Viimeinen visiitti

Vaikeuksia Tapiolassa

– No niin. Otat käteen tämän kaukosäätimen, jossa lukee TV. Painat tästä nappulasta virran päälle. Sitten otat tämän, jossa lukee DVD ja painat tästä niin, että sekin on päällä. 

– Kyllä minä tuon tiedän. Olen minä tällä leffoja katsonut. Se on vain nyt ruvennut temppuilemaan. Enkä minä mikään pikkulapsi ole!

– Äiti! Tiedän. Mitäs tämän jälkeen tehdään? 

– Työnnän kasetin sisään tuosta kolosta. Ja. Ja… 

– Siis levyn. DVD-levyn. Tällaisen. Paina tuosta keskeltä niin levy nousee irti kannesta. Näin. Muista, ettet koske sormilla, ettei tule tahroja. Ja etikettipuoli ylöspäin. Eikö niin. Okei?

– Juu, juu. Kyllä minä ymmärrän. 

– Yleensä levy lähtee pyörimään heti, mutta joskus pitää painaa tästä, missä on tällainen kolmio-symboli eteenpäin eli play-nappula. Noin. Levy pyörii. Nyt sitten pitää vielä valita tekstityksen kieli. Menet tolla nuolinäppäimellä eteenpäin. Just. Tossa kohdassa, missä me nyt ollaan valitaan kieli. Liikut noilla nuolinäppäimillä alaspäin. Just noin. Nyt menit ohi. Paina sitä nuolta ylös kaksi kertaa. Hyvä. Tuossa on ”suomi”. Sitten painat OK:ta. Jep. Ja kerran vielä sitä kolmiota. Leffa lähtee käyntiin. Ja kieli on suomi. Miltä tää tuntuu? Osaatko? 

– Tottakai. Olin vain unohtanut tuon kielen valinnan. 

– Hyvä. Katso tuosta mun piirtämästä kuvasta, miten homma menee. Mun täytyy lähteä nyt, että ehdin kotiin ennen kuin puhelinneuvonta alkaa. Soita illalla, jos tulee jotain ongelmia. Ok? 

– Kyllä minä tämän osaan. Lähde vaan. Heido. 

– Heido!

Jotain on pielessä

Onneksi minulla on maanantaisin etäpäivä. Sähköpostit ja muut työt olen hoitanut jo viikonloppuna. Mutta 12:sta kolmeen pitää olla puhelimen ääressä. Viime viikolla olin äitini luona Menninkäisentiellä samalla asialla. Televisio temppuilee ja levyltä tulevassa amerikkalaisessa filmissä puhutaan saksaa. Se ei kuulemma haittaa saksan kielen laudaturin saanutta. Puhelimessa neuvomisesta ei oikein tule mitään, vaikka olen ottanut television ja DVD-soittimen manuaalit lainaan, että tiedän minkälaiset painikkeet äitini kapuloissa on.

Minulla on sellainen tunne, että äitini unohtaa antamani neuvot samantien ja hermostuu niin täydellisesti, ettei elokuvan käynnistysoperaatio onnistu. On siis pakko ajaa Vääksystä Tapiolaan antamaan ohjeita. Näitä neljän tunnin reissuja on kertynyt talven aikana jo useita. Äidin muisti pätkii. Ja pahasti. Onhan samanlaisia ongelmia tullut puhelimen kanssakin. Äitini oli onnistunut ohjaamaan kaikki hänelle tulevat puhelut minun työpuhelimeeni. Silloin hän onneksi osasi vielä käyttää tietokonetta. Sain kuin ihmeen kaupalla väsättyä sähköpostiin sellaiset kirjalliset ohjeet, että hän sai soitonsiirron purettua. Mutta siitä tapauksesta on pari vuotta aikaa. Nyt tietokoneella onnistuu enää pasianssin peluu – sen iänikuisen Windows XP:n Spider-pasianssin. Intohimo sanaristikoihin on kadonnut. Äitini väittää, ettei häntä enää huvita niiden ratkominen. Jotain on pielessä.

Tapaus kylpyhuoneen ikkuna

Kotiin päin ajaessa muistuu mieleeni muitakin outoja tapauksia. Niin kuin se, kun äitini väitti, että joku yritti tunkeutua hänen huoneistoonsa kylpyhuoneen ikkunan kautta. Tiedän kyllä, että se on mahdollista. Olinhan itsekin monta kertaa avaimeni unohtaneena kavunnut takapihan avoimen ulko-oven ikkunakarmeja pitkin sisään auki jääneestä pikkuikkunasta ja pudottautunut kylpyammeen reunasta otteen saatuani onnistuneesti kylpyhuoneeseen. Mutta nythän molemmat ovet ovat takalukossa päivin öin. Kun äitini kertoi tuosta tapauksesta olin niin huolissani, etten saanut pariin yöhön nukuttua ja oli jo soittamassa poliisille. Jokin minut sai kuitenkin jättämään soiton tekemättä. Ja se autolla törmäily Aarnivalkeantiellä niihin suojatien tolppiin. Ei se nyt niin kapea väylä ole – varsinkaan pikkuautolle. Äitini on tulossa vanhaksi. 80 on nyt mittarissa. Vaikkei se vielä mikään höperöitymisikä olekaan.

Uimahalli naapurissa

Tapiolan Naisvoimistelijoiden jumpat loppuivat kuin seinään. Lonkkaleikkauksen jälkeinen kuntoutuminen ei ole edennyt odotetusti. Uimassa äiti jaksaa käydä. Se on lonkillekin hyvää treeniä. Onneksi uimahalli on lyhyen kävelymatkan päässä. Hiihto on jäänyt. Toisaalta hyvä, koska tasainen merenjää ei ole enää näinä aikoina turvallinen alusta. Silkkiniitylläkin on kuulemma liikaa mäkiä. “The age of loss and regret“ – luopumisen ja katumisen aika. Niinhän sitä sanotaan. Taidan juuri ehtiä. Hyvä, että laitoin aamulla läppärin telakkaan latautumaan ja pöytäkoneesta hakujärjestelmän sivut valmiiksi auki. Nyt olisi tullut kiire. 

– Helsingin yliopiston hakijapalvelut. Kuinka voin auttaa? Helsingfors universitets ansökningsservice. Hur kan jag hjälpa dig?

Poirot kroatiaksi…

Illalla puhelin soi. Nyt ei Poirot puhu saksaa, mutta tekstitys on kroatiaksi. Televisio sentään toimii moitteettomasti. Se saa nyt riittää muutamaksi päiväksi. Sovimme käynnistä Menninkäisentiellä lauantaina. Tullaan porukalla syömään äidin spesiaalia, pastakastiketta. Mitäköhän nappuloita siellä on paineltu? Ihmetyttää tuo salamannopea turhautuminen ja tietynlainen aggressio. Hermo menee ja laite saa kyytiä. 

Lauantaina olemme taas Tapiolassa. Heidi juttelee äitini kanssa ruuanlaiton lomassa. Kastikkeen herkullinen, tuttu tuoksu leijailee olohuoneeseen. Iloinen nauru helisee keittiössä. Minä tutkin DVD-soittimen säätöjä. Ei ota kaukosäädin 

kontaktia ollenkaan. Se ei ole mikään ihme. Paristoluukun kansi puuttuu ja paristot ovat tiessään. Kansi löytyy – paristojen keralla – TV-tason alta olohuoneen nurkasta. 

– Nyt se toimii taas. Mitäs sille säätimelle on käynyt? Luukku oli irti ja paristot hukassa. 

– Ai juu! Se tipahti minulta lattialle. Nyt syödään. Katso Roope onko pasta kypsää. 

Pasta on sopivasti al dente. Kastikkeessa onkin sitten jokin isompi ongelma. Heidi katsoo minua tuimasti ja viestittää silmillään, että älä sano mitään ja ojentaa minulle suolasirottimen ja Tabasco-pullon. Kun kahvit on juotu, näytän taas kerran, miten DVD pelaa. Olen jälleen kerran piirtänyt kaikki käynnistyksen vaiheet paperille selityksineen. Aikaisemmin tekemäni kaavakuva on hävinnyt jonnekin. Äitini vakuuttaa osaavansa. Kotiin lähdemme ajoissa, ettei tarvitse pimeässä ajaa.

– Oliko siinä sokeria suolan sijaan? Siis kastikkeessa. Se oli tosi oudon makuista. 

– Oli. Vanilliinisokeria.

Ajatus Vääksyyn muutosta

Pari viikkoa kuluu ilman vaikeuksia. Soitan kerran pari viikossa. Kun sitten uskaltaudun kysymään, miten DVD pelaa, saan ärtyneen tiuskaisun vastaukseksi. Typerä laite ei kerta kaikkiaan suostu toimimaan. Sovimme, että televisio saa riittää vähäksi aikaa. Kun pari viikkoa myöhemmin olen taas laitteistoa säätämässä, heitän ilmaan ajatuksen Vääksyyn muutosta. Kahvia juodessamme ujutan keskusteluun kaikenlaisia myönteisiä asioita, jotka seuraisivat muuttoa lähemmäs minua ja meidän perhettämme. Äitini monoliittiseen ei-missään-tapauksessa -muuriin on selvästi tullut pieniä säröjä.

Joulun vietto Vääksyssä on ollut positiivinen kokemus. Äitini on päässyt tapaamaan lastenlapsiaan ja kävely kanavan lumisissa maisemissa päätyen glögeihin Kanavan Kunkussa on ollut virkistävää. Ja onhan äitini käynyt monta kertaa mökillämme Vesijärven rannalla grillaamassa, saunomassa ja uimassa. Eihän se Vääksy mikään mahdoton paikka ole. Talvella vähän hiljainen tietysti, mutta sitten olisi aina muutaman minuutin päässä joku, joka pääsee käymään, jos hän apua tarvitsee. Heidin vanhemmistakin on seuraa ennen kuin ehtii muihin tutustua.

Puhelin mykistyy

Kevät etenee kohti kesää. Äitini ongelmat pysyvät. Pahin tilanne tulee onneksi lomani aikana. En saa äitiini yhteyttä puhelimella. Kolmantena mykkänä päivänä on pakko lähteä ajamaan Tapiolaan. Ei siellä sen suurempaa hätää ole kuin, että laturin liitin on vikaantunut. Aivan kuin sitä olisi väkisin yritetty runnoa väärään paikkaan. Puhelimen akku on totta kai tyhjentynyt. Arkipäivänä uuden laturin saa helposti keskustan Stockmannilta. Yrittävät siellä tietysti kaupata uutta puhelinta. Olemme molemmat kuitenkin sitä mieltä, että vanhassa vara parempi. Vanha nokialainen on tuttu ja turvallinen.

Kahvipöydän ääressä Vääksyyn muutto otetaan taas käsittelyyn. Saankin luvan ryhtyä katselemaan, josko sopivanlaista asuntoa olisi tarjolla. Huojentuneena ajan takaisin mökille. Tarmokas vaimoni ryhtyykin saman tien tutkimaan paikallislehden asuntoja myytävänä -liitettä.

Epäilys Alzheimerista

Heidin isällä Vikellä, joka on samaa ikäluokkaa kuin äitini, on diagnosoitu Alzheimer. Vaikka hänen oireensa eivät ole identtiset, on niissä pelottavan paljon samaa. Viken tutkimuksiin saaminen oli työn ja tuskan takana. Alzheimerin taudin eräs tyypillinen piirre on oireiden kieltäminen tai niiden pois selittäminen: kuka nyt aina jaksaa kaiken muistaa… Äitini ylipuhuminen testeihin tuntuu täysin mahdottomalta – ainakin toistaiseksi. Jospa muutto todella saadaan onnistumaan, niin ehkä sitten. Kesä on asuntokaupassa hiljaista aikaa eikä uudehkoja kaksioita ole tarjolla kovin usein. Uudiskohteissa asunnot varataan yleensä jo rakennusvaiheessa.

Menee pitkälle syksyyn ennen kuin saamme samalle päivälle sovittua kaksi näyttöä kohteisiin, jotka ovat kävelyetäisyydellä meidän Vääksyntien asunnostamme. Käyn hakemassa äitini Tapiolasta aamulla. Koko päivän vierailu piristää selvästi häntä, vaikka kiertely ehdokashuoneistoissa on vaivautunutta ja halutonta. Se on täysin ymmärrettävää. Kuka tahansa, joka on asunut 50 vuotta samassa kaupungissa yhdessä ja samassa asunnossa, kokee siitä irtautumisen rankkana, henkisenä amputaationa. Uusi asuinpaikka pelottaa. Vaihtoehtoja vain ei oikein ole.

Muutto Vääksyyn

Menninkäisentien asunto laitetaan myyntiin ja Vääksyn Siltavoudintien kaksiosta tehdään hyväksyttävä tarjous. Hyvää tuuria käy sillä tavalla, että asunnonvälittäjät tuntevat toisensa ja koko prosessi sujuu ällistyttävän kivuttomasti. Lokakuun puolivälissä allekirjoitetaan paperit Tapiolan Nordeassa ja muuttopäivä saadaan sovittua heti marraskuun alkuun. Muuttolaatikot kerään perinteisesti työpaikkani pahvirullakoista ja rahaan niput junalla kotiin.

Teemme pikaisen pysähdyksen koulun viereen. Äitini valittelee väsymystään ja jää autoon odottamaan. Minä kävelen koulun pihalle. Valkoinen rakennus näyttää samalta kuin 50 vuotta sitten. Onkohan Viola-juustokolmioita löydetty? Tuolla puisella nuotilla istuin 1980  järkyttyneen saksalaisen tyttöystäväni kanssa, kun meillä oli lounaaksi ollut verilettuja. Ankkalampikin on hengissä. Äh! Nyt tämä nostalgiassa kieriskely saa riittää. Ja tänne tullaan uudestaan viimeistään ensi syksynä. 

Pakkaamisen käymme hoitamassa yhden pitkän päivän aikana poikani kanssa. Lounaaksi haemme pizzat entisestä R-kioskista Tapiolantien bussipysäkin vieressä. On outo tunne istua pizzerian asiakastiloissa ikään kuin kioskin sisällä. Tästä kioskista kävin ostamassa lähes kaikki sarjakuvat, musiikkilehdet ja paljon muuta. Kirkon pysäkki olisi ollut lähempänä kotia, mutta pitihän sitä joka Helsingin reissulta palatessa vilkaista tarjontaa. Jos vaikka Melody Makerin uusin numero olisi tullut. 

Marraskuun ensimmäisenä lauantaina riuskaotteiset muuttomiehet ovat pihassa kuorma-autollaan. Irtaimisto ja muuttolaatikot mahtuvat hyvin kyytiin ja tilaakin jää. Kellarikomeroon unohtuu kokopuinen pöytälevy. Unohdus on tahallinen: reunasta haljenneelle levylle ei kenelläkään ole käyttöä. Vääksyn päässä tavarat puretaan vaikeuksitta tilavaan kaksioon. Kellarikomeroon mahtuu kaikki epämääräinen roina, jonka äitini on välttämättä halunnut mukaan. Makuuhuone saadaan siistiin kuntoon, joten muuton pökerryttämä äitini pääsee tuttuun sänkyyn uudessa asunnossaan. Seuraavien viikkojen kuluessa tavarat asettuvat vähitellen oikeille paikoilleen ja huoneisto muuttuu asunnosta kodiksi.

Elämää Vääksyssä

Alkuhankaluuksien jälkeen äitini Vääksyn elämä asettautuu uomiinsa. Kaupat ja apteekki ovat lähellä ja omatoiminen asiointi niissä onnistuu hyvin. Heidin työpäivät ovat lyhyitä. Hän ehtii arkisin hoitamaan äitini asioita tarvittaessa. Minulla kotiintulo jää iltakuuteen tai jopa myöhempään. Viikonloppuisin ehdin sitten paremmin vaikka käydä kahvia juomassa ja televisiota säätämässä. Äitini on tyytyväinen ja kokee elämisen Vääksyssä helpommaksi ja turvallisemmaksi kuin Tapiolassa. Se on tietysti se kaikkein tärkein asia. 

Kevät sujuu kommelluksitta. Käymme silloin tällöin Siltavoudintiellä saunomassa ja äitini käy meillä usein syömässä. Äitini kotona ruuanlaitto on kokonaan jäänyt pois. Uusi turvaliesi on mukamas liian hankala käyttää. Kesällä käymme mökillä uimassa ja grillaamassa. Muistiongelmatkin tuntuvat vähentyneen – tai ehkä lyhyet etäisyydet luovat sellaisen tunteen. Tukea ja apua on helposti ja nopeasti saatavilla. Syksyllä 2011 toteutan pitkäaikaisen haaveeni ja jättäydyn vuodeksi vuorotteluvapaalle. Nyt minulla on aikaa vaikka mihin, myös äitini asioiden hoitoon. Kulkemista helpottamaan päätämme ostaa tuttavalta käytetyn, hyväkuntoisen Opel Astran. Äitini ei uskalla enää auton rattiin koskea, mutta nyt on aina auto valmiina vaikka Lahden teatteri- ja konserttireissuja varten.

Testausta ja diagnoosi

Olemme meillä kotona päiväruokaa syömässä, kun äitini yhtäkkiä ilmoittaa, että hän epäilee oman muistinsa tilaa. Hän haluaa testeihin ja tutkimuksiin. Lusikkani pysähtyy puolimatkaan lautaselta suuhun. Heidi katsoo minua suoraan silmiin. Sanaton viesti on selvä: nyt on toimittava. 

– Ilman muuta! Mennään selvittämään asia. Otan yhteyttä terveyskeskukseen ja sovin tapaamisen muistihoitajan kanssa. Siitä lähdetään liikkeelle. Samalla lailla kuin Heidin isän kanssa. Sitten kun saamme tulokset voidaan miettiä, mitä sen jälkeen. 

Aika muistihoitajalle saadaan heti seuraavalle viikolle. Kiitos vuorotteluvapaan, minä pääsen saattamaan äitiäni joka paikkaan ja pääsen tarvittaessa tukemaan ja selittämään. Testitulokset ovat juuri niin huonot kuin olemme pelänneet. Seuraavaksi käymme omalääkärin vastaanotolla. Häneltä saamme lähetteen magneettikuvaukseen Lahden Terveystaloon ja Vääksyn yksityisen lääkäriaseman geriatrille. Geriatrilla käynti ja kuvat osoittavat toteen sen, mitä jo muutaman vuoden olemme epäilleet. Äitini on sairastunut Alzheimerin tautiin. Lääkitys aloitetaan välittömästi kokeilemalla eri vaihtoehtoja. 

– Kyllä sinut kuntoon saadaan. Vikenkin oireet helpottivat nopeasti ja testeissä tuli paljon parempia tuloksia. Pääset ratkomaan taas ristisanoja – ja katsomaan vaikka DVD-leffoja.

Uutta toivoa

Syksy on toiveikas. Äitini piristyy lenkkeilemään sauvoilla, käy itse lähimarketissa ostoksilla ja uskaltautuu jopa kävelemään pari kilometrin matkan kotoaan kanavasillan yli meille ja takaisin. Istumme usein ruokailemassa erkkeri-ikkunan ääressä katsellen muuttolintujen lentoa harjun yli talomme kattoa hipoen. Televisiokin lakkaa temppuilemasta. DVD-filmien katselua mietitään, kun CD-levyjen kuuntelu onnistuu ilman apua. 

Äitini on pitkään valittanut näkönsä huononemista. Nyt tuokin asia laitetaan kuntoon. Käymme silmälääkärillä, joka toteaakin varsinkin vasemmassa silmässä pitkälle kehittyneen harmaakaihin. Laserleikkaus on pienempi toimenpide kuin hammaskiven poisto ja täysin kivuton, sanoo lääkäri. Opelille tuleekin paljon käyttöä. Vaikka leikkaus onnistuu hyvin, komplikaatioita ilmenee roppakaupalla. Kun käyn leikkauksen jälkeisenä iltana moikkaamassa äitiäni, hän onkin jo tempaissut irti silmää peittävän muovisuojan. 

– Sitä olisi pitänyt pitää vuorokausi. 

– Se kutittaa nenää. Enkä minä silmääni hiero. 

– Muista ne tipat. Neljä kertaa päivässä. Mä olen laittanut tähän kellonajat, milloin tiputtelet. Ja vedät tuohon seinäkalenteriin viivan aina kun olet tipat laittanut. 

Tippojen käyttö ei millään tunnut onnistuvan. Aina kun jompikumpi meistä käy asunnossa, muistutamme tipoista. Silti homma menee pieleen. Implantti ei asetu ja silmä turpoaa. Teemme toistakymmentä käyntiä Päijät-Hämeen keskussairaalaan ennen kuin tilanne saadaan hallintaan. Äitini on mitä ilmeisimmin huijannut viivojen vedossa. Tai sitten hän ei ole muistanut. Toisen silmän leikkaus siirretään ei-kiireellisenä hamaan tulevaisuuteen. Kaihiepisodin jälkeinen kesä sujuu mukavasti. Paitsi, että uudesta asuinpaikasta ei kavereita löydy. Äitini suhtautuu tavanomaisella penseydellä ystävällisten naapurien tutustumisyrityksiin. Vaimoni vanhempien Viken ja Inkerin seura kyllä kelpaa. Myöskin ideoimamme harrasteet päättyvät yleensä yhteen käyntiin. Ihmiset ovat täällä erilaisia, vieraita… Seurakuntakeskuksen hartauksissa hän sentään käy. Sielläkin juttukaveriksi osuu aina Inkeri. 

Muistitesteissä ei harppauksia eteenpäin ole tapahtunut. Toisaalta tulokset eivät ole myöskään huonontuneet. Lääkityksen vaihtoa kokeillaan, mutta sivuvaikutusten takia, joista pahin on unettomuus, palataan alkuperäiseen annosta hieman nostamalla. Viikon pillerit ovat lääketarjottimeen valmiiksi annosteltuina. Niiden ottoa pystymme helposti seuraamaan.

Tapaturma porraskäytävässä

Keväällä tapahtuu porraskäytävässä tapaturma. Äitini kompuroi sauvojen kanssa portaissa murtaen vasemmanpuoleisen solisluun. Hissin käyttöä olemme opetelleet ja voimakkaasti suositelleet, mutta äitini on kovapäistä lajia. Samat temput kuin kaihileikkauksen jälkeen toistuvat nytkin. Tukiliina lentää nurkkaan yhden päivän käytön jälkeen ja vaikka solisluu paraneekin, sormiin tuntuva pykälä siihen jää. 

2013 kesän lopulla olemme mökillä saunomassa. Unti ei enää suju, vaikka lahti on matala ja vesi vielä uimalämpöistä. Vaimoni kanssa käsikynkkää mennen kastautuminen sentään onnistuu. Kun istumme vilvoittelemassa rantasaunan kuistilla, heitän ilmaan ajatuksen Tapiolan vierailusta. Voisimme lähteä heti aamulla ja kierrellä koko päivän tutuilla paikoilla. En ole itsekään käynyt muuttorulianssin jälkeen kotikaupungissani. Äitini ihastuu ehdotukseeni. Syksy on tulossa, mutta valoa ja lämpöä riittää. Alamme suunnitella matkaa. Syyskuun loppu tai lokakuun alku näyttävät parhailta ajankohdilta. Minulla on nyt perjantaisin etäpäivä käytössä ja lukuvuoden aloituskiireet takana.

Tapiola kutsuu!

Pyöräytän auton parkkiruutuun Siltavoudintien A-talon eteen tasan kello kahdeksan lokakuun alun perjantaiaamuna. Kävelen kohti ulko-ovea, mutta en ehdi ottaa montaakaan askelta, kun tuttu hahmo avaa oven. 

– Missä sinä viivyit! Olen tässä jo varttitunnin odottanut. 

– Äiti. Lähtö sovittiin kello kahdeksaksi. Se on nyt minuuttia yli. 

– Turha selitellä. Olet myöhässä. Lähdetään nyt. Meillä on monta paikkaa, missä haluan käydä. 

Päivä on aurinkoinen ja lämmin. Syksyn kirjaviksi värjäämät lehdet leijailevat vienossa tuulessa, kun kurvaan Kanavatielle. Ainakin sää on kohdallaan. Alkumatka menee hiljaisuuden vallitessa. Vasta kun käännymme Holman risteyksestä kohti Ahtialaa ja moottoritietä, sanoo äitini ensimmäinen lauseen. 

– Kiva kun mennään. Minulla on ikävä Tapiolaan. Siellä oli kaikki niin paljon paremmin kuin Vääksyssä. Oli jumpat, hiihtomaastot, kirkko ja uimahalli. Työväenopiston ihanat ranskankurssit. Ja se Stockmannin Herkku. Prisman tavaratalosta sai…

Järvenpään Maaseutuopiston Rehtorin asuinrakennus

Ihanuuksien luettelo loppuu vasta, kun sanon, että haluan kääntyä kohta Järvenpäähän ja käydä vilkaisemassa Kinnarinkatua, kaupungin keskustaa ja Maaseutuopiston asuntoamme. Nostalgiatrippi tämä on minullekin, oikeastaan tuplasellainen. Moottoritieltä nousemme keskustelun tiimellyksessä epähuomiossa eteläisestä rampista, joten Kinnarinkadun seutu ja Järvenpään keskusta jää näkemättä, mutta sen tärkeimmän kohteen, Maaseutuopiston pihassa pysähdymme. Jo Poikkitietä autoillessamme tuijotan järkyttyneenä opiston entisiä peltoja, jotka nyt kasvavat identtisiä omakotitaloja viljan sijaan. Kaikki radan reunat on rakennettu muutamassa vuodessa täyteen. Kyllä kuuluu junien jyrinä noihin pytinkeihin. Voi saviselle pellolle pystytetty mökki hieman heiluakin, kun kahden veturin raahaama tavarajuna kolistelee yöllä sadan metrin päästä ohi. Vielä muutama vuosi sitten minä hiihdin tuolla pellolla kaupungin tekemällä ladulla. Jopa autotien ali kulkeva hiihtotunneli oli lumetettu.

Rehtorin asuinrakennus on nyt aidattu. Siinä toimii kristillinen päiväkoti. Tämä oli kotimme kymmenen vuotta. Lastemme sanoilla nimenomaan tuo rakennus on heidän lapsuudenkotinsa. Päärakennus näyttää olevan vuokrattu eri toimijoille. Parkkipaikka on melkein viimeistä ruutua myöten täynnä. Kiireisen oloisia ihmisiä kulkee alueella. Ainakaan rakennuksia ei ole purettu. Äitini menee autoon istumaan. Minä otan pari valokuvaa ja nostamme kytkimen. Seuraava etappi on Tapiola.

Menninkäisentie

Ensimmäinen kohde on luonnollisesti Menninkäisentie. Ovet ovat lukossa, niinpä emme pääse sisään. Toisen kerroksen asunnon ikkunoissa on nyt vaaleanpunaiset verhot. Parvekkeen kukkalaatikoissa roikkuu ränsistyneitä pelargonioita. Kierrämme takapihalle. Takaoven vieressä näkyy vielä 60-luvun alussa tiileen kotiavaimella raapustama nimeni. 

– Äiti. Mä haluan piipahtaa vallihaudoilla. Voit vaikka odottaa autossa sen aikaa. En ole kauan. Hyppään muutaman kaivannon yli. 

– Minä istun tuolla penkillä. Aurinko lämmittää niin mukavasti. 

– Okei. Käydään sen jälkeen Mäntyviidalla. 

Vallarit ovat ja pysyvät. Se on lohduttavaa kaiken purku- ja rakennusvimman keskellä. Tämän kaksimetrisen kaivannon yli on pakko päästä. Huh! Olipa tiukalla. Täällä on kaikki niin kuin ennenkin. Puustoa on harvennettu, mutta aivan hyvin tämä voisi olla vuosi 1963. Tai 1973. Pala nousee kurkkuuni. Pitää pyyhkäistä kämmenselällä silmäkulmia. Heilutan kättäni. Äiti ei huomaa. Nauttii näköjään syksyisestä auringonpaisteesta. Hyvä niin. Seuraavaksi spatseeraamaan  Mäntyviidan promenaadille. Kello on vasta kymmenen. Antikvariaatti ei ole vielä auki. Tuon John Lennonin elämäkerran olisin voinut ostaakin. Harmi. Kino Tapiola on toinen säilynyt instituutio. Valion baaria ei ollut pitkään aikaan ja kaikki kaupat ovat nykyään Tapiontorilla tai sen ympärillä. Tässä oli kolmen Elannon rypäs ja tuossa autotallissa Tapiolan Yleishuolto. Kadun toisella puolella olivat posti, parturi ja hammaslääkäri. Ei kuhise elämää tämä osa Tapiolaa. Joskus tämä oli koko puutarhakaupungin kiihkeästi sykkivä valtimo. Kuljemme takaisin Menninkäisentielle. Nousen seisomaan B-talon pihanurmen isolle laakealle kivelle ja luon yleissilmäyksen viehättävien punatiilisten talojen kehään. Muistan helposti, missä kukin kaverini asui. Kukaan ei ole palannut takaisin. Ei kukaan. 

– Jätetäänkö auto tähän ja kävellään Tapiontorille vai mennäänkö autolla? 

– Mennään autolla. Minulla tuntuu jaloissa jo.

Uimahalli ja kirkko

Uimahallin parkkipaikalla on tilaa. Keskusallas on kadonnut. Sen kohdalla on valtava työmaa. Koko alue on kaivettu auki ja myllätty tunnistamattomaksi. Kaksi bobcatia pyörii hiekalla. Oikealla laidalla on kasa keltaisia putkia ja Garden-hotellin vieressä puretaan isoa läjää eristelevyjä. Toivottavasti ymmärrän oikein. Näyttää siltä, että allasta peruskorjataan. Tai sitten tähänkin nousee taas uusi blokki terästä ja lasia. Äiti onkin mennyt sisälle uimahalliin ja juttelee jonkun tuttavan kanssa kassalla. Hallista pelmahtaa raikkaaseen syyssäähän tuttu tuoksu. Mikä siinä on, että otsoni haisee yhtä pahalle kuin kloori. Taidan ollakin allerginen uimahalleille. Uimahallin nurkalta näen Tapiolan yhteiskoulun. Tai mitä koulustani on jäljellä. Massiivinen peruskorjaus on sielläkin menossa – toivottavasti. 

Uimahallilta suuntaamme kohti kirkkoa. Kävelemme uurnalehdossa. Muistoristit luovat pitkät tummat varjot lokakuun auringossa. Äitini pysähtyy hetkeksi. 

– Monta tuttua nimeä. Jumppakavereita…

Kierrämme kirkon ympäri takaisin uimahallin parkkipaikalle. 

– Onko sulla nälkä? Vai käydäänkö vilkaisemassa Otsolahtea ja veneitä?

Otsolahti

Pysäköimme Otsolahden venevalkaman taakse hiekkatien laitaan. Venerannassa syksyn läsnäolon aistii voimakkaimmin. Ranta ja metsikön reuna ovat täynnä ylösnostettuja veneitä. Muutama iso huvijahti enää kelluu laituripaikassaan. Jokunen veneilijä laittelee venettään talviteloille. Täällä tuli mahonkiveneen pohjaa raavittua monena syksynä.

Kävelemme nurmialuetta leikkaavaa polkua tarkoituksenamme istua hetki ihailemassa auringon kultaamaa lahtea. Muutama sata valkoposkihanhea valmistautuu muuttomatkaan ruokailemalla Otsolahden laajalla ruohokentällä. Yhtäkkiä koko parvi syöksyy päittemme yli vauhkopakoon. Menemme vaistomaisesti kyyryyn karmeasti kaakattavan lauman paetessa valkoista pientä koiraa, jonka nurmikon reunalla asuva henkilö on varmaankin tahallaan päästänyt ulos. Pökäleautomaatit ovat kirjonneet nurmen ja polun jätöksillään. Meitä molempia naurattaa tapaus. Nyt on sopiva hetki mennä syömään, vaikkei hanhipaistia liene Heikintorin ravintoloissa tarjolla. Auton saa hyvin parkkiin suurelle pysäköintialueelle Keskustornin juurella.

Valinnan vaikeutta

Kiertelemme Tapiontorin ympäristössä ja Heikintorilla. Mikään ruokapaikka ei tunnu kelpaavan. Viimein, nälkäisinä, tyydymme alakerran pizzeriaan. Annoksen valinta tuottaa myös hankaluutta. Pizza on liian iso ja pihviannos liian kallis. Lopulta saan äitini tilaamaan uuniperunat kinkkutäytteellä. Kun sitten annokset tuodaan pöytään, olisi äitini kuitenkin halunnut pizzan. Uuniperuna-annos on liian pieni. Huokaan. Olen valmis vaihtamaan annokset, mutta nuristen hän kuitenkin haarukoi ruokansa. Puolet perunoista jää syömättä. Jälkiruoaksi tilattu jäätelö onneksi maistuu. Istumme pitkään kahvia juoden ja jalkoja lepuuttaen. 

– Tapiola on kaunis. Näin syksylläkin. Minä sitten kaipaan tänne. 

– Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta eläminen meni niin vaikeaksi niinä viimeisinä vuosina täällä. 

– Niin. Vanheneminen on paskamaista. 

– Mehän voidaan tehdä tällainen retki joka syksy. Tai vaikka pari kertaa vuodessa. Minäkin haluan nähdä, mitä täällä tapahtuu. 

– Ihanaa! Tehdään niin. Enkä minä sinua syytä. Vääksyssä on minulla hyvä olla. 

– Jaksetaanko vielä käydä jossain? Ehditään ennen iltapäivän ruuhkaa takaisin. 

Kirjakaupassa

Kuljemme Heikintorin läpi. Tapiontorin reunalla on Suomalainen Kirjakauppa. Minun on vaikea ohittaa kirjamyymälöitä piipahtamatta pikaisesti sisällä. 

– Minä maksan kyllä, jos jotain kiinnostavaa löytyy. 

Kauppa on melko pieni. Kirkaskantiset uutuuskirjat ovat valloittaneet suurimman osan myymälästä. Yhdessä nurkassa on poistotuotteita laarillinen. Porin Jazzin pääorganisaattorin Jyrki Kankaan Tapiolassa signeeraaman Jazz: koko tarina -kirjan nappaan mukaan ja teeman mukaisesti kaksi Columbia Legacy -sarjan CD-levyä: Satch play Fats ja Sarah Vaughan in Hi-Fi. Hintaa ostoksille ei tule edes kahta kymppiä. Äitini selailee ristisanalehtiä, mutta jättää ne hyllyyn.

Väsymys alkaa painaa. Ehdotan vielä kierrosta autolla. Haluan nähdä Silkkiniityn, päiväkotini ja Aarnivalkean kansakoulu. Ne ovatkin sopivasti matkan varrella, kun ajamme Pohjois-Tapiolan halki. Matelemme pitkin Menninkäisentietä: Pirkko Mannolan ja Åke Lindmanin rivari, Matin kotitalo, Vallarit, Poutapolku, päiväkoti ja käännös vasemmalle Aarnivalkeantielle. 

– Varo noita suojatien tolppia!

Aarnivalkean kansakoulu

Uusi Tapiolan matka jää tekemättä

Kesällä 2014 grillaan pihvejä mökillä. Perunat kypsyvät sähköliedellä. Heidi on poikkeuksellisesti hakemassa äitini syömään. Ihmeen kauan kestää. No, nyt he tulevat. Heidi taluttaa äitini, jonka jalat eivät tunnu pitävän. Mitä on tapahtunut? Ryhdymme syömään, mutta ruokailusta ei tule mitään. Ajan auton mökin viereen ja käytännössä kannan äitini autoon. Äitini vakuuttaa, että kaikki on kunnossa. Häntä vain väsyttää. Illalla käymme sovitusti äitini kotona. Hänellä on huono olo ja harha-aistimuksia: olohuoneen lattialla on keltaisia palloja ja kaksi miestä istuu tupakalla parvekkeella. Heidi soittaa ambulanssin. 

Parin päivän kuluttua äitini tuodaan terveyskeskuksen Mäntyrinteeseen tarkkailuun. Viikon päästä yritetään kotona oloa niin, että terveydenhoitaja käy kolme kertaa ja me kerran tai pari päivässä. Kokeilu päättyy miltei katastrofiin. Äitini on Mäntyrinteessä monta viikkoa, kunnes vakiopaikka läheisestä Leenankodista järjestyy. Vaikka kukaan ei sitä ääneen sano, on kyseessä pitkäaikainen saattohoito. Toivoa tervehtymisestä ei ole. 2016 perjantaina huhtikuun ensimmäisenä päivänä äitini pitää minua kädestä viimeisen kerran. Sunnuntaiaamuna kello kuusi tulee soitto. Uusi Tapiolan matka jää tekemättä.