Uimahalli

Menninkäisentiehen ja Mäntyviitaan rajautuvan Tapiolan vanhan keskustan ja 1961 valmistuneen uuden, 13-kerroksisen Keskustornin välillä ei ollut oikein mitään. Tai olihan siellä joutomaata pikkupoikien leikkejä varten ja hiekkakuoppa, jossa isot pojat kävivät uimassa, kun eivät viitsineet meren rantaan polkea.

Mutta vuosikymmenen puolessa välissä kaikki tuo muuttui nopeasti. Hiekkakuopasta syntyi keskusallas vaihtuvilla värivaloilla hehkuvine suihkuineen. Altaan yhdelle reunalle nousi uimahalli, toiselle reunalle kirkko. Ruumis ja sielu saivat ravintoa upouusissa valoisissa tiloissa.

Modernissa, betonikuution muotoisessa kirkossa käydään silloin tällöin, mutta uimahalli on se magneetti, joka vetää puoleensa kaiken ikäisiä tapiolalaisia. Kuusi rataa, 25 metrin allas ja viiden metrin korkeuteen kohoava hyppytorni lumoavat kaikki minut mukaan lukien. Hallin neitseelliset pinnat hohtavat marmorinvalkeaa, neonvalot loistavat häikäisevinä, vesi väreilee laguuninsinisenä. Ja joka paikkaan tunkeutuu voimakkaana kloorin haju. Sen pystyy toisinaan haistamaan Menninkäisentielle saakka; tuulen käydessä sopivasta suunnasta jopa kotiimme sisälle. Se on kuin kutsu ennenkokemattomiin iloihin ja lupaus uusista, jännittävistä seikkailuista. 

Marraskuun puolivälissä olemme palelemassa kymmeniä metrejä pitkässä jonossa uimahallin ovien ensiavaamista odottamassa. Ryysis on sanoinkuvaamaton. Jämäkkään kuminauhaan kiinnitetty numeroitu avain ojennetaan asiakkaalle kohtuullista maksua vastaan. Samalla pyöräyttää kassalla vahtia pitävä tuimailmeinen rouva avaimen numeroa vastaavaan kelloon säädetyn uima-ajan. Tunnin pituisesta uimavuorosta ei passaa lipsua, muuten tulee sanomista hallia valvovan Kasvion perheen jäseniltä. Jos aika ylittyy, on kiusallista tulla kuulutetuksi niin, että koko halli raikuu: “Numero 257. Aika täynnä! Täällä on pitkä jono!” 

Oli poikkeuksellista, jos en jonain päivänä käynyt Tapiolan uimahallissa. Kolmirinteen taloyhtiössä ei ollut saunaa. Lähin varattavissa oleva yleinen sauna oli viereisessä Mäntytornissa, mutta siellä ei ollut tilaa. Uimahallissa, sen sijaan, oli kaksi isoa saunaa, toistakymmentä suihkua ja tietenkin tärkeimpänä uima-altaat. Sauna ja allas -yhdistelmä olikin tarpeen, koska altaan vesi ei ollut kylpylälämmintä. Kun huulet sinertyivät ja hampaat löivät loukkua, kiiruhdimme kävellen – juosta ei saanut tai valvojan pilli soi – saunan lämpöön. Ja sitten takasin pulikoimaan.

Vekan kesäkodissa Sääksjärven rannalla vietetyt kesät olivat tuottaneet hyvän sadon: olin täysin sinut vesielemetin kanssa. Osasin uida eri tyyleillä, kellua vaivatta, sukeltaa altaan pohjaan ja liukua 50 metriä pinnan alla. Uskalsin jopa hypätä hyppytornin ylimmältä tasanteelta pää edellä. Uimahallista tuli toinen kotini.

Siitä kertoo vakuuttavasti se, että 1966 kesällä Huvudstadsbladet teki perheestämme koko sivun jutun otsikolla ”Den simmande familjen Ramberg”. Meidät kuvattiin istumassa hyppytornin portailla. Julkaistussa kuvassa ystäväni Hassan on tietysti irvistelemässä taustalla…

Uimahallin saunan kiukaalle virtsaaminen tapahtuu pari vuotta myöhemmin. Tuo jäynä onkin helppo toteuttaa koulun uimavuorolla aamupäivästä, kun muita hallin käyttäjiä oli vain muutama ja yksi meistä pitää vahtia altaalle vievän ovisyvennyksen luona. Karmea löyhkä siitä syntyy – ja meteliä myös, kunhan ensimmäinen kylmän veden kangistama eläkeläisäijä käpsehtii saunaan lämmittelemään. ”Kuka saatana on kussut kiukaaseen!”

Syylliset pyörivät tuohtuneen ukon mukana tymäkkää hajua irvistelemässä. Kohta pukuhuoneessa vaimeasti naureskellaan hyvälle pilalle. Samassa pukuhuoneen oviaukon täyttää uimahallin pomon, ukko-Kasvion, tuikea hahmo, joka alkaa kovistella vaatteitaan vaihtavaa poikajoukkoa. Sen verran solidaarisuutta ryhmästä onneksi löytyy, että matinkyläläisten, juuri äsken omaan bussiinsa livahtaneiden, huligaanien syyksi teko saadaan käännettyä. 

Temppua emme koskaan toistaneet, mutta kyllä se virtsan haju aina silloin tällöin löylyhuoneesta pelmahti. Matinkyläläiset olivat taas olleet tihutöissä, oli oman jengin huvittunut arvio. 

Kiukaalle pissaamisen eräänlaisena vastapainona lienee viikko pari myöhemmin uima-altaan syvän päädyn pohjalla leijuvien harmaiden pökäleiden lakaisu pohjakaivoon. Tästä urotyöstä saamme Haskin kanssa paitsi kiitosta myös ilmaisen uimavuoron. Me emme sentään jotain aivan noin mahtavan typerää olisi itse keksineet…

Uimahalliin ja sen valvonnasta vastuussa olevaan Kasvion perheeseen saamme jälleen negatiivisen kosketuksen eräänä syyskuun iltana. Vakioreittimme urheilukentältä kotiin Menninkäisentielle kulkee uimahallin vieritse. Syksyn viileydessä havaitsemme vesihöyryä puskevan ulos sokkelin tuuletusluukuista. Käännös oikeaan ilmiötä tutkimaan, ehdottaa joku. Höyry nousee naisten pukusuojasta, jonka raollaan olevasta kapeasta ikkunasta lankeava kirkas valonsäde leikkaa tihenevää hämäryyttä. 

Tirkistelyähän tuo on, vaikka toisiamme pois tönien ja parempaa näkymää etsien emme onnistu muuta havaitsemaan kuin loisteputkia ja valkoisia kaakeleita. Sen verran möykkää saamme aikaiseksi, että viereisen asuntolaosan ovi rämähtää auki. Ukko-Kasvio ja hänen vaimonsa he siellä meitä kirousten saattelemina tervehtivät. Juuri toiselle vuosikymmenelle ehtineiden poikien lähtönopeus on kuitenkin sen verran suuri, että olemme jo ehtineet, lähimetsikön piiloon ennen kuin ”Kyllä minä teidät kaikki tunnen, helvetin juipit!” -huuto korviimme kantautuu. Parin päivän uimatauko voisi tähän saumaan sopia, ihan varmuuden vuoksi.

Eräs uimahalliin liittyvä elämäni tähtihetki oli Espoon koulujen väliset uintikilpailut keväällä 1967. Minä olin varamiehenä 50 metrin vapaauintiin. En osannut edes jännittää, koska olin varma, etten joudu uimaan kilpaa.

Istun äitini kanssa katsomossa kannustamassa, kun yhtäkkiä voimistelunopettaja, jota Kuoviksi kutsuttiin, hiipii viereemme.

– Robert. Nyt äkkiä vaihtamaan uimahousut jalkaan. Kari on sairaana. Sinä menet uimaan vapaata.

– S-s-selvä!

Ryntään pukuhuoneeseen vaihtamaan vaatteet. Ehdin juuri ja juuri lähtökorokkeen taakse, kun jo komento kuuluu: paikoillenne. Starttipillin vihellys viiltää ilmaa. Painan menemään tartsankroolia hengen hädässä. Käännöksen räpellän joten kuten. Kohta lyön käteni päädyn kaakeliin. Nostan humisevan pääni vedestä. Kun saan kloorin sumentamat silmäni auki, näen suuren joukon ihmisiä. Kuovi-opettaja ja kaikki koulumme joukkueen uimarit huutavat hurraata.

– Robert! Onneksi olkoon! Sinä voitit! Koulumme voitti kilpailun! Olemme Espoon mestareita!

– M-m-mitä?

Vähän myöhemmin, kun olen toipunut yllätysvoiton aiheuttamasta järkytyksestä ja saanut vaatteet vaihdettua, istun hymyilevän äitini viereen. Voimistelunopettaja rymistelee taakseni ja onnittelee minua kädestä pitäen.

– Hieno suoritus, Robert! Tuo herra tuolla ensimmäisellä rivillä haluaa jutella kanssasi. Hän on Tapiolan Hongan uintijaoston valmentaja.

Niin alkoi jokapäiväinen uintiharjoittelu. Koska jaosto oli vasta perustettu, olimme kaikki uusia jäseniä ja suurin piirtein samanikäisiä, joukkoon sopeutuminen tuottanut mitään vaikeuksia. Seuraavana vuonna Hongan uintijaosto lopetettiin ja Tapiolan Uimarit Ry. perustettiin. Kaikki siirtyivät TapU:n huomaan.

Pari puolituttua kaveria lähti mukaan ja moni muukin uusi poika ja tyttö ilmestyi harjoituksiin. Osa pysyi porukassa, osa lähti muutaman viikon jälkeen. Tekniikkaa hiottiin ja harjoitteet monipuolistuivat.

Uimahalli tuo tapiolalaisten urheilu- ja tuoksukirjoon omat sävynsä. Hallissa ei haise hiki vaan kloori ja kloriitti. Tällä areenalla olen sekä kilpailijana että katsojana. Uimahallin valvojien kopin ikkunassa on metallikehyksinen samettipohjainen taulu, johon on valkoisin kohokirjaimin kirjattu voimassaolevat lyhyen radan Suomen ennätykset. Matti Kasvion nimi komeilee monella rivillä. Tuolle taululle kun nimensä saisi… 

Uimahalli täyttyy verkkaisesti katsojista. Lähes jokaisella on lyhyiden ratojen SM-kilpailun ohjelma käsissään. Nyt on mahdollista todistaa uuden Suomen ennätyksen syntyä. Istun äitini kanssa toisella rivillä. Lähdöissä pärskeet melkein yltävät tänne. Meteli on valtaisa. Kaakelit ja lasi kaiuttavat äänet moninkertaisiksi. Illan odotetuin laji on miesten 200 metrin perhosuinti. 

Matti Kasvio on kovassa iskussa, ja valmentajakin on lupaillut vanhan ennätyksen jäävän Suomen uintihistorian märille lehdille. Ensimmäinen ennätyksen murskaaja on kuitenkin Eila Pyrhönen, joka liitelee muutaman muutaman kymmenyksen alle oman 100 metrin perhosuinnin huippuaikansa. Eikä Matti Kasviokaan petä vaan veistää vanhasta SE:stä lähes sekunnin siivun. Uimahallin oviaukko puskee ulos sakean höyrypilven, kun tyytyväinen yleisö poistuu hyiseen talvi-iltaan. 

Kahtena vuonna sain seuran parhaan poikauimarin palkinnon, mutta missään kilpailussa en tuon koulukisan yllätysvoiton jälkeen edes mitaleille sijoittunut. Se ei ollut mikään suuri ihme. Ikäsarjan rajat olivat 13 ja 16 vuotta. Minä olin juuri täyttänyt 13. 16-vuotiaat pojat olivat isoja, lihaksikkaita ja karvaisia miehiä. Koko kilpailutoiminta alkoi vähitellen tympimään.

Kävin kuitenkin harjoituksissa, koska pidin uimisesta. Uudet tuulet alkoivat puhaltaa. Enää ei pelkkä uiminen riittänyt. Lähdettiin porukalla juoksulenkille vanhan kivimurskaamon maisemiin tehdylle uudelle pururadalle tai Silkkiniitylle. Kun Tapiolan uimahallin erääseen varastohuoneeseen ilmestyvät painonnostovälineet, alkoivat myös voimaharjoittelut. Juoksulenkit olivat tylsiä ja voimailutila haisi pahalle.

1969 tammikuussa nousi myrsky. Seuraan ilmestyi uusi poika, Pekka. Pekka oli uuden valmentajan oma poika. Pekka minua vuotta nuorempi kiharapäinen lihaskimppu. Pekka rakasti uinnin lisäksi juoksemista ja painojen kanssa pulaamista. Pekka pokkasi parhaan poikauimarin palkinnon. Pekka sai isänsä junaileman uuden seurastipendin – tai spidentin, niin kuin hänen valmentajaisänsä asian ilmaisi.

Useasta seurakaverista tuli maajoukkuetason kilpauimareita, jotka pärjäsivät jopa pohjoismaisella tasolla erinomaisesti. Ja niin pärjäsi myös Pekka.

Maaliskuussa erään uinti-illan jälkeen en enää mennyt harjoituksiin. Uimahalliin menin vain jos koululiikunnassa oli uintia. Kloorin haju rupesi etomaan. Kirkossakin tuli käytyä useammin. Rippikoulu alkoi. Kilpauinti loppui.

Kun uimahallin ulkoallas hyppytorneineen ja lasten kahluuallas valmistuivat, vähenivät pyöräreissut Westendiin ja Mellsteniin. Eivät ne kokonaan loppuneet. Oikeilla piitseillä sai rauhassa bräidätä ja vaikka röökatakin ilman kiinnijäämisen vaaraa. Ulkoallas vain oli kovin vetovoimainen metrin ponnahduslaudan ja erityisesti kolmen metrin hyppytornin vuoksi.

Sääliksi kävi uimavalvojia tuossa melskeessä varsinkin silloin, kun sekä ulko- että sisätilat olivat yhtäaikaisesti käytössä. Amfiteatterin portailla loikoiltiin auringonpaisteen lämmössä limua juoden ja sarjiksia lukien. Siinä touhussa vierähti puoli päivää nopeasti. Hehkuvan kuumina heinäkuun iltapäivinä tuntui kuin koko Tapiola olisi ollut paikalla. Maailma täyttyi veden loiskeesta, lasten riemukkaasta kirkumisesta ja matkaradioiden kakofoniasta. Tuo oli se oikea helteisen keskikesän ääniraita.

Hyppytorni on nytkin pääosassa. Tällä kertaa uimahallin sisäpuolella. Simo Salminen on tuonut Tapiolaan uimahyppyseura Härvelin pelleporukan. Kookkaista ikkunoista sisään tunkeva kevään kirkas aurinko hieman latistaa tunnelmaa, mutta altaan reunalle soittokamojaan kasaava amatööriryhmä herättää ainakin teini-ikäisten katsojien kiinnostuksen. Rokkiyhtye paitsi säestää hyppysuorituksia toimii myös Simon taustabändinä hänen esittäessään suosituimpia kuplettejaan. Luvassa on ohjelman mukaan ainakin ”Pornolaulu”, ”Rotestilaulu” ja ”Keltainen jäänsärkijä”. 

Simo valittelee 10 metrin kerroksen puutetta joutuen esittämään bravuurinsa viidestä metristä. Liukas Lätkä onnistuu kuitenkin mainiosti ”vetelä vanukas” -hypyssään. Mahalasku lennättää vettä suuriin ikkunoihin saakka. Pelleshow lähtee täyteen vauhtiin. Yhä hurjempiin esityksiin toisiaan lietsoen Jerobeam Salakyttä, Ynjevi Ylähuurteinen, Olga Halko, Joonas Ventti ja kumppanit hauskuuttavat satapäistä yleisöä. 

Bändin esityksessä on jotain outoa. Orkka kuulostaa pahasti epävireiseltä, mutta se lienee tarkoitus, sillä nythän on kyse pellehypyistä. Karmea todellisuus kuitenkin paljastuu, kun bändin pitäisi säestää Simon taidokasta epälaulua. Artisti jakaa nuotit yhtyeelle. Sen jälkeen myötähäpeä saa meidät tuijottamaan kengänkärkiämme. Kundit eivät todellakaan osaa soittaa. ”Pornolaulu” olisi vaatinut taitavan sovituksen ja ammattimaisen säestyksen toimiakseen. Nyt nuo molemmat elementit puuttuvat. Syntyy vain kaakeleiden kaiuttamaa kakofoniaa. 

Salminen on joviaali ja hermoton tyyppi, mutta rajansa se on hänelläkin. Mulkaisut bändin suuntaan eivät auta. Orkesterilla ei todellakaan ole mitään hajua miten soittaa edes alkeellista taustaa simppeliin ”Keltaiseen jääsärkijään”, jonka minäkin sentään osaan. Kappale loppuu siihen, kun Simo viskaa suureleisesti paperit käsistään ilmaan ja sukeltaa – altaan reunaan muka kompastuen – vaatteet päällä kierteellä veteen. Bändi pakkaa vaivihkaa instrumenttinsa ja katoaa nopeasti takavasemmalle. Yleisö antaa valtaisat aplodit tummassa puvussa altaassa selkäuintia polskivalle Salmiselle. Pelleshow on päättynyt. 

Kahdeksankymmentäluvun alussa Tapiola jäi entiseen elämääni. Äitini asui edelleen sitkeästi Menninkäisentien kolmiossaan. Kun perheemme vihdoin sai vuosikymmenen lopulla auton hankittua, tihenivät käynnit lapsuuteni maisemissa. Joskus 90-luvun loppupuolella olin taas tutussa paikassa Keskusaltaan amfiteatterin penkillä istumassa ja lasten temmellystä uimahallin ulkoaltaalla katsomassa. 

Nyt seurassani eivät tietenkään olleet pihan kundit vaan vaimoni ja kolme lastani. Äitini jutteli vanhimman tyttäreni kanssa. Vaimoni loikoili kirjaa lukien iltapäivän auringossa. Minä katselin ruokailun jälkeisessä raukeudessa kahden nuoremman vesileikkejä silmät puoliummessa. Yhtäkkiä valvojan pillin voimallinen särinä ravistaa minut hereille. 

– “Hei! Kuulkaa! Kenen pieni poika täällä hyppyaltaassa on ilman valvontaa! Kolmen metrin tornissa, tuolla!” Huutaa uimavalvoja ja puhaltelee vauhkona pilliinsä. 

– “Terve. Tuota. Joo. Se on meidän Tari. Kyllä se uida osaa ja hyppiä myös. Hyppää vaan! No niin. Mitäs minä sanoin. Mene vaan uudestaan! Iskä katsoo.” Rauhoitan tuohtunutta miestä. 

Laskeudun lähemmäksi ulkoallasta ja vaihdan muutaman sanan epäuskoisen uimavalvojan kanssa. Poika kapuaa varmoin ottein kolmoseen ja saman tien jalat edellä veteen. Koiraa uiden portaille, ylös altaasta ja taas betoniportaat korkealle torniin. Teinit seisovat tornitasanteella kunniavartiossa, kun nelivuotias vipeltää ohi ja näyttää hyppäämisen mallia. Päätään pyörittäen valvoja poistuu sisälle halliin. Minä varjostan kämmenellä silmiäni ja ihailen poikani väsymätöntä leikkiä Tapiolan kesän hohtavassa iltapäivässä.

2013 lokakuussa toteutuu vihdoin pitkään odotettu Tapiolan-matka. Pyöräytän auton parkkiruutuun Vääksyn Siltavoudintien A-talon eteen tasan kello kahdeksan lokakuun alun perjantaiaamuna. Kävelen kohti ulko-ovea, mutta en ehdi ottaa montaakaan askelta, kun tuttu hahmo avaa oven. 

– Missä sinä viivyit! Olen tässä jo varttitunnin odottanut. 

– Äiti! Lähtö sovittiin kello kahdeksaksi. Se on nyt pari minuuttia yli. 

– Turha selitellä. Olet myöhässä. Lähdetään nyt. Meillä on monta paikkaa, missä haluan käydä. 

Päivä on aurinkoinen ja lämmin. Syksyn kirjaviksi värjäämät lehdet leijailevat vienossa tuulessa, kun kurvaan Kanavatielle. Ainakin sää on kohdallaan. Alkumatka menee hiljaisuuden vallitessa. Vasta kun käännymme Holman risteyksestä kohti Ahtialaa ja moottoritietä, sanoo äitini ensimmäinen lauseen. 

– Kiva kun mennään. Minulla on ikävä Tapiolaan. Siellä oli kaikki niin paljon paremmin kuin Vääksyssä. Oli jumpat, hiihtomaastot, kirkko ja uimahalli. Työväenopiston ihanat ranskankurssit. Ja se Stockmannin Herkku. Prisman tavaratalosta sai… 

Kaarran auton 5C-talon pihaan. Mietin hetken, voiko tähän pysähtyä. Arkipäivän aamupuolella tuskin kukaan pahoittaa mielensä, jos jätän auton tähän, puoliksi nurmelle, niin se ei ole kenenkään tiellä. 

– Äiti. Mä haluan piipahtaa vallihaudoilla. Voit vaikka odottaa autossa sen aikaa. En ole kauan. Hyppään muutaman kaivannon yli. 

– Minä istun tuolla penkillä. Aurinko lämmittää niin mukavasti. 

– Okei. Käydään sen jälkeen Mäntyviidalla. 

Vallarit ovat ja pysyvät. Se on lohduttavaa kaiken purku- ja rakennusvimman keskellä. Tämän kaksimetrisen kaivannon yli on pakko päästä. Huh! Olipa tiukalla. Täällä on kaikki niin kuin ennenkin. Puustoa on harvennettu, mutta aivan hyvin tämä voisi olla vuosi 1963. Tai 1973. Pala nousee kurkkuuni. Pitää pyyhkäistä kämmenselällä silmäkulmia. Heilutan kättäni. Äiti ei huomaa. Nauttii näköjään syksyisestä auringonpaisteesta. Hyvä niin. 

Seuraavaksi menemme spatseeraamaan  Mäntyviidan promenaadille. Kello on vasta kymmenen. Antikvariaatti ei ole vielä auki. Tuon John Lennonin elämäkerran olisin voinut ostaakin. Harmi. Kino Tapiola on toinen säilynyt instituutio. Valion baaria ei ollut pitkään aikaan ja kaikki kaupat ovat nykyään Tapiontorilla tai sen ympärillä. Tässä oli kolmen Elannon rypäs ja tuossa autotallissa Tapiolan Yleishuolto. Kadun toisella puolella olivat posti, parturi ja hammaslääkäri. 

Ei kuhise elämää tämä osa Tapiolaa. Joskus tämä oli koko puutarhakaupungin kiihkeästi sykkivä valtimo. Kuljemme takaisin Menninkäisentielle. Nousen seisomaan B-talon pihanurmen isolle laakealle kivelle ja luon yleissilmäyksen viehättävien punatiilisten talojen kehään. Muistan helposti, missä kukin kaverini asui. Kukaan ei ole palannut takaisin. Ei kukaan. 

– Jätetäänkö auto tähän ja kävellään Tapiontorille vai mennäänkö autolla? 

– Mennään autolla. Minulla tuntuu jaloissa jo. 

Uimahallin parkkipaikalla on tilaa. Keskusallas on kadonnut. Sen kohdalla on valtava työmaa. Koko alue on kaivettu auki ja myllätty tunnistamattomaksi. Kaksi bobcatia pyörii hiekalla. Oikealla laidalla on kasa keltaisia putkia ja Garden Hotellin vieressä puretaan isoa läjää eristelevyjä. Toivottavasti ymmärrän oikein. Näyttää siltä, että allasta peruskorjataan. Tai sitten tähänkin nousee taas uusi blokki terästä ja lasia. 

Äiti onkin mennyt sisälle uimahalliin ja juttelee jonkun tuttavan kanssa kassalla. Hallista pelmahtaa raikkaaseen syyssäähän tuttu tuoksu. Mikä siinä on, että otsoni haisee yhtä pahalle kuin kloori. Taidan ollakin allerginen uimahalleille. Uimahallin nurkalta näen Tapiolan yhteiskoulun. Tai mitä koulustani on jäljellä. Massiivinen peruskorjaus on sielläkin menossa – toivottavasti. 

Uimahallilta suuntaamme kohti kirkkoa. Kävelemme uurnalehdossa. Muistoristit luovat pitkät tummat varjot lokakuun auringossa. Äitini pysähtyy hetkeksi. 

– Monta tuttua nimeä. Jumppakavereita… 

Heinäkuussa 2023 olen pyhiinvaelluksella Tapiolan tanhuvilla. Nyt ovat tyttäreni ja hänen kahdeksanvuotiaat kaksostyttönsä vuorossa. 

Aloitamme kierroksen Ainoan parkkihallista. Sinne voimme jättää auton koko päiväksi. Koska päivä on jo puolessa syömme lounasta Deliberi-bistrossa. 

Kuljemme Keskusaltaan reunan laatoituksella. Polkuveneiden ja jollien tilalle on tullut suppilautoja vuokraava yritys. Iltapäivän auringossa oikealla puolella kimmeltää edelleen ilmeisen hyvin asiakkaita houkutteleva Garden Hotelli. Vasemmalla nököttää lohduttoman näköinen uimahalli odottamassa remonttia, joka onneksi on todellakin tulossa.

Kahluualtaassa on vettä, mutta ei yhtään lasta ilakoimassa, vaikka tällaisena heinäkuisena päivänä, joskus kauan sitten, allas olisi tullut täynnä kirkuvia tenavia. Aurinkoterassilla loikoilisivat heidän vanhempansa teinien hyppiessä kolmen metrin tornista syvään ulkoaltaaseen. 

Tasan kaksi kuukautta myöhemmin olen jälleen Tapiolassa, nyt vaimoni kanssa. Syy vierailuun on Tapiolan peruskiven muuraamisen muistoplakaatin paljastukseen liittyvät juhlallisuudet Tessi-antikvariaatin edustalla Mäntyviidalla. 70 vuotta on tuona hetkenä kulunut Tapiolan syntysanoista. Juhlapuheissa lupaillaan kaikenlaista: Aarnivalkean koulu, Heikintori ja Tapiontori kunnostetaan. Uimahallin remontoijahan on jo löytynyt…