1970-luvun alussa ajokortin hankinta ei ollut mikään itsestäänselvyys. Monella Tapiolan Asuntoyhtiö Kolmirinteen tuttavaperheellä ei ollut autoa. Mihin sitä olisi edes tarvittu, kun Tapiolassa pääsi polkupyörällä minne tahansa – jos kävellä ei huvittanut? Lähes kaikki tarpeellinen oli enintään vartin kävelymatkan päässä: elokuvateatteri, uimahalli, koulut, luistinrata, kirkko, vanhan ja uuden keskustan kaupat ja lähin uimaranta. Fillarilla matka-aika leikkautui muutamaan minuuttiin. Otaniemen diskojen iloihin kulku jalkapatikassa kesti puolisen tuntia
Sinne meno polkupyörällä ei innostanut: takaisin ei uskaltanut kaljapöhnässä ajaa ja fillarin taluttaminen tuntui tympeältä. Usein oli iso porukka pois lähdössä samaan aikaan, jolloin taksilla paluu oli kohtuuhintaista. Linja-autolla kulkeminen Helsinkiin ja kauemmas oli sujuvaa, nopeatahtista ja halpaa. Henkilöauton hankinta oli kallista, sen ylläpito oli kallista ja autokoulun käyminen oli kallista.
Meidän perheellämme oli aina ollut auto. Olisi ollut luontevaa antaa isäni opettaa minua ajamaan vaikkapa kesänviettopaikkamme Ritvalan hiljaisilla kyläteillä. Kaipa hän tarjoituikin opettamaan, mutta koin autot pelottavina mekaanisina hirviöinä, joiden hallinta vaati yli-inhimilliset kyvyt. Juuri silloin kun olisin ollut sopivan ikäinen, vanhempieni avioero aloitti pitkän autottoman kauden. Yksinhuoltajan varat eivät autokoulumaksuihin venyneet. Minä taas katsoin tärkeämmäksi hyvän kitaran ja hifi-laitteiston ostamisen kesäansioilla. Levyjäkin tuli haalittua satamäärin. Ajokortin hankinta jäi siksi syksyyn 1988. Olin tuolloin 33-vuotias.
Kahden aikuisen ja yhden lapsen kulku julkisilla matkatavaroineen ei ollut mitenkään hankalaa. Perheemme toinen tytär syntyi marraskuussa 1989, joten hänen maailmaan tulonsa ei ollut syyni autokouluun menoon. Asuntovelka oli hyvää vauhtia kutistumassa ja olin keväällä 87 luopunut työväenopiston opetustöistä: iltatyön lopettaminen tarkoitti vapaita iltoja sulkapallon lätkimiseen ja squashin takomiseen. Alkoholinkäyttökin oli tauolla. Myös Heidin veljen autoinnostus sai minut pohtimaan ajokortin suorittamista. Elokuun lopussa löysin itseni Järvenpään Liikennekoulun teoriatunnilta. Kirjallinen osaaminen ei tuottanut vaikeuksia, ajaminen oli aivan toinen juttu. Olin suhannut ympyrää Heidin veljen Ladalla Hollolan hiekkakuopalla. Siinä kaikki. Ajotaito piti siis hankkia autokoulussa.
Ratti, polkimet, vaihdekeppi, käsijarru, suuntavilkut, tuulilasin pyyhkijät, mittaristo, lämmityslaite, lyhyet ja pitkät valot… Istun Toyota Carinan kuskin penkillä kauhusta jäykkänä. Ajo-opettaja sohii sormella sinne sun tänne ja esittelee punaisen japanilaisen godzilla-hirviön hallintalaitteistoa. Stressivinkuna oikeassa korvassani voimistuu, kun käynnistän auton. Ajellemme ykkösvaihteella ympyrää rantapuiston tyhjällä pysäköintialueella. ”No niin, onhan tässä pyöritty tarpeeksi. Hyvinhän tuo menee. Eiköhän ajeta keskustan kautta liikennekoulun parkkiin. Tuosta päästään ulos Rantakadulle. Vilkku vasemmalle!” ohjeistaa opettaja. Auto sammuu. Uusi yritys. Auto sammuu taas. Kenguruna loikkiminen kadulle liikenteen sekaan on kaikki, mitä ensimmäisestä ajokerrasta muistan. Inssin läpäisen puolitoista kuukautta myöhemmin.
Hankittu taito on otettava heti käyttöön, sanoo vanha viisauskin. Autoa meillä ei ole, eikä edes tietoa milloin sellaisen hankitaan rahat riittävät. Heidin veli on kyllä luvannut kysellä autoharrastajakavereiltaan jotain ”hyvää ja halpaa”. Pohjoisväylän toisella puolella on Teboilin huoltamo, joka myös vuokraa autoja. Carinaa heillä ei ole. Corolla saa kelvata. Ajokengät jalkaan – taikauskoa, mutta totta – ja kohti Tapiolan Menninkäisentietä. Menomatka sujuu vielä valoisan aikaan hyvin. Paluu pimeässä on painajainen, jonka aikana harhailemme Vuosaaren telakka-alueella. Ajoharjoitusta tulee yllin kyllin, kun puolen yön aikaan saavumme kotiin Kinnariin. Heti seuraavana aamuna nostan kytkimen kohti Vääksyä. Kahdeksankympin häpeälätkä takaikkunalla aiheuttaa moottoritien edeltäjällä eli Lahden leveäkaistaisella ”rodeotiellä” runsaasti kansainvälisiä ääni- ja käsimerkkejä, mutta perille päästään. Ja sunnuntaina takaisin Jäken Teboilille tankkaamaan ja avaimet palauttamaan muutamaa minuuttia ennen kello kahdeksan sulkemisaikaa.
Se hyvä ja halpa oli automaattivaihteinen 70-luvun Volvo 343, joka rähjääntyneen ulkomuotonsa vuoksi ristittiin Rupi-Hopsuksi. Vuoden ajo automaatilla hävitti erittäin tehokkaasti lähes kaikki kaasu-kytkin-vaihteet -kolmiyhteyden muistijäljet. Marraskuun alussa syntyneen toisen tyttäremme ja äidin haku Hyvinkään keskussairaalasta oli sopivasti Ruppanan – kirjaimellisesti – vika keikka. Meni reilusti seuraavan vuoden puolelle ennen kuin sain sukulaismiehen autokauppasuhteilla sovittua ainakin näennäisesti edullisen diilin Itäkeskuksen Korpivaaran Toyota-myymälään. Toyota-taika oli siis edelleen voimissaan, vaikka naapurin Topin kanssa muutamaa keskiolutpulloa vastaan sain tunnin harjoitella hänen ikälopulla, louskulla Datsunillaan. Koeajon teki pääosin autoliikkeen myyjä. Hyvä, että sain Corollan kotiin itse ajettua. Väliäkö sillä, koska nyt meillä oli uudehko valkoinen Toyota Corolla – manuaalivaihteilla…
Kun sitten vuonna 1997, juuri 40 vuotta täyttänyt, Heidi-vaimoni ilmoitti aikovansa ajaa kortin, olin tuon yllä olevan kokeneena hyvin valmistautunut välittämään kaiken oppimani autosta ja ajamisesta. Olihan minulla nyt lähes kymmenen vuoden kokemus yksityisautoilun ihmeellisestä maailmasta. Asuimme tuolloin Järvenpään Maaseutuopiston rehtorin asuinrakennuksessa keskellä valtavaa opistoaluetta. Opiston toiminta oli ajettu alas, joten, satunnaisia ulkoilijoita lukuunottamatta, alueen tiestö oli mitä mainioin paikka ajoharjoitteluun. Corolla, jos mikä, on vakioauto ja vuoden 1987 viistoperä koeteltua tekniikkaa ja ajomukavuutta.
Alueen reunalla oli vielä konehallien reunustama iso asfaltoitu piha, jolla oli hyvä treenata liikkeelle lähtöä tarvitsematta varoa peltoväylien lailla tienpientareiden ojia. Talvella huvitin kaupasta tullessani kyydissä olevia lapsia tekemällä jäisellä pihalla ”timomäkiset”: pyöräytin käsijarrua nykäisemällä Toyotan 360 astetta ympäri ja suditin saman tien takaisin hiekkatielle. Eihän sitä koskaan tiennyt, milloin tuollainen taito tulisi tarpeeseen. Tempusta ärsyyntynyt Heidi ei täysin uskonut perustelujani, epäili kyseessä olevan miehisen, adrenaliinintuoksuisen hauskanpidon…
Ajo-opetus Maaseutuopiston poluilla auttoi Heidiä välttämään samantyyppiset kauhukokemukset liikkeelle lähdössä kuin minä olin joutunut läpikäymään. Kapeilla väylillä kiertely auttoi myös auton mittasuhteiden hahmottamisessa. Ajokoe meni läpi toisella yrittämällä. Ensimmäisen yrityksen pilasi tielle rynnännyt betoniporsas.
80-lätkästä oli uudistusten mukana luovuttu. Tilalle oli tullut autokoulun toinen vaihe. Sen päätöksenä olleen ajokokeen jälkeen ajo-opettaja oli ystävällisesti tiedustellut vaimoltani, mitä mieltä hän kuskina oli suorituksestaan. Heidi totesi ajamisen sujuneen hyvin, mutta epäili ajaneensa liian hitaasti. Opettaja oli hymähtäen todennut, että ajo sujui muuten hyvin, mutta nopeutta oli ollut lähes koko ajan noin 10 kilometriä liikaa. Kun olen vielä nykyäänkin tästä kroonisesta ylinopeudesta huomautellut, vaimoni on olkapäitään kohauttaen todennut sen olevan hänen ”käsialansa”.
Seuraavana vuorossa oli vanhin tytär, Tosca. Samalla hiekkatiemetodilla etenimme kohti autokoulun alkua. Tosin asuimme siinä välissä kahdessa muussa osoitteessa ennen paluuta takasin Maaseutuopistolle. Kävimme harjoittelemassa opiston alueella ikään kuin vanhan nautintaoikeuden pohjalta. Toscan silloisella poikaystävällä oli auto, joten hän sen viimeisen silauksen tyttäremme ajotaitoon antoi. Tosca sai kortin vaivatta ja hänestä kehittyi taitava kuski, jonka osaavasta kyydistä olemme päässeet kuluvanakin syksynä nauttimaan Rovaniemellä käydessämme.
Toinen tyttäremme olikin sitten mutkikkaampi tapaus. Ehkä kyse oli yksilön temperamentista, uskon puutteesta tai jostain muusta. Olimme muuttaneet takaisin Maaseutuopiston asuntoon. Auto oli vaihtunut lähes uutena ostettuun Ford Escortin farmariin, jossa oli ohjaustehostimen lisäksi monta muutakin ajamista helpottavaa teknistä ratkaisua, muun muassa kuljettajan penkin ja ratin monipuoliset säädöt. Escort oli kokonsa puolesta Corollan luokkaa, mutta Tristan kanssa otimme opiston poluilla railakkaasti yhteen Fordin tahtoessa kovin helposti eksyä ojanpohjia tutkimaan. Autokoulun hän sai kuin saikin suoritettua. Olimme todella ylpeitä, kun hän kaikkien hankaluuksien jälkeen huristeli autokoulun ensimmäisen vaiheen läpi Järvenpäässä ja vieläpä ensi yrittämällä.
2009 kesällä muutimme Vääksyyn. Yläasteen käynyt poikamme, Tari, asui enää kotona. Vanhin tytär toimi opettajana Rovaniemellä ja Trista jäi Järvenpäähän opiskelija-asuntolaan asumaan ja ammattiopintoja suorittamaan Tuusulaan. Ajokortin toinen vaihe jäi roikkumaan tytön pään päälle kuin Damokleen miekka. Kahden vuoden määräaika läheni uhkaavasti loppuaan.
Vaimoni on hyvä organisaattori. Niinpä en lainkaan ihmetellyt, että 2011 syksyllä istuin pari tuntia Kariston liukkaan kelin ajoradan lämmitetyssä tarkkailukopissa katsoen autokaravaanin loputonta kiertelyä ympäri rataa. Escort oli jo elinkaarensa loppupuolella, väljä ja laiskanpulskea; juuri sopiva Tristan temperamentille. Niin iloissaan Trista oli läpäistystä suorituksesta, että hän halusi ajaa iltahämärässä ruuhka-aikaan Escortin takaisin Vääksyyn. Siinä tuli pimeän ajon kurssi tehtyä saman tien isän puristaen rystyset valkoisina nimensä veroista kauhukahvaa.
Tristan ajotaidot eivät päässeet kunnolla kehittymään ennen kuin hänen kumppaninsa, Miro, luopui BMW:stä, joka oli hieman turhan ärhäkän sporttinen Tristan ajotyylille. Myöskin, sinänsä järkevästi, farmari-Bemarin tilalle hankittu retkeilyauto oli kokonsa puolesta hankala pyöritettävä kaupungin ruuhkissa. Hyväksi ajajaksi Trista kouliutui vasta opaskesinä 20 ja 21 joutuessaan suhaamaan omin nokkinensa pari kuukautta Urajärven Kartanon ja Vesansalon mökkimme väliä. Rovaniemen ruuhkissa ajoon tuli rutiinia uusimman, säästösyistä hankitun pikku-Toyotan, Stökiksen, mukana. Vaikka tupakkamieheltä ostetun auton pinttynyt löyhkä kyyditettäviä aluksi hieman häiritsikin.
Kun poikamme Tarin autokouluikä läheni, päätin tehdä saman varmistuksen kuin tyttäriemme kanssa. Liikkeelle lähtöä saimme rauhassa harjoitella Vääksyn golfkentän auratulla isolla, tyhjällä parkkipaikalla, mutta runsasluminen talvi oli tehnyt sivuteistä kapeita rännejä, joilla aina vaani penkkaan suistumisen vaara. Juttelin alakerran naapurimme kanssa ongelmasta. Hänellä olikin oiva vihje vauhdikkaampaan harjoitusajoon: Vesivehmaan lentokenttä.
Sinne siis suuntaamme kulkumme eräänä hiljalleen lunta tuiskuttavana iltapäivänä. Lentokentälle vievällä, kapealla väylällä saan kokenenaanakin kuskina pitää kielen keskellä suuta estääkseni auton lipsumisen jäiseen penkkaan. Lunta on tuiskun tuomana kentälläkin, muutta kevyt pakkaslumi ei aiheuta ongelmia. Leveyttä on todellakin riittävästi isompiinkin ajovirheisiin; Tari puikkoihin ja isä neuvomaan. Poikani oivaltaa nopeasti vaihteiden kanssa pelaamisen niksit ja pääsee kokeilemaan myös vauhdikasta menoa. Tyytyväisinä päätämme lopettaa kuuden kierroksen jälkeen. Pysähdymme avoimen portin eteen kuskin vaihtoon, kun tajuan, että portin viereen on pysäköity kurainen Toyota Hi-Lux, jonka kylkeen nojailee mursuviiksinen, haalariin pukeutunut, yrmeän näköinen jässikkä. Jotenkin minusta tuntuu, että läsnäolomme lentokentällä ei miellytä häntä.
”Pojan kanssa vähän harjoiteltiin autolla ajoa.” ehdin sanomaan.
”Auton rekisterinumero on mulla ylhäällä. Tästä tulee poliisiasia. Lentokentällä hurjastelusta saatte sakot.” mursuviiksinen murahtaa.
”No… mutta, kun me olemme vasta muuttaneet Vääksyyn. Ja alakerran naapuri neuvoi, että…”, selitän hätääntyneenä.
”Vai neuvoi naapuri. Olkoon tämä sitten se viimeinen kerta. Nyt pois täältä ja vähän äkkiä.” armahtaa hän meidät.
Ajelemme hissukseen kohti kotia sakeaksi pyryksi yltyvässä lumisateessa. Poikaani tapaus naurattaa ja lopulta minuakin. Hän sanoo saaneensa hyvää harjoitusta ja päässeensä kokemaan auton ajamista oikein kunnon vauhdilla. Kun näen seuraavana päivänä Mikko-naapurini, kerron hänelle hieman närkästyneenä, ettei vihje lentokentästä harjoitusratana ollut kovin hyvä. Mikko repeää nauramaan: ”Tarkoitin tietysti sitä sinne vievää tietä. Ette kai te kahjot kentälle menneet?”
Kuva: Twitter
Vääksyssä autokoulun suorittaminen oli Tarille leikintekoa. Jopa siinä määrin, että kun insinööriajossa minimitunneilla koukattiin Lahteen, olikin tuloksena yllätyspakit. Aivan ajon lopulla, kun Tari kääntyi viimeisessä risteyksessä, joutui inssi painamaan jarrua. Koe oli mennyt kuitenkin niin hyvin, että yksi lisätunti riitti. Uusi ajokoe tehtiin moottoritiellä. Vauhtiajoon jo Vesivehmaan lentokentällä tottunut kokelas selvitti homman helposti.
Auton omistaminen on valitettava pakko nyky-Suomessa, jossa, varsinkin Vääksyn kokoisessa kylässä, ei julkinen liikenne toimi kuin koulujen lukuvuoden aikana ja silloinkin vain aamuisin ja iltapäivisin. Teatteriin ja konsertteihin tekee ihmisen mieli…