Viimeinen visiitti

– ”No niin. Otat käteen tämän kaukosäätimen, jossa lukee TV. Painat tästä nappulasta virran päälle. Sitten otat tämän, jossa lukee DVD ja painat tästä niin, että sekin on päällä.”

– ”Kyllä minä tuon tiedän. Olen minä tällä leffoja katsonut. Se on vain nyt ruvennut temppuilemaan. Enkä minä mikään pikkulapsi ole!”

– ”Äiti! Tiedän. Mitä tämän jälkeen tehdään?”

– ”Työnnän kasetin sisään tuosta kolosta. Ja. Ja…”  

– ”Siis levyn. DVD-levyn. Tämän. Paina tuosta keskeltä niin levy nousee irti kannesta. Näin. Muista, ettet koske sormilla, ettei tule tahroja. Ja etikettipuoli ylöspäin. Eikö niin. Okei?”

– ”Juu, juu. Kyllä minä ymmärrän.”

– ”Yleensä levy lähtee pyörimään heti, mutta joskus pitää painaa tästä, missä on tällainen kolmio-symboli eteenpäin eli play-nappula. Noin. Levy pyörii. Nyt pitää vielä valita tekstityksen kieli. Menet tällä nuolinäppäimellä eteenpäin. Just. Tossa kohdassa, missä me nyt ollaan valitaan kieli. Liikut noilla nuolinäppäimillä alaspäin. Just noin. Nyt menit ohi. Paina sitä nuolta ylös kaksi kertaa. Hyvä. Tuossa on ”suomi”. Sitten painat OK:ta. Jep. Ja kerran vielä sitä kolmiota. Leffa lähtee käyntiin. Ja kieli on suomi. Miltä tää tuntuu? Osaatko?” 

– ”Totta kai. Olin vain unohtanut tuon kielen valinnan.”  

– ”Hyvä. Katso tuosta mun piirtämästä kuvasta, miten homma menee. Mun täytyy lähteä nyt, että ehdin kotiin ennen kuin puhelinneuvonta alkaa. Soita illalla, jos tulee jotain ongelmia.”  

– ”Kyllä minä tämän osaan. Lähde vaan. Heido.”

– ”Heido!”

Onneksi minulla on maanantaisin etäpäivä. Sähköpostit ja muut työt olen hoitanut jo viikonloppuna. Mutta 12:sta kolmeen pitää olla puhelimen ääressä. Viime viikolla olin äitini luona Menninkäisentiellä samalla asialla. Televisio temppuilee ja levyltä tulevassa amerikkalaisessa filmissä puhutaan saksaa. Se ei kuulemma haittaa saksan kielen laudaturin saanutta. Puhelimessa neuvomisesta ei oikein tule mitään, vaikka olen ottanut television ja DVD-soittimen manuaalit lainaan, että tiedän minkälaiset painikkeet äitini kapuloissa on.

Minulla on sellainen tunne, että äitini unohtaa antamani neuvot samantien ja hermostuu niin täydellisesti, ettei elokuvan käynnistysoperaatio onnistu. On siis pakko ajaa Vääksystä Tapiolaan antamaan ohjeita. Näitä neljän tunnin reissuja on kertynyt talven aikana jo useita. Äidin muisti pätkii.

Samanlaisia ongelmia on ollut aiemmin puhelimen kanssakin. Äitini oli onnistunut ohjaamaan kaikki hänelle tulevat puhelut minun työpuhelimeeni. Silloin hän onneksi osasi vielä käyttää tietokonetta. Sain kuin ihmeen kaupalla väsättyä sähköpostiin sellaiset kirjalliset ohjeet, että hän sai soitonsiirron purettua. Mutta siitä tapauksesta on pari vuotta aikaa. Nyt tietokoneella onnistuu enää pasianssin peluu – sen iänikuisen Windows XP:n Spider-pasianssin. Intohimo sanaristikoihin on kadonnut. Äitini väittää, ettei häntä enää huvita niiden ratkominen. Jotain on pielessä.

Kotiin päin ajaessa muistuu mieleeni muitakin outoja tapauksia. Niin kuin se, kun äitini väitti, että joku yritti tunkeutua hänen huoneistoonsa kylpyhuoneen ikkunan kautta. Tiedän kyllä, että se on mahdollista. Olinhan itsekin monta kertaa avaimeni unohtaneena kavunnut takapihan avoimen ulko-oven ikkunakarmeja pitkin sisään auki jääneestä pikkuikkunasta ja pudottautunut kylpyammeen reunasta otteen saatuani onnistuneesti kylpyhuoneeseen. Mutta jo monta vuotta talon molemmat ovet ovat olleet takalukossa päivin öin.

Kun äitini kertoi tuosta tapauksesta olin niin huolissani, etten saanut pariin yöhön nukuttua ja olin jo soittamassa poliisille. Jokin minut sai kuitenkin jättämään soiton tekemättä. Ja se autolla törmäily Aarnivalkeantiellä niihin suojatien tolppiin. Ei se nyt niin kapea väylä ole – varsinkaan pikkuautolle. Äitini on tulossa vanhaksi. 80 on nyt mittarissa. Vaikkei se vielä mikään höperöitymisikä olekaan.

Tapiolan Naisvoimistelijoiden jumpat loppuivat yhtäkkiä kuin seinään eikä lonkkaleikkauksen jälkeinen kuntoutuminen edennyt odotetusti. Uimassa äiti jaksaa käydä. Se on lonkillekin hyvää treeniä. Onneksi uimahalli on lyhyen kävelymatkan päässä. Hiihto on jäänyt. Toisaalta hyvä, koska ainoa tasainen alusta on merenjää eikä se ole enää näinä aikoina turvallinen hiihtopaikka. Silkkiniitylläkin on kuulemma liikaa mäkiä. Luopumisen ja katumisen aika. Niinhän sitä sanotaan. Taidan juuri ehtiä. Hyvä, että laitoin aamulla läppärin telakkaan latautumaan ja pöytäkoneesta hakujärjestelmän sivut valmiiksi auki. Nyt olisi tullut kiire. 

– ”Helsingin yliopiston hakijapalvelut. Helsingfors universitets ansökningsservice.”

Illalla puhelin soi. Nyt ei Poirot puhu saksaa, mutta tekstitys on kroatiaksi. Televisio sentään toimii moitteettomasti. Se saa nyt riittää muutamaksi päiväksi. Sovimme käynnistä Menninkäisentiellä lauantaina. Tullaan porukalla syömään äidin spesiaalia, pastakastiketta. Mitäköhän nappuloita siellä on paineltu? Ihmetyttää tuo salamannopea turhautuminen ja tietynlainen aggressio. Hermo menee ja laite saa kyytiä. 

Lauantaina olemme taas Tapiolassa. Heidi juttelee äitini kanssa ruuanlaiton lomassa. Kastikkeen herkullinen, tuttu tuoksu leijailee olohuoneeseen. Iloinen nauru helisee keittiössä. Minä tutkin DVD-soittimen säätöjä. Ei ota kaukosäädin kontaktia ollenkaan. Se ei ole mikään ihme. Paristoluukun kansi puuttuu ja paristot ovat tiessään. Kansi löytyy – paristojen keralla – TV-tason alta olohuoneen nurkasta. 

– ”Nyt se toimii taas. Mitäs sille säätimelle on käynyt? Luukku oli irti ja paristot hukassa.”  

– ”Ai juu! Se putosi minulta lattialle. Nyt syödään. Katso Roope onko pasta kypsää.”

Pasta on sopivasti al dente. Kastikkeessa onkin sitten jokin isompi ongelma. Heidi katsoo minua tuimasti ja viestittää silmillään, että älä sano mitään ja ojentaa minulle suolasirottimen ja Tabasco-pullon. Kun kahvit on juotu, näytän taas kerran, miten DVD pelaa. Olen uudestaan piirtänyt kaikki käynnistyksen vaiheet paperille selityksineen. Aikaisemmin tekemäni kaavakuva on hävinnyt jonnekin. Äitini vakuuttaa osaavansa. Kotiin lähdemme ajoissa, ettei tarvitse pimeässä ajaa.

– ”Oliko siinä sokeria suolan sijaan? Siis kastikkeessa. Se oli tosi oudon makuista.”

”Oli, vanilliinisokeria.”

Pari viikkoa kuluu ilman vaikeuksia. Soitan kerran pari viikossa. Kun sitten uskaltaudun kysymään, miten DVD pelaa, saan ärtyneen tiuskaisun vastaukseksi: ”Se typerä laite ei kerta kaikkiaan suostu toimimaan!” Sovimme, että televisio saa riittää vähäksi aikaa. Kun pari viikkoa myöhemmin olen taas laitteistoa säätämässä, heitän ilmaan ajatuksen Vääksyyn muutosta. Kahvia juodessamme ujutan keskusteluun kaikenlaisia myönteisiä asioita, jotka seuraisivat muuttoa lähemmäksi minua ja meidän perhettämme. Äitini monoliittiseen, ei-missään-tapauksessa -muuriin on selvästi tullut pieniä säröjä.

Joulun vietto Vääksyssä on ollut positiivinen kokemus. Äitini on päässyt tapaamaan lastenlapsiaan ja kävely kanavan lumisissa maisemissa päätyen glögeihin Kanavan Kunkussa on ollut virkistävää. Ja onhan äitini käynyt monta kertaa mökillämme Vesijärven rannalla grillaamassa, saunomassa ja uimassa. Eihän se Vääksy mikään mahdoton paikka ole. Talvella hiljainen tietysti, mutta sitten olisi aina muutaman minuutin päässä joku, joka pääsee käymään, jos hän apua tarvitsee. Heidin vanhemmistakin on seuraa ennen kuin ehtii muihin tutustua.

Kevät etenee kohti kesää. Äitini ongelmat pysyvät. Pahin tilanne tulee onneksi lomani aikana. En saa äitiini yhteyttä puhelimella. Kolmantena mykkänä päivänä on pakko lähteä ajamaan Tapiolaan. Ei siellä sen suurempaa hätää ole kuin, että laturin liitin on vikaantunut. Aivan kuin sitä olisi väkisin yritetty runnoa väärään paikkaan. Puhelimen akku on totta kai tyhjentynyt. Arkipäivänä uuden laturin saa helposti keskustan Stockmannilta. Yrittävät siellä tietysti kaupata uutta puhelinta. Olemme molemmat kuitenkin sitä mieltä, että vanhassa vara parempi. Kolmen vuoden ikäinen nokialainen on tuttu ja turvallinen.

Kahvipöydän ääressä Vääksyyn muutto otetaan taas käsittelyyn. Saankin yllättäen luvan ryhtyä katselemaan, josko sopivanlaista asuntoa olisi tarjolla. Huojentuneena ajan takaisin mökille. Tarmokas vaimoni ryhtyykin saman tien tutkimaan paikallislehden asuntoja myytävänä -liitettä.

Heidin isällä Vikellä, joka on samaa ikäluokkaa kuin äitini, on juuri diagnosoitu Alzheimer. Vaikka hänen oireensa eivät ole identtiset, on niissä pelottavan paljon samaa. Viken tutkimuksiin saaminen oli työn ja tuskan takana. Alzheimerin taudin eräs tyypillinen piirre on oireiden kieltäminen tai niiden pois selittäminen: kuka nyt aina jaksaa kaiken muistaa… Äitini ylipuhuminen testeihin tuntuu täysin mahdottomalta – ainakin toistaiseksi. Jospa muutto todella saadaan onnistumaan, niin ehkä sitten. Kesä on asuntokaupassa hiljaista aikaa eikä uudehkoja kaksioita ole tarjolla kovin usein. Uudiskohteissa asunnot varataan yleensä jo rakennusvaiheessa.

Menee pitkälle syksyyn ennen kuin saamme samalle päivälle sovittua kaksi näyttöä kohteisiin, jotka ovat kävelyetäisyydellä meidän Vääksyntien asunnostamme. Käyn hakemassa äitini Tapiolasta aamulla. Koko päivän vierailu piristää selvästi häntä, vaikka kiertely ehdokashuoneistoissa on vaivautunutta ja halutonta. Se on täysin ymmärrettävää. Kuka tahansa, joka on asunut 50 vuotta samassa kaupungissa yhdessä ja samassa asunnossa, kokee siitä irtautumisen rankkana, henkisenä amputaationa. Uusi asuinpaikka pelottaa. Vaihtoehtoja vain ei oikein ole.

Menninkäisentien asunto laitetaan myyntiin ja Vääksyn Siltavoudintien kaksiosta tehdään hyväksyttävä tarjous. Hyvää tuuria käy sillä tavalla, että asunnonvälittäjät tuntevat toisensa ja koko prosessi sujuu ällistyttävän kivuttomasti. Lokakuun puolivälissä allekirjoitetaan paperit Tapiolan Nordeassa ja muuttopäivä saadaan sovittua heti marraskuun alkuun. Muuttolaatikot kerään perinteisesti työpaikkani pahvirullakoista ja rahaan niput junalla kotiin.

Pakkaamisen käymme hoitamassa yhden pitkän päivän aikana poikani kanssa. Lounaaksi haemme pizzat entisestä R-kioskista Tapiolantien bussipysäkin vieressä. On outo tunne istua odottamassa pizzerian asiakastiloissa ikään kuin kioskin sisällä. Tästä kioskista kävin ostamassa lähes kaikki sarjakuvat, musiikkilehdet ja paljon muuta. Kirkon pysäkki olisi ollut lähempänä kotia, mutta pitihän sitä joka Helsingin reissulta palatessa vilkaista tarjontaa. Jos vaikka Melody Makerin uusin numero olisi tullut. 

Marraskuun ensimmäisenä lauantaina riuskaotteiset muuttomiehet ovat pihassa kuorma-autollaan. Irtaimisto ja muuttolaatikot mahtuvat hyvin kyytiin ja tilaakin jää. Kellariin unohtuu kokopuinen pöytälevy. Unohdus on tahallinen: reunasta haljenneelle levylle ei kenelläkään ole käyttöä. Vääksyn päässä tavarat puretaan vaikeuksitta tilavaan kaksioon. Uuden asunnon kellarikomeroon mahtuu kaikki epämääräinen roina, jonka äitini on välttämättä halunnut mukaan. Makuuhuone sentään saadaan siistiin kuntoon, joten muuton pökerryttämä äitini pääsee tuttuun sänkyyn uudessa asunnossaan. Seuraavien viikkojen kuluessa tavarat asettuvat vähitellen oikeille paikoilleen ja huoneisto muuttuu asunnosta kodiksi.

Alkuhankaluuksien jälkeen äitini Vääksyn elämä asettautuu uomiinsa. Kaupat ja apteekki ovat lähellä ja omatoiminen asiointi niissä onnistuu hyvin. Heidin työpäivät ovat lyhyitä koulussa. Hän ehtii arkisin hoitamaan äitini asioita tarvittaessa. Minulla kotiintulo jää iltakuuteen tai jopa myöhempään. Viikonloppuisin ehdin sitten paremmin vaikka käydä kahvia juomassa ja televisiota säätämässä. Äitini on tyytyväinen ja kokee elämisen Vääksyssä helpommaksi ja turvallisemmaksi kuin Tapiolassa. Se on tietysti se kaikkein tärkein asia. 

Kevät sujuu kommelluksitta. Käymme silloin tällöin Siltavoudintiellä saunomassa ja äitini käy meillä usein syömässä. Äitini ruuanlaitto kotona on kokonaan jäänyt pois. Uusi turvaliesi on kuulemma liian hankala käyttää. Kesällä käymme mökillä uimassa ja grillaamassa. Muistiongelmatkin tuntuvat vähentyneen – tai ehkä lyhyet etäisyydet luovat sellaisen tunteen. Tukea ja apua on helposti ja nopeasti saatavilla. Syksyllä 2011 toteutan pitkäaikaisen haaveeni ja jättäydyn vuodeksi vuorotteluvapaalle. Nyt minulla on aikaa vaikka mihin, myös äitini asioiden hoitoon. Kulkemista helpottamaan päätämme ostaa tuttavalta käytetyn, hyväkuntoisen Opel Astran. Äitini ei uskalla enää auton rattiin koskea, mutta nyt on aina auto valmiina vaikka Lahden teatteri- ja konserttireissuja varten.

Olemme meillä kotona päiväruokaa syömässä, kun äitini yhtäkkiä ilmoittaa, että hän epäilee oman muistinsa tilaa. Hän haluaa testeihin ja tutkimuksiin. Lusikkani pysähtyy puolimatkaan lautaselta suuhun. Heidi katsoo minua suoraan silmiin. Sanaton viesti on selvä: nyt on toimittava. 

– ”Ilman muuta! Mennään selvittämään asia. Otan yhteyttä terveyskeskukseen ja sovin tapaamisen muistihoitajan kanssa. Siitä lähdetään liikkeelle. Samalla lailla kuin Heidin isän kanssa. Sitten kun saamme tulokset voidaan miettiä, mitä sen jälkeen.”

Aika muistihoitajalle saadaan heti seuraavalle viikolle. Kiitos vuorotteluvapaan, minä pääsen saattamaan äitiäni joka paikkaan ja pääsen tarvittaessa tukemaan ja selittämään. Testitulokset ovat juuri niin huonot kuin olemme pelänneet. Seuraavaksi käymme omalääkärin vastaanotolla. Häneltä saamme lähetteen magneettikuvaukseen Lahden Terveystaloon ja Vääksyn yksityisen lääkäriaseman geriatrille. Geriatrilla käynti ja kuvat osoittavat toteen sen, mitä jo muutaman vuoden olemme epäilleet. Äitini on sairastunut Alzheimerin tautiin. Lääkitys aloitetaan välittömästi kokeilemalla eri vaihtoehtoja. 

– ”Kyllä sinut kuntoon saadaan. Vikenkin oireet helpottivat nopeasti ja testeissä tuli paljon parempia tuloksia. Pääset ratkomaan taas ristisanoja – ja katsomaan DVD-leffoja.”

Syksy on toiveikas. Äitini piristyy lenkkeilemään sauvoilla, käy itse lähimarketissa ostoksilla ja uskaltautuu jopa kävelemään pari kilometrin matkan kotoaan kanavasillan yli meille ja takaisin. Istumme usein ruokailemassa erkkeri-ikkunan ääressä katsellen muuttolintujen lentoa harjun yli talomme kattoa hipoen. Televisiokin lakkaa temppuilemasta. DVD-filmien katselua mietitään, koska CD-levyjen kuuntelu onnistuu ilman apua. 

Äitini on pitkään valittanut näkönsä huononemista. Nyt tuokin asia laitetaan kuntoon. Käymme silmälääkärillä, joka toteaakin varsinkin vasemmassa silmässä pitkälle kehittyneen harmaakaihin. Laserleikkaus on pienempi toimenpide kuin hammaskiven poisto ja täysin kivuton, sanoo lääkäri. Opelille tuleekin paljon käyttöä. Vaikka leikkaus onnistuu hyvin, komplikaatioita ilmenee roppakaupalla. Kun käyn leikkauspäivän iltana moikkaamassa äitiäni, hän onkin jo tempaissut irti silmää peittävän muovisuojan. 

– ”Sitä olisi pitänyt pitää vuorokausi.”  

– ”Se kutittaa nenää. Enkä minä silmääni hiero.”  

– ”Muista ne tipat. Neljä kertaa päivässä. Mä olen laittanut tähän kellonajat, milloin tiputtelet. Ja vedät tuohon seinäkalenteriin viivan aina kun olet tipat laittanut.”

Tippojen käyttö ei millään tunnut onnistuvan. Aina kun jompikumpi meistä käy asunnossa, muistutamme tipoista. Silti homma menee pieleen. Implantti ei asetu ja silmä turpoaa. Teemme toistakymmentä käyntiä Päijät-Hämeen keskussairaalaan ennen kuin tilanne saadaan hallintaan. Äitini on mitä ilmeisimmin huijannut viivojen vedossa. Tai sitten hän ei ole muistanut. Toisen silmän leikkaus siirretään ei-kiireellisenä hamaan tulevaisuuteen.

Kaihiepisodin jälkeinen kesä sujuu mukavasti. Paitsi, että uudesta asuinpaikasta ei kavereita löydy. Äitini suhtautuu tavanomaisella penseydellä ystävällisten naapurien tutustumisyrityksiin. Vaimoni vanhempien Viken ja Inkerin seura kyllä kelpaa. Myöskin ideoimamme harrasteet päättyvät yleensä yhteen käyntiin. Ihmiset ovat täällä erilaisia, vieraita… Seurakuntakeskuksen hartauksissa hän sentään käy. Sielläkin juttukaveriksi osuu aina Inkeri. 

Muistitesteissä ei harppauksia eteenpäin ole tapahtunut. Toisaalta tulokset eivät ole myöskään huonontuneet. Lääkityksen vaihtoa kokeillaan, mutta sivuvaikutusten takia, joista pahin on unettomuus, palataan alkuperäiseen annosta hieman nostamalla. Viikon pillerit ovat lääketarjottimeen valmiiksi annosteltuina. Niiden ottoa pystymme helposti seuraamaan.

Keväällä tapahtuu porraskäytävässä tapaturma. Äitini kompuroi sauvojen kanssa portaissa murtaen vasemmanpuoleisen solisluun. Hissin käyttöä olemme opetelleet ja voimakkaasti suositelleet, mutta äitini on kovapäistä lajia. Samat temput kuin kaihileikkauksen jälkeen toistuvat nytkin. Tukiliina lentää nurkkaan yhden päivän käytön jälkeen ja vaikka solisluu paraneekin, sormiin tuntuva pykälä siihen jää. 

2013 kesän lopulla olemme mökillä saunomassa. Unti ei enää suju, vaikka lahti on matala ja vesi vielä uimalämpöistä. Vaimoni kanssa käsikynkkää mennen kastautuminen sentään onnistuu. Kun istumme vilvoittelemassa rantasaunan kuistilla, heitän ilmaan ajatuksen Tapiolan vierailusta. Voisimme lähteä heti aamulla ja kierrellä koko päivän tutuilla paikoilla. En ole itsekään käynyt muuttorulianssin jälkeen kotikaupungissani. Äitini ihastuu ehdotukseeni. Syksy on tulossa, mutta valoa ja lämpöä riittää. Alamme suunnitella matkaa. Syyskuun loppu tai lokakuun alku näyttävät parhailta ajankohdilta. Minulla on nyt perjantaisin etäpäivä käytössä ja lukuvuoden aloituskiireet takana.

Pyöräytän auton parkkiruutuun tasan kello kahdeksan lokakuun alun perjantaiaamuna. Kävelen kohti ulko-ovea, mutta en ehdi ottaa montaakaan askelta, kun tuttu hahmo avaa oven. 

– ”Missä sinä viivyit! Olen tässä jo varttitunnin odottanut.”

– ”Äiti. Lähtö sovittiin kello kahdeksaksi. Se on nyt minuuttia yli.”

– ”Turha selitellä. Olet myöhässä. Lähdetään nyt. Meillä on monta paikkaa, missä haluan käydä.”  

Päivä on aurinkoinen ja lämmin. Syksyn kirjaviksi värjäämät lehdet leijailevat vienossa tuulessa, kun kurvaan Kanavatielle. Ainakin sää on kohdallaan. Alkumatka menee hiljaisuuden vallitessa. Vasta kun käännymme Holman risteyksestä kohti Ahtialaa ja moottoritietä, sanoo äitini ensimmäinen lauseen. 

– ”Kiva kun mennään. Minulla on ikävä Tapiolaan. Siellä oli kaikki niin paljon paremmin kuin Vääksyssä. Oli jumpat, hiihtomaastot, kirkko ja uimahalli. Työväenopiston ihanat ranskankurssit. Ja se Stockmannin Herkku. Prisman tavaratalosta sai…”

Ihanuuksien luettelo loppuu vasta, kun sanon, että haluan kääntyä kohta Järvenpäähän ja käydä vilkaisemassa Kinnarinkatua, kaupungin keskustaa ja Maaseutuopiston asuntoamme. Nostalgiatrippi tämä on minullekin, oikeastaan tuplasellainen. Moottoritieltä nousemme keskustelun tiimellyksessä epähuomiossa eteläisestä rampista, joten Kinnarinkadun seutu ja Järvenpään keskusta jää näkemättä, mutta sen tärkeimmän kohteen, Maaseutuopiston pihassa pysähdymme.

Jo Poikkitietä autoillessamme tuijotan järkyttyneenä opiston entisiä peltoja, jotka nyt kasvavat identtisiä omakotitaloja viljan sijaan. Kaikki radan reunat on rakennettu muutamassa vuodessa täyteen. Kyllä kuuluu junien jyrinä noihin pytinkeihin. Voi saviselle pellolle pystytetty mökki hieman heiluakin, kun kahden veturin raahaama tavarajuna kolistelee yöllä sadan metrin päästä ohi. Vielä muutama vuosi sitten minä hiihdin tuolla pellolla kaupungin tekemällä ladulla.

Rehtorin asuinrakennus on nyt aidattu. Siinä toimii kristillinen päiväkoti. Tämä oli kotimme kymmenen vuotta. Lastemme sanoilla nimenomaan tuo rakennus on heidän lapsuudenkotinsa. Päärakennus näyttää olevan vuokrattu eri toimijoille. Parkkipaikka on melkein viimeistä ruutua myöten täynnä. Kiireisen oloisia ihmisiä kulkee alueella. Ainakaan rakennuksia ei ole purettu. Äitini menee autoon istumaan. Minä otan pari valokuvaa ja nostamme kytkimen. Seuraava etappi on Tapiola.

Ensimmäinen kohde on luonnollisesti Menninkäisentie. Ovet ovat lukossa, niinpä emme pääse sisään. Toisen kerroksen asunnon ikkunoissa on nyt vaaleanpunaiset verhot. Parvekkeen kukkalaatikoissa roikkuu ränsistyneitä pelargonioita. Kierrämme takapihalle. Takaoven vieressä näkyy vielä 60-luvun alussa tiileen pyörän lukon avaimella raapustama nimeni. 

– ”Äiti. Mä haluan piipahtaa vallihaudoilla. Voit vaikka odottaa autossa sen aikaa. En ole kauan. Hyppään muutaman kaivannon yli.”  

– ”Minä istun tuolla penkillä. Aurinko lämmittää niin mukavasti.”

– ”Okei. Käydään sen jälkeen Mäntyviidalla.”

Vallarit ovat ja pysyvät. Se on lohduttavaa kaiken purku- ja rakennusvimman keskellä. Tuon kaksimetrisen kaivannon yli on pakko päästä. Huh! Olipa tiukalla. Täällä on kaikki niin kuin ennenkin. Puustoa on harvennettu, mutta aivan hyvin tämä voisi olla vuosi 1963. Tai 1973. Pala nousee kurkkuuni. Pitää pyyhkäistä kämmenselällä silmäkulmia. Heilutan kättäni. Äiti ei huomaa. Nauttii näköjään syksyisestä auringonpaisteesta. Hyvä niin.

Seuraavaksi spatseeraamaan  Mäntyviidan promenadille. Kello on vasta kymmenen. Antikvariaatti ei ole vielä auki. Tuon John Lennonin elämäkerran olisin voinut ostaakin. Harmi. Kino Tapiola on toinen säilynyt instituutio. Valion baaria ei ollut pitkään aikaan ja kaikki kaupat ovat nykyään Tapiontorilla – tai oikeastaan sen ympärillä. Tässä oli kolmen Elannon rypäs ja tuossa autotallissa Tapiolan Yleishuolto. Kadun toisella puolella olivat posti, parturi ja hammaslääkäri.

Ei kuhise enää elämää tämä osa Tapiolaa. Joskus tämä oli koko puutarhakaupungin kiihkeästi sykkivä valtimo. Kuljemme takaisin Menninkäisentielle. Nousen seisomaan B-talon pihanurmen isolle laakealle kivelle ja luon yleissilmäyksen viehättävien punatiilisten talojen kehään. Muistan helposti, missä kukin kaverini asui. Kukaan ei ole palannut takaisin. Ei kukaan. 

– ”Jätetäänkö auto tähän ja kävellään Tapiontorille vai mennäänkö autolla?”  

– ”Mennään autolla. Minulla tuntuu jaloissa jo.”

Uimahallin parkkipaikalla on tilaa. Keskusallas on kadonnut. Sen kohdalla on valtava työmaa. Koko alue on kaivettu auki ja myllätty tunnistamattomaksi. Kaksi bobcatia pyörii hiekalla. Oikealla laidalla on kasa keltaisia putkia ja Garden-hotellin vieressä puretaan isoa läjää eristelevyjä. Toivottavasti ymmärrän oikein. Näyttää siltä, että allasta peruskorjataan. Tai sitten tähänkin nousee taas uusi blokki terästä ja lasia.

Äiti onkin mennyt sisälle uimahalliin ja juttelee jonkun tuttavan kanssa kassalla. Hallista pelmahtaa raikkaaseen syyssäähän tuttu tuoksu. Mikä siinä on, että otsoni haisee yhtä pahalle kuin kloori. Taidan ollakin allerginen uimahalleille. Uimahallin nurkalta näen Tapiolan yhteiskoulun. Tai mitä koulustani on jäljellä. Massiivinen peruskorjaus on sielläkin menossa – toivottavasti. 

Uimahallilta suuntaamme kohti kirkkoa. Kävelemme uurnalehdossa. Muistoristit luovat pitkät tummat varjot lokakuun auringossa. Äitini pysähtyy hetkeksi. 

– ”Monta tuttua nimeä. Jumppakavereita…”

Kierrämme kirkon ympäri takaisin uimahallin parkkipaikalle. 

– ”Onko sulla nälkä? Vai käydäänkö vilkaisemassa Otsolahtea ja veneitä?”

Pysäköimme Otsolahden venevalkaman taakse hiekkatien laitaan. Venerannassa syksyn läsnäolon aistii voimakkaimmin. Ranta ja metsikön reuna alkavat täyttyä ylösnostetuista veneistä. Mutta paljon paatteja kelluu vielä laiturissa lokakuun auringossa. Jokunen veneilijä laittelee venettään talviteloille. Täällä tuli mahonkiveneen pohjaa raavittua monena syksynä.

Kävelemme nurmialuetta leikkaavaa polkua tarkoituksenamme istua hetki ihailemassa auringon kultaamaa lahtea. Muutama sata valkoposkihanhea valmistautuu muuttomatkaan ruokailemalla Otsolahden laajalla ruohokentällä. Yhtäkkiä koko parvi syöksyy päittemme yli vauhkopakoon. Menemme vaistomaisesti kyyryyn karmeasti kaakattavan lauman paetessa valkoista pientä koiraa, jonka nurmikon reunalla asuva henkilö on varmaankin tahallaan päästänyt ulos. Isot linnut ovat kirjonneet nurmen ja polun jätöksillään. Meitä molempia naurattaa tapaus. Nyt on sopiva hetki mennä syömään, vaikkei hanhipaistia liene Heikintorin ravintoloissa tarjolla. Auton saa hyvin parkkiin suurelle pysäköintialueelle Keskustornin juurella.

Kiertelemme Tapiontorin ympäristössä ja Heikintorilla. Mikään ruokapaikka ei tunnu kelpaavan. Viimein, nälkäisinä, tyydymme alakerran pizzeriaan. Annoksen valinta tuottaa myös hankaluutta. Pizza on liian iso ja pihviannos liian kallis. Lopulta saan äitini tilaamaan uuniperunat kinkkutäytteellä. Kun sitten annokset tuodaan pöytään, olisi äitini kuitenkin halunnut pizzan. Uuniperuna-annos on liian pieni. Huokaan. Olen valmis vaihtamaan annokset, mutta nuristen hän kuitenkin haarukoi ruokaansa. Puolet perunoista jää syömättä. Jälkiruoaksi tilattu jäätelö onneksi maistuu. Istumme pitkään kahvia juoden ja jalkoja lepuuttaen. 

– ”Tapiola on kaunis. Näin syksylläkin. Minä sitten kaipaan tänne.”

– ”Kyllä minä sen ymmärrän. Mutta eläminen meni niin vaikeaksi niinä viimeisinä vuosina täällä.”

– ”Niin. Vanheneminen on paskamaista.”

– ”Mehän voidaan tehdä tällainen retki joka syksy. Tai vaikka pari kertaa vuodessa. Minäkin haluan nähdä, mitä täällä tapahtuu.”

– ”Ihanaa! Tehdään niin. Enkä minä sinua syytä. Vääksyssä on minulla hyvä olla.”

– ”Jaksetaanko vielä käydä jossain? Ehditään ennen iltapäivän ruuhkaa takaisin.”

Kuljemme Heikintorin läpi. Ainakin luonssaikaan talossa kulkee paljon ihmisiä. Tapiontorin reunalla on Suomalainen Kirjakauppa. Minun on vaikea ohittaa kirjamyymälöitä piipahtamatta pikaisesti sisällä. 

– ”Minä maksan kyllä, jos jotain kiinnostavaa löytyy”

Kauppa on melko pieni. Kirkaskantiset uutuuskirjat ovat valloittaneet suurimman osan myymälästä. Yhdessä nurkassa on poistotuotteita laarillinen. Porin Jazzin pääorganisaattorin Jyrki Kankaan Tapiolassa signeeraaman Jazz: koko tarina -kirjan nappaan kympillä mukaan. Äitini selailee ristisanalehtiä, mutta jättää ne hyllyyn.

Väsymys alkaa painaa. Ehdotan vielä kierrosta autolla. Haluan nähdä Silkkiniityn, päiväkotini ja Aarnivalkean kansakoulu. Ne ovatkin sopivasti paluumatkan varrella, kun ajamme Pohjois-Tapiolan halki. Matelemme pitkin Menninkäisentietä: Pirkko Mannolan ja Åke Lindmanin rivari, Veli-Matin kotitalo, Markun rivitaloasunto, Vallarit, Poutapolku, päiväkoti ja käännös vasemmalle Aarnivalkeantielle. 

Teemme pikaisen pysähdyksen koulun viereen. Äitini valittelee väsymystään ja jää autoon odottamaan. Minä kävelen koulun pihalle. Valkoinen rakennus näyttää samalta kuin 50 vuotta sitten. Onkohan Viola-juustokolmioita löydetty? Tuolla puisella nuotilla istuin 1980  järkyttyneen saksalaisen tyttöystäväni kanssa, kun meillä oli lounaaksi ollut verilettuja. Ankkalampikin on hengissä. Äh! Nyt tämä nostalgiassa kieriskely saa riittää. Ja tänne tullaan uudestaan viimeistään ensi syksynä. Suuntaamme kohti Pohjantietä ja Vääksyä.

– ”Varo noita suojatien tolppia!”

Kesällä 2014 grillaan pihvejä mökillä. Perunat kypsyvät sähköliedellä. Heidi on poikkeuksellisesti hakemassa äitini syömään. Ihmeen kauan kestää. No, nyt he tulevat. Heidi taluttaa äitini, jonka jalat eivät tunnu kantavan. Mitä ihmettä on tapahtunut? Ryhdymme syömään, mutta ruokailusta ei tule mitään. Ajan auton mökin viereen ja käytännössä kannan äitini autoon. Äitini vakuuttaa, että kaikki on kunnossa. Häntä vain väsyttää. Illalla käymme sovitusti äitini kotona. Hänellä on huono olo ja harha-aistimuksia: olohuoneen lattialla on keltaisia palloja ja kaksi miestä istuu tupakalla parvekkeella. Heidi soittaa ambulanssin. 

Parin päivän kuluttua äitini tuodaan terveyskeskuksen vuodeosastolle tarkkailuun. Viikon päästä yritetään kotona oloa niin, että terveydenhoitaja käy kolme kertaa ja me kerran tai pari päivässä. Kokeilu päättyy miltei katastrofiin. Äitini on tilapäisessä kuntoutuksessa monta viikkoa, kunnes vakiopaikka läheisestä hoitokodista järjestyy.

Siinä se on, aivan terveysaseman kyljessä. Aseman oikea siipi kurottaa kohti tuota toista rakennusta, joka on väritykseltään identtinen, kuitenkaan siihen ylettymättä. Olisiko arkkitehti alunpitäen piirtänyt siiven pidemmäksi, mutta vaistomaisesti tajunnut kynänvetonsa symboliikan, kavahtanut tekoaan ja poistanut yhdyskäytävän pohjapiirroksesta. Tai ehkä kaupungin rahat loppuivat juuri siinä kohtaa. Lähekkäin talot ovat, muutaman kymmenen metrin päässä toisistaan. 

Hoitokotiin on kaksi sisäänkäyntiä. Tien tasolla olevalta parkkipaikalta pääsee lukitsemattomista ovista suoraan valoisaan aulaan, josta on käynti ruokasaliin ja harrastetilaan. Aulasta ei pääse ylempiin kerroksiin. Kaartuva tienpätkä vie yläparkkiin. Pysäköin autoni sinne, koska menen tapaamaan kodissa asuvaa läheistä henkilöä. 

Kuljen varovasti kohti takaovea syksyn ensimmäisen pakkasen liukastamalla asfaltilla. Käynti ovesta tapahtuu painamalla summerin nappia ja odottamalla, että joku kiireisistä henkilökunnan jäsenistä ehtii oven avaamaan. Joskus, hyvällä onnella, joku ohi kävelevä hoitaja avaa oven välittömästi. Useimmiten saan pitkään värjötellä sokaisevan kirkkaan halogeenilampun valaisemalla takapihalla. Joskus painan summeria uudestaan, ja kadun sitä saman tien, sillä mistä minä tiedän, mikä on tilanne sisätiloissa.

Pyydän anteeksi, kun selvästi harmistunut hoitaja laskee minut sisään käytävään. Hoitaja, nuori nainen, ei sano mitään ja haisee tuoreelle tupakansavulle. Käytävä on himmeästi valaistu, tai sitten pihan yletön kirkkaus luo sellaisen vaikutelman. Kyselen henkilön vointia. Saa odotetun ylimalkaisen, lyhyen vastauksen. Sitten nainen kääntyy tarmokkaasti kohti taukotilaa, josta kantautuu kovaääninen puheensorina. 

Niinä harvoina kertoina, kun saan ystävällisen ja seikkaperäisen selvityksen, olen iloisesti yllättynyt. Erityisen mukavaa on kun hoitaja kulkee yhdessä kanssani pieneen huoneeseen suuren, tyhjän ruokailutilan perällä. Hoitaja, joka on minun ikäiseni tai jopa muutaman vuoden vanhempi, avaa oven, tervehtii ystävällisesti henkilöä, jota olen tullut tapaamaan, poistuu nähdessään, että tämä henkilö on saanut minuun kontaktin ja sulkee oven varovasti, liiallista ääntä huolellisesti välttäen. 

Istumme muutaman neliön huoneessa, jonka nurkassa välkkyy televisio. Televisiossa näytetään ohjelmaa, jossa puolialastomat naiset kirmaavat kaukomaan valkealla hiekkarannalla. He nauravat ja kirkuvat. Suljen television. Miellyttävä rauha laskeutuu huoneeseen. Huoneen asukas katsoo kiitollisena minuun. Otan häntä kädestä ja kerron päivän tapahtumista työssäni toisessa, suuressa kaupungissa. Hän ei sano mitään. Puhuminen on loppunut jo aikaa sitten. Tunnen kuinka hänen laihat sormensa liikkuvat kämmenissäni. 

Hän ottaa pitkän siemauksen tuomastani kivennäisvesipullosta. Laitan muovisen pullon vuoteen viereen yöpöydälle. Nostan lattialta sinne pudonneita paperisia nenäliinoja. Pöyhin tyynyn ja suoristan rypistyneen lakanan. Kysyn tarvitseeko hän jotain? Vastaus on, kuten tavallista, vaimea päänpudistus ja hymyn aavistus.

Istun vielä hetken hänen kanssaan tihenevän hiljaisuuden täyttäessä pienen tilan. Sitten sanon, että minun on mentävä. Olen ajanut suoraan juna-asemalta tänne. Olen nälkäinen, koska kello on jo yli seitsemän. Ja minun on vielä ehdittävä kauppaan. Tulen taas huomenna käymään, sanon ja nousen seisomaan. Lasken käteni hetkeksi hänen olkapäälleen. Poistun taakseni katsomatta. Kuljen melkein hiipien pimennetyn ruokalan halki. Taukotilasta kuuluu naurua. Ulos pääsen ilman apua. Oven sähkölukko surisee ja naksahtaa terävästi takanani. 

Vedän keuhkoni täyteen viileää syysilmaa ja ravistelen puutuneita käsiäni. Suojaan silmiäni pihavalon häikäisyltä. Olen liukastua, kun kävelen mietteissäni kohti autoani. Avaan auton oven, kumarrun istumaan ja kiinnitän turvavyön. Istun pitkään pimeässä käynnistämättä autoa ja koetan selkeyttää ajatuksiani. Tiedän, että tapaamani henkilön aika kulkee kohti poispääsyä: kuukausi, kaksi ehkä kolme, arvioi lääkärikin. Ajattelen savukkeelle haissutta nuorta naista. Miten hän välinpitämättömyydessään tulee jaksamaan ne pitkät vuosikymmenet, jotka hänen on vietettävä tuon talon vankina? Käynnistän auton. Kosketan vaistomaisesti pyyhkijän vipua. Kylmyyden tuulilasiin liimaamat pyyhkijänsulat rapsahtavat liikkeelle. Kumiset sulat liukuvat hitaasti huurtuneen lasin pinnalla. 

Vaikka kukaan ei sitä ääneen sano, on kyseessä pitkäaikainen saattohoito. Toivoa tervehtymisestä ei ole. 2016 perjantaina huhtikuun ensimmäisenä päivänä äitini pitää minua kädestä viimeisen kerran. Sunnuntaiaamuna kello kuusi tulee soitto. Uusi Tapiolan matka jää tekemättä.

Kaikki kuvat: Robert Rambergin kotiarkisto