Rantaelämää

Osake Päijänteen rannalla

Kesälomani on tietysti se perinteinen viisi viikkoa juhannuksesta. Olemme myös perinteisesti viettäneet lähes koko kesäkauden vaimoni Heidin vanhempien suuressa, kolmikerroksisessa omakotitalossa Hakakujalla Vääksyssä. Alakerran pikkuhuoneistoon, Osakkeeseen, on oma sisäänkäynti. Osake on verholla kahteen osaan jakautuva parinkymmenen neliön huone, jossa on myös vessa ja alkeellinen keittiö. Tuo huone on ollut kesäkotimme 90-luvun alusta lähtien.

Autolla on helppo kuljettaa koko porukka tavaroineen Päijänteen rannalle. Nyt ensimmäisen kerran tulee sellainen tunne, että emme haluaisikaan viettää koko minun loma-aikaani Vääksyssä. Rehtorin asuinrakennus vehreine ympäristöineen houkuttelee jäämään. Ja onhan meillä vain kaksi ja puoli vuotta aikaa nauttia siitä ylellisyydestä. Myös Heidin vanhempien ikääntyminen on tuonut mukanaan jonkin verran kitkaa yhdessäoloon.

Vai vuokralinna Jäkessä?

Kaikilla perheemme jäsenillä on sellainen olo, että olemme lomamatkalla heti astuessamme aamulla kivilinnan aamuauringon lämmittämille portaille istumaan kahvikuppi tai murolautanen kädessä. Kesällä opistolla ei ole toimintaa, joten pihapiiri on rauhallinen. Linnunlaulu raikuu selkeänä. Alueen vähäinen autoliikennekin on kokonaan tauonnut. Lapset saattaa huoletta jättää leikkimään pihalle, kunhan silloin tällöin vilkaisee ikkunasta etupihan paisteeseen. 

Hakakujalla vaikuttaa kaikki olevan entisellään. Mutta se on vain harhaa. Inkeriä – ja erityisesti Vikeä – tuntuu kesävieraiden eritahtinen aikataulu häiritsevän, vaikka olemme pääasiassa omissa muonissamme. Ainakin yksi yhteinen ruokahetki pyritään pitämään, mutta sekin vaatii monenmoisia järjestelyjä kolmen lapsen kanssa.

Ristivetoa

Isännän kanssa viskipullon ääressä vietetyistä yönseuduista on hohto kadonnut. Tarin ristiäispäivänä 1993 lopulla tapahtunut yhteenotto minun ja Viken välillä varjostaa edelleen käyntejämme, vaikka molemminpuolinen anteeksipyyntö ja -anto on tapahtunut. Tuo joululauluja huutaneen yläkerran radion pienemmälle laittaminen ja sitä seurannut Viken suhteeton raivokohtaus painaa kaikkien mieltä.  Jutut viskipullon ääressä kiertävät kehää. Vike saattaa kertoa saman tarinan uudelleen heti seuraavana iltana. Musiikkipuolella olemme siirtyneet digiaikaan. Seitsemän CD-levyä nielevä karusellisoitin takaa tauttoman instrumentaalimusiikin virran. Jotain puuttuu. Tai jotain on tapahtumassa. Jotain, jota en osaa selittää. Viljon ärtymiskynnys on kovin matala. Mikäs siinä istua hiljaa viskilasi kädessä ja kuunnella the Shadowsia – sekä loputonta tarinoiden kertomista. Ja varoa sanomasta mitään poikkipuolista…

Sirkkusen ranta

Kaikesta tästä huolimatta pääosa kesästä vietetään Päijänteen maisemissa. Taria vaunuissa työntäen suuntaamme heinäkuun lämmössä Sirkkusen hiekalle, jonka matala ranta on kuin tehty lasten vesileikkejä varten. Helteisenä viikonlopun iltapäivänä paikan suosio on hieman liiankin suuri. Joukossa on aina muutama kaljan voimalla möykkäävä nuori, mutta laajalta rantahiekalta löytyy aina syrjäinen ja rauhallinen paikka viettää pari tuntia uiden ja auringossa maaten. Kuuma ilma väreilee. Koko ranta on yhtä liikettä veteen ja pois vedestä. Ilma täyttyy lasten kirkumisesta ja aikuisten kielloista. Kesäkioskille kertyy jonoa. 

– Okei. Mutta ette osta mitään jättitötteröä sitten. Mulle voit tuoda mansikka-Eskimon.

Autolla pääsee

Autolla pääsemme helposti Heidin siskon ja veljen luokse. Molemmissa kyläpaikossa odottaa samanikäisiä kavereita kaupunkilaisserkkujaan. Joskus tytöt jäävät yöksikin. Isomummin luona ehdimme myös kyläilemään, usein Inkeri mukana. Juditilla on aina runsas kahvipöytä odottamassa. Jokaista sorttia pitää ottaa ja kahvin kanssa ei mitään kevytmaitoa tarjota. Kermanekka on pöydän keskipiste. Hakakuja saa toimia kortteerina ja illallisen syöntipaikkana. Corolla kulkee ketterästi kyläteillä ja isommillakin väylillä kohti uusia nähtävyyksiä ja uimarantoja.

Kalifornialainen pila

Usein teemme Osakkeessa omat sapuskamme ja istumme rauhallista lomailtaa etupihalla valkoviinilasin ääressä. Kesän suosikkiviini on kalifornialainen, Suomessa pullotettu chardonnay. Jotain on pullojen teossa mennyt pahasti pieleen. Kahtena iltana peräkkäin kaula katkeaa Alkosta ostetulla korkkiruuvilla pulloa avatessani. Toisella kerralla kaula halkeaa moneen palaan. Suurimman sirpaleen terävä sivu vielä vetäisee syvän haavan ranteeseeni. Kaadan viinin rikkoutuneesta pullosta kahvinsuodattimen läpi laseihin. Heidi sitoo ranteeni. Viinin tietysti juomme.

Tapaus harmittaa kuitenkin niin paljon, että marssin seuraavana päivänä Vääksyn keskustan pikku myymälään ja reklamoin tuotteista kassan takana jököttävälle Justiina Puupään kaksoisolennolle. Vastaukseksi tulee pitkiä katseita ja epäilevää mutinaa. Justiinaa ei naurata vitsini alkoholin vaaroista. Vasta kun näytän siteen ranteessani ja poimin kassistani rikkoutuneet pullot sekä samasta kaupasta ostetun asianmukaisen pullonavaajan, saan hänet uskomaan tarinani paikkansa pitävyyteen. Poistun Alkosta kaksi ilmaista kalifornialaista valkoviinipulloa Marimekon kesäkassissa. Ranteessani näkyy vieläkin arpi muistuttamassa kesän erikoisesta.

Paslu

Toinen erikoisuus on elokuussa Maaseutuopiston kivilinnan pihalle viritelty vesiliukumäki: varmaankin Järvenpään Kauppamies-marketin alelaarista poimittu, punaisesta muovista tehty liuku, joka laitetaan pihanurmikon alaspäin viettävälle osalle ja jonka sisään johdetaan vettä puutarhaletkulla. Paine saa veden suihkuamaan liukumäen laitojen rei’istä. Hauskaa on lapsilla pihalla telmiessä ja melkein yhtä hauskaa on vanhemmilla käyttöohjeen varhaista konekäännöstä tavatessa. 

– Paslu? Mikä ihme se on? 

– Ei tässä kovin monta osaa ole. Kyllä sen täytyy olla tällainen metallinen tappi, jolla tuo liukas muovimatto pysyy paikallaan. 

– Mitä sanakirjaa siellä Kiinassa on selailtu? Paslu!

Paslu jää perheen sisäiseen sanastoon tarkoittamaan metalli- tai muovitappia, jota teltan pystytyksessä tarvitaan, siis vaarnaa.

Uusi vuosi, uudet hiekat

Vuoden 1996 lopulla Viken kunto heikkenee siihen malliin, että päätös lopettaa viikonloppuvierailut ja Osakkeen käyttö kesäasuntona on helppo tehdä. Olemmehan lomaviikkojen ulkopuolella jo tutustuneen Järvenpään ja sen naapurikaupunkien tarjontaan. Heidi tutkii innokkaasti paikallislehden, Keski-Uusimaan, juttuja rannoista ja mielenkiintoisista käyntikohteista sekä tietysti käyttää hyväkseen opettajanhuoneen verkostoa poimiakseen talteen retkeilyideoita. Lehtileikkeitä kertyy ja OAJ:n kalenterin takasivut täyttyvät muistiinpanoista. Kesä lähenee harppauksittain…

Hyrylän kuoppa

Hyrylän autogetton keskeltä ei uskoisi löytävänsä kesäparatiisia. Sellainen siellä urheilukeskuksen kupeessa kuitenkin oli. Pieni luonnon hiekka-alue pohjaveden täytättämine uimakuoppineen. Ja sen verran virallinen ranta, että siellä oli kiipeilytelineet, hurja kahdenistuttava keinu ja – kesälomakaudella – pieni kioski, josta sai ne pakolliset jäätelöt. Aikuisten eväät olivat säännöllisesti café au lait -sekoitus valmiina termoksessa ja muutama reissumies vaihtelevilla täytteillä. Voileipiä oli lapsillekin, mutta juomaksi heille kelpasi vain mansikanmakuinen pillimehu. Toinen entiselle hiekkakuopalle syntynyt iso uimaranta-alue oli myös Tuusulassa. Siellä emme viihtyneet. Nuorisojengit terrorisoivat paikkaa käytöksellään ja kovaäänisellä musiikilla. Hyrylän pikkukuoppa sen sijaan oli lapsiperheiden valtaama. Valvovia silmiä oli runsaasti.

Kellokosken pikkuranta

Rauhallinen uimapaikka löytyi Kellokoskelta Keravanjoen mutkasta. Ranta oli sen verran hyvin piilossa, että sinne ei osannut ellei joku ollut vihjannut paikan olemassaolosta. Eräs käynti jäi erityisesti mieleen. Autoradiosta kajahtivat uutiset juuri kun olin veivaamassa Corollaa parkkiin: Britannian humuprinsessa Diana oli menehtynyt paparazzien jahtaamana auto-onnettomuudessa.

Kellokoskella oli myös erään yhdistyksen päiväksi vuokrattava rintamamiestalo aivan Keravanjoen läheisyydessä. Pihalla oli nuotiopaikka ja vuokraan kuului soutuveneen käyttö. Veneellä oli mukava soudella pitkin kapeaa ja paikoin rämettynyttä joenuomaa. Ruovikossa pesivä kaulushaikarapari pelästytti meidät usean kerran kovalla siipien läpseellä ja räähkymisellä.

Talviuintia

Myös talvi- eli avantouintiin sopivaassa ja vähällä käytöllä olevassa Itämerikeskuksen rantasaunassa istuimme ahkeraan. Heidi oli saanut minut Vanhankylänniemen uintivuoroilla innostumaan avantouinnista. Tuusulanjärvi kelpasi sentään talvella uintipaikaksi. Muuten järvi soveltui vain souteluun – pyykkipoika nenässä. Heti kesä lämmetessä toi päivä päivältä lisääntyvä mätänevien levien kalmanhaju lisääntyviä hengitysvaikeuksia järveä kiertävällä pyörälenkillä. Innostus kylmäuintiin oli kova noin kolme vuotta.

Kävimme paitsi Vanhankylänniemessä, myös Itämerikeskuksen saunassa ja avannolla ja Kuusijärven suuressa kahden tavallisen saunan ja yhden savusaunan muodostamassa kokonaisuudessa jopa kaksi kolme kertaa viikossa. Avantouinnin huippuvuosi oli minun osaltani 2002. Osallistuin SM-kisoihin Ikaalisten Kylpylässä. Matka oli 25 metriä rintauintia. Olin eräni paras, koska voittaja ui väärällä tyylillä. Kuvittelin kamppailevani mitalisijoista. Kun kisan päätyttyä vilkaisin ilmoitustaululle karu totuus paljastui. Olin ikäsarjassani jaetulla sijalla 39, tosin yli sadan kilpailijan joukossa.

Lohtua toi Ikaalisten Kylpylä toimitusjohtajan ja ravintolapäällikön istahtaminen pöytäämme pubissa, jossa olimme nauttimassa aperitiivejä ennen ravintolaan menoa. He tarjosivat meille talon parasta kuohujuomaa ja saimme ravintolassakin kuninkaallisen kohtelun. Avantouinti-innostukseni päättyi pari vuotta myöhemmin, kun keksin yhteyden toistuvien keuhkoputkentulehdusten ja jääkylmän veden välillä. 50 metriä muutama-asteisessa vedessä ei kerta kaikkiaan sopinut minun fysiologialleni. Heidi vielä jatkoi hiipuvaa harrastusta käyden muutaman kerran vuodessa pulahtamassa.

Mäntsäläläisiä

Hieman kauempana Keravanjärven reunalla, Mäntsälässä, oli kaksikin rantaa: yksi mäntsäläläisille ja toinen muille. Ei siellä kukaan vahtia pitänyt. Mekin muutuimme nopeasti mäntsäläläisiksi – ranta oli siistimpi ja siellä oli laituri, josta saattoi hyppiä pää edellä uimaan. Mutkainen tie aiheutti tuttua pientareelle pysähtymistä. Yksi jos toinenkin lapsista kärsi autopahoinvoinnista. Vääksyn matkalla suoraa moottoritietä ajaessa kuskia lukuunottamatta koko muu porukka oli syvässä unessa, kun ohitimme Järvenpään lämpövoimalan.

Mäntsälän kunnanranta

Keravanjärveä kauempana käytiin, jos matka muutenkin vei rannan lähistölle. Hyvinkään Sveitsin maauimala oli hieno laajoine nurmikenttineen, mutta kaipasimme jotain intiimimpää uimapaikkaa. Yksi sellainen oli Mäntsälän kunnan ranta. Autossa kun ei ollut ilmastointia, houkutus pysähtyä Mäntsälässä oli suuri. Paluumatkan Vääksystä teimme säännöllisesti vanhaa Lahdentietä pitkin. Moottoritie oli kesäkuumalla puuduttavaa ajaa eikä kauniista ympäristöstä voinut puhua. Vanha tie tarjosi ajajalle vaihtuvia nopeusrajoituksia ja kyytiläisille kesän kukoistukseen loihtimia tienvarsimaisemia. Usein kävimme myös paikallisessa maatilan suoramyyntikaupassa. Virvoittavan pulahduksen jälkeen loppumatka  taittui paljon miellyttävämmin.

Tee-se-itse -piha-allas

Olin pikkupoikana haaveillut uima-altaasta omalla pihalla. Maaseutuopistolla päätin tuon haaveen viimein toteuttaa – lapiolla ja rautakangella. Alppiruusupensaiden välissä, taloa reunustavan metsikön laidassa, oli sopiva paikka kaivuutyölle. Olisi uimakuopan voinut muuallekin lapioda, mutta tämän kohdan edut olivat selvät: pensaiden antama näkö- ja tuulensuoja sekä näkymä Tuusulanjärvelle.

Tartuin siis pistolapioon ja kankeen. Yhden iltapäivän aikana syntyi halkaisijaltaan parimetrinen ja vajaan metrin syvyinen kuoppa, jonka peitin pressulla. Alakerran vessasta lorotin kuopan täyteen lämmintä vettä. Jo Kinnarinkadulla käytössä ollut omatekoinen liukumäki – aineksina opiskelijakämpän parvekkeen rahi, keittiöjakkara ja superliukas pala muovimattoa – täydensi rakennelman. Kuopassa kävi kova melske koko kesän. Aikuisetkin nauttivat kaulaa myöten vedessä istuen hienosta maisemasta ja kylmästä oluesta. Kerran viikossa tyhjensin ”uima-altaan” ämpärillä, pesin pressun ja ja annoin sen kuivaa – saniteetti pysyi näin kunnossa.

Toinen piha-allas

Kun tulimme toiselle asumiskierrokselle kivilinnaan huomasimme harmiksemme, että joku oli täyttänyt kuopan risuilla ja lehdillä. Harkitsin hetken lapioon tarttumista, mutta vuoden ollessa jo syyspuolella, jäi uimakuopan entisöinti tekemättä. Toinen syy päätökseen oli Kinnarinkadun naapureilta pitkäaikaiseen lainaan saamamme iso, kompressorilla täytettävä, räikeän sinivalkoinen ja muovinen piha-allas. Puutteellisen estetiikan vuoksi sijoitimme sen takapihalle keittiön ikkunan alle. Altaan lämpimässä vedessä lojuttiin marraskuulle saakka.

Vääksyn Kesään

Hyrylän kuopalla käynti loppui sopivasti vuosituhannen vaihteessa. Alueella oli tehty massiivista ilkivaltaa: keinu oli rikottu, kioskiin murtauduttu ja uimakuopan pohjalla näkyi polkupyöränraatoja ja muuta roinaa. Hiekallekaan ei ollut menemistä; kiviin murskattujen pullojen sirpaleet kiilsivät ilta-auringossa. Käännyimme pois surullisella mielellä. Paras uimakuoppamme oli tuhottu.

Onneksi talven aikana tapahtui käänne kohti tuttuja kesämaisemia. 2001 rantaelämä siirtyi takaisin Vääksyyn. Ei kuitenkaan Päijänteen rannalle vaan Vesijärven Saittan alueelle. Olimme ostaneet jalasmökin Vääksyn Kesän osuuskunnan alueelta. Mutta ranta- ja muukin elämä jatkui nyt mökkikylässä, jossa ei seuraa puuttunut. Alueelle, jonka koko oli noin 800 x 600 metriä oli ahdettu 145 mökkiä. Kyllä, luit oikein: 145.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani Kymmenen vuotta linnaa (Mediapinta 2021)