmin grafiikkakin muuttui elokuvamaiseksi silpuksi tarinoiden koostuessa lähinnä yhtämittaisesta taistelunmätkeestä. Hämähäkkimiehelle kävi samoin. Syvääkin tietoisuutta toiseudesta sisältäneet jutut latistuivat vähitellen erilaisten superkonnien kavalkadiksi. Hämis tietenkin kietoi jokaisen roiston lopulta verkkoonsa ja roikutti niljakkaan tyypin kuin kalan verkkokassissa sheriffin kylmäsäilöön.
Kukaan ei meille kertonut, mutta jo ensimmäisestä episodista kaikki tajusivat, että television Batman oli kömpelöä parodiaa supersankarikultista. POW! ZAP! BLAM! BOOM! Sen vanavedessä ensimmäistä kertaa ryöpsähti lelumarkkinoille batkrääsän hyöky. Tietysti se batmobiili oli minullakin.
Ultrasynkeä Batman-lehti menetti uskottavuutensa saman tien. Gotham-kaupunkikin muuttui alkeelliseksi englanti-suomi vitsiksi. Onks kinkkuu, kysyi lepakkomies ihmepoika Robinilta jouluna? Mustanaamio sinnitteli yllättävän pitkään jonkinlaisessa suosiossa, lähinnä tahattoman koomisuutensa takia. Viidakon sanonnat ja Mustiksen hyvä ja paha merkki kulkivat diskoihin saakka teinihuumorin ydinmehuna.
Englannin kielen taitoni karttuessa siirryin vähitellen alkukielisiin lehtiin. Tai ehkä kielitaitoni parani juuri niiden pakottamana. Samaan aikaan syrjäytyivät Suosikki, Intro ja Stump ensisijaisina populaarimusiikin tietolähteinä. Melody Makeria, New Musical Expressia ja satunnaisesti joitakin muita alan lehtiä tankattiin sivu sivulta sitkeästi sanakirjan kanssa. Eikä niiden kotiin tilaaminenkaan maksanut mielettömiä, vaikka äitini olikin päinvastaista mieltä.
Englannin kohtuullinen hallinta johti minut myös muiden, pääasiassa amerikkalaisten kuukausijulkaisuiden lukijaksi. Monet luokkatoverini viehtyivät kauhu- ja vampyyrilehdistä. Minäkin yritin, ja vaikka Vampirella tihkuikin seksiä, tarinat olivat rintavista sankarittarista huolimatta tylsiä. Kauhu ei elokuvagenrenäkään minulla toiminut, joten noiden lehtien sijaan kiinnostukseni kohdistui aivan toisaalle: huumoriin.
Erityisesti sen kreisiä lajia tarjoilevaan ja amerikkalaista puhtoista elämänmuotoa irvailevaan Mad-lehteen. Mad oli jotain aivan muuta kuin jotkin suomalaiset matalaotsaiset humöörijulkaisut. Sillä oli palkkalistoillaan kymmeniä toinen toistaan taitavampia piirtäjiä ja käsikirjoittajia: Don Martin, Sergio Aragonés ja Jack Davis etunenässä. Mystinen kansikuvapoika Alfred E. Neumann ui vaivatta myöhäisteinin maailmankuvaan kryptisellä lausahduksellaan ”What – me worry?”. Madin suosiosta kertoo paljon se, että se ilmestyi myös suomeksi yli 20 vuotta ehtien muokata myös poikani huumorintajua oikealla tavalla kieroksi. Jaa, minä apea? Englanninkielinen Mad sinnitteli vuoden 2019 loppuun – viimeinen sivu kääntyi joulukuussa 2019.
Ensin kuulin siitä vain huhuja. Sitten näin sen vilaukselta Akateemisen kirjakaupan ikkunassa. Lopulta sain sen käsiini – ensimmäisen Asterixin. Albumin nimi oli Caesar ja Kleopatra. Messias oli saapunut. Detaljeja pursuavat, värikylläiset panoraamat tulvahtivat vastaan joka sivulta. Vitsit olivat älykkäitä ja täynnä viitteitä erilaisiin populaarikulttuurin ilmiöihin tai anakronisesti minkä tahansa aikakauden tapahtumiin. ”Rome sweet Rome!” luki roomalaisen kenturion kodin seinällä. Uderzo ja Goscinny olivat fiktiivisen antiikin Gallian loihtineiden taikureiden nimet.
Albumeja ilmestyi reippaaseen tahtiin ja kun hinta oli viisi penniä alle vitosen, ei tarvinnut miettiä ostaako vai ei. Asterixin peräaallossa uivat Suomeen muutkin ranskalaisen kielialueen A-luokan laatusarjakuvat Ahmed Ahne ja Lucky Luke sekä muutamat muut hyvää B-tasoa edustavat kirjaset. Tuli tunne, että me saimme yllemme virkistävät sateet monen rutikuivan vuoden jälkeen. Tuo tunne vahvistui edelleen. Tintti teki loistokkaan paluun.
Otava rysäytti kerralla sarjispajatson tyhjäksi julkaisemalla nopeassa tahdissa – ja täydellisessä epäjärjestyksessä – koko siihenastisen Hergén katalogin. Mitä sitten vaikka olinkin Haanpään, Huovisen ja Waltarin suurkuluttaja? Aina oli tilaa kirjahyllyssä lähes tuhatsivuisten Waltarin pikareskiromaanien välissä näille kapeille sarjakuva-albumeille. Eivätkä ne olleet sen vähempiarvoista kirjallisuutta – sittenkään.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan valoissa” (Mediapinta 2020)