The Beatles oli hajonnut. Se tieto kuului ja näkyi jopa tämänkin valtakunnan uutisissa ja sanomalehdissä. Uutta Beatles-musiikkia ei enää koskaan tulisi. Se oli nyt aivan varmaa. ”Kai ne nyt jotain musiikkia tekee ihan yksinkin?” oli kysymys, johon saatiin vastaus nopeasti. Ringo julkaisi oman ”Sentimental Journey” -albuminsa ensimmäisenä yhtyeen jäsenistä. Sitä rynnättiin levykauppaan ostamaan ja sitten kotona raskaasti pettymään.
Albumi sisälsi musiikkia, jota isoäitini ehkä mielellään kuuntelisi. Levyllä oli evergreenejä, jotka olivat olleet suursuosikkeja ennen rock’n’rollin vyöryä yli maapallon. Tyrmistys näkyi jokaisen kasvoilla, kun LP laitettiin pyörimään levylautaselle. Mummuni kurkisti huoneeni ovesta sisään, läpsäisi käsiään yhteen ja huudahti, että kerrankin soitatte hyvää musiikkia. Se oli arvio, joka sinetöi levyn kohtalon. Tungin sen s-kirjaimen kohdalle levyhyllyyn. Sinne se jäi vuosikymmeniksi.
Paul McCartneyn sävellykset Beatles-aikoina olivat olleet minun mieleeni, varsinkin ne menopalat ja niiden littlerichardmainen falsettikirkuminen. Balladeista en muutenkaan suuremmin välittänyt. Ensimmäinen itse ostamani Beatles-single oli ”Hey Jude” kääntöpuolellaan ”Revolution”. B-puoli sai runsaasti enemmän soittoaikaa, vaikka rääkyjä tällä kertaa olikin John Lennon. A-puoli, ”Hey Jude”, jatkui ja jatkui ja jatkui yhä vain. ”Miten singlen yhdelle puolelle on saatu mahtumaan näin paljon musiikkia?” ihmettelin, kun naa-naa-naat viimein lakkasivat kuulumasta.
McCartneyn sooloalbumi ”McCartney” hämmensi myös taidokkaaseen ja monikerroksiseen beatletyyliin tottuneita korvia. Paul soitti kaiken itse ja lauloi päälle. Jälki oli jotenkin riisuttua ja korutonta. Aivan kuin jotain puuttuisi. Puuttuihan siitä – ne kolme muuta. ”Maybe I’m Amazed” sentään oli lähellä sitä, mihin the Beatles jätti diggarin. Muuten levy – silloin 1970 kuultuna – tuntui jotenkin puolivillaiselta. Nyt ei sentään mummu tullut kiittämään kivasta musiikista.
Ringo olikin nopein vetäjä nelikosta. Tämän toisen levyn kohdalla lännenelokuvan termi on paikallaan. Nyt en rynnännyt levykauppaan. Onneksi onnistuin kuulemaan tämä Nashvillessä levytetyn country-albumin levyyn syvästi pettyneen kaverini luona. Kantria ei 70-luvun alussa kukaan meistä kuunnellut ja tämä ”Beaucoups of Blues” – eli monet bluusit – oli kaiken lisäksi tylsä ja mitäänsanomaton. Vaikka soittajat olivat countryn kehdon huippuja, Ringon laulu oli tavallistakin epävireisempää.
Marraskuussa jysähti. George Harrison julkaisi kolmoisalbumin! Uskoni siihen, että joku beatleista saisi jotain hyvääkin aikaiseksi palautui kertaheitolla. ”Garbo speaks!” julisti New Musical Express verraten levyä Greta Garbon onnistuneeseen siirtymiseen mykkäelokuvista äänifilmeihin. Jälkeenpäin kävi selväksi, että tällä levyllä Harrison tyhjensi Beatles-aikojen käyttämättä jääneiden laulujen pajatson. Levyä kuunneltiin ahkeraan, jopa sitä kolmatta kiekkoa, jolla oli vain improvisoituja kitarainstrumentaaleja. Vuosi 1970 alkoi näyttää hyvältä!
Ja vielä paremmalta se näytti ja kuulosti, kun John Lennon sai soolonsa valmiiksi. Raju ja tyly oli ”Plastic Ono Band” alusta loppuun. Olisikohan tämä ollut ensimmäinen albumi, jolla kuultiin se toinen f-sana? Voimatriossa Ringo oli rummuissa ja Johnin Hampurin ystävä Klaus Voormann bassossa. Sinänsä outoa oli, että tätä huutoterapialla mylvivää albumia kuunneltiin siinä missä 70-luvun alun kepeitä poplevyjäkin. Tuo kertoo paljon myös Lennonin kyvystä säveltäjänä ja soittajana. ”Hyviä biisejä”, sanoi kaveripiirin vertaisarviointi. Ystävälleni sattui ”hassu moka”, kun hän nappasi levyn kaupan laarista etukannen perusteella. John Lennon ja Yoko Ono nimittäin julkaisivat samannimiset albumit yhtäaikaisesti. Etukannet ovat identtiset lukuunottamatta pientä sävyeroa valokuvassa. Olisi kannattanut vilkaista takakanttakin. Yokon albumi se vasta raju ja tyly olikin…
Ehdittiin pitkälle vuoden 1971 puolelle ennen kuin Paul McCartney sai toisen soolonsa ulos. ”Ram”, suomeksi pässi, kolahti minulle kovaa sekä aiheutti kaveripiirissä ja myöhemminkin vitsailua tuon albumin nimen ja oman sukunimeni osalta. Osasihan se Paulkin tehdä hyvää jälkeä ja vieläpä soittamalla pääosan instrumenteista itse. Tuleva Wings-yhtyeen Denny Seiwell oli rummuissa. Levy lytättiin totaalisesti musiikkilehdistössä, joka oli seonnut Lennon-hurmioon. John itse löi lisää löylyä kutsumalla Paulin musiikkia ”mummomuzakiksi” ja avoimesti vittuilemalla Paulille omilla levyillään. Koville se otti Beatlesin hajoaminen Johnillekin.
Minulle tuli Melody Maker -musiikkilehti kotiin kannettuna 1971 alkaen muutaman vuoden. Lehdessä oli paljon mielenkiintoista luettavaa, levyarvosteluja ja juttuja bändeistä pääasiassa. Yhtä kiinnostavia olivat mainokset ja kiertueilmoitukset. Suomeen levyt tulivat yleensä viikkoja tai jopa kuukausia myöhässä. Usein kun kävin lehden kanssa Musiikki-Wagerilla kyselemässä uutuuslevyjen perään, vastaus oli ”ei ole vielä edes tukussa”.
Lennonin ”Imagine” ehti kauppoihin syksyllä 1971 ja McCartneyn uuden bändin Wingsin ”Wild Life” joulukuussa samana vuonna. Pidin ”Wild Life” -albumista ja varsinkin sen ulkopuolelle jätetystä rankasti rokkaavasta singlestä ”Give Ireland Back to the Irish”. Single oli rajusti kantaaottava – sen minkä sanoista ymmärsin ja osasin yhdistää Irlannin tapahtumiin. ”Imagine” -levystä oli oikeastaan pakko pitää. Singlenä biisi oli hyvä, mutta samanniminen LP oli sokeroitu versio ensialbumista. Ei ”Wild Life” sekään mikään mestariteos ollut. Puolin ja toisin piikiteltiin, joka ei todellakaan parantanut musiikkia. Vihanpito harvoin synnyttää kivoja popralleja…
Selailen uutta Melody Makeria, silmäilen levyarvosteluja ja yhtye-esittelyitä puolihuolimattomasti. Sanakirjaa en jaksa kaivaa esiin, joten kaikkea en ymmärrä, mutta tälläkin tavalla oppii koko ajan lisää. Helsinki ja Turku… Silkkaa suomen kieltä. Kiertuemainos on Paulin uuden Wings-yhtyeen. Paul McCartney on tulossa Suomeen elokuussa! The Beatles-yhtyeen jäsen esiintyy Helsingissä messuhallissa bändin kanssa! Tuohon konserttiin on aivan pakko päästä.
Soitin Veli-Matille, joka oli tietysti heti valmis lähtemään. Markun tavatessani hänen vastauksensa oli yhtä innostunut ja myönteinen. Minua alkoi jo jännittämään, vaikka konserttiin oli vielä kuukausia aikaa. Sitten juuri ennen vappua sain hirvittävän uutisen. Veli-Matti oli jäänyt koulumatkalla auton alle. Vapun jälkeen lippu roikkui puolitangossa. Olimme Markun kanssa niin järkyttyneitä, että koko ajatus konsertista tuntui mahdottomalta. Olihan Veli-Matti juuri se, joka minut johdatti Beatles-musiikin maailmaan. 16-vuotiaana kesäloma ja kesätyöt veivät ajatukset vähitellen pois tragediasta. Kun liput tulivat myyntiin, minä ja Markku olimme jonottamassa Helsingin konsertin lippuja Lippupalvelun ulkopuolella hyvissä ajoin ennen kuin ovet avattiin. Ajatus mennä myös Turkuun hylättiin vähin äänin. Liput olivat kalliita, pari kymppiä.
Neljäs elokuuta olimme ryysiksessä messuhallin ovilla. Ensimmäinen rock-konsertti pani polvet muutenkin tutisemaan. Paul McCartneyn ilmestyessä lavalle tuntui kuin olisin ollut todistamassa ulkoavaruuden otuksen astumista maan pinnalle. ”Paul! Paul! Paul!” -huudot kaikuivat karussa hallissa kunnes ”Bip Bop” -humppa löntysteli käyntiin. Ei ollut valoshowta, ei lavasteita, ei soittajien loikkimista eikä hyppelehtelemistä. Oli vain pari laskuvarjoa levitetty auki lavan sivuille. Linda sormeili sähköpianoa kirkkaan spotin valokeilassa, mutta muuten lava oli niin hämärä, ettei Paulia olisi muuten tunnistanut kuin Rickenbacker-bassosta, joka roikkui hänen kaulassaan.
Tapiolan yhteiskoulun voimistelusalissakin oli enemmän fiilistä amatööribändi-iltana. ”Keine Schau”, sanoisi Reeperbahnin kapakan asiakas. Tunti meni tuntemattomien biisien kuurouttaessa korvani. Loppuun, eräänlaisena encorena, oli säästetty ”Maybe I’m Amazed”, tuossa vaiheessa ennenkuulumaton rocknamu ”Hi, Hi, Hi” ja viimein Beatlesin paras lainakappale ”Long Tall Sally”. ”Sally” sai yleisön ryntäämään lavan eteen, vaikka yrmeä portsariarmeija yritti kaikin voimin estää yleisöä ”riehaantumasta”. Korvieni soiminen kesti monta päivää.
Kuva: Facebook/Wings Tour Bus
Yli kolmekymmentä vuotta meni seuraavaan kertaan. Noina vuosikymmeninä ehti tapahtua paljon sekä omassa elämässäni että beatlejen soololevyrintamalla. Lyhyesti sanottuna: Ringo romahti lukuunottamatta ”Ringo” – albumia, jonka pelasti muiden beatlejen sävellykset ja soitanta; Harrison hiipui levy levyltä, kunnes äänikin petti; Lennonin ”kostea viikonloppu” kesti aivan liian monta vuotta; Paul porhalsi popaallon harjalla muilta karkuun. Kun Wings pääsi vauhtiin, se latasi pöytään täyskädellisen verrattomia popalbumeja: Red Rose Speedway, Band on the Run, Venus and Mars, At the Speed of Sound ja London Town. 2004 vuoden Olympiastadionin keikalta oli lupa odottaa paljon hyviä Beatles- ja Wings-biisejä sekä tietysti parhaita paloja McCartneyn lukuisilta omilta soololevyiltä .
Halusin viedä nuorimman tyttäreni katsomaan oikeaa elävää beatlea. Olin ajoissa liikkeellä ja sain paikat kentälle. Kun vanhin tytär poikaystävänsä kanssa halusi myös mukaan, ei jäljellä ollut kuin takakaarteen istumapaikkoja. Tämä oli onni onnettomuudessa, koska juuri ennen konserttia minä ja nuorempi tyttäreni kumpikin sairastuimme kunnon kesäflunssaan kuumeineen.
Vanhin tytär ja poikaystävä pääsivätkin kentälle lähelle lavaa. Me kaksi flunssasta häthätää toipunutta hytisimme kauniissa kesäkuun illassa juuri ennen juhannusta topattuina lämpimiin vaatteisiin kuin pilkillä ollessa. Jättiskriiniltä näimme jotain ja musiikki kuului paikoillemme melko hyvin, mutta mitään ekstaasia emme todellakaan kokeneet. Muutenkin tuollainen stadionkeikka on konsertin irvikuva. Kolmestakymmenestätuhannesta katsojasta muutama sata pääsee tarpeeksi lähelle lavaa saadakseen aikaiseksi livefiiliksen. ”Lady Madonnan” kuvakavalkadissa vilahti Tarja Halosen kuva ja ne naa-naa-naat eivät olleet millään loppua. Huvittava yksityiskohta oli ”Live and Let Dien” ilotulituksen katoaminen valoisaan suomalaiseen kesäiltaan. Asia, joka huvitti Paulia itseäänkin.
Sitten ei mennytkään kuin seitsemän vuotta, kun seuraava mahdollisuus avautui. Nämä olivat vielä niitä aikoja, kun suuret nimet, jotka ensi sijassa menivät Moskovaan keikalle, saattoivat pysähtyä Suomeen matkan varrella poimimaan talteen muutaman miljoona euroa. Sain American Express -luottokortin omistavan ystäväni varaamaan meille ennakkoon kohtuullisen hyvät paikat lavan vasemmalta sivustalta. Toinen konserttiin menevä ystäväni otti meidät kyytiin Järvenpäästä, joten minun ei tarvinnut hermostua Hartwall-areenan pysäköintisumpusta.
Kuva: The Telegraph
Kolmas kerta toden sanoo… Joulukuun 12. päivän keikka oli erinomainen, pitkä ja hyvin miksattu. Lähes kolme tuntia Paulin parhaita paloja oli melkein liikaa, mutta intensiteetti pysyi korkealla koko ajan eikä soitettujen kappaleiden joukossa ollut ainuttakaan, jota en tunnistanut. Tällä kertaa pyrotekniikkakin pelasi. Bändi oli pitkän rundin tuomassa hyvässä tikissä: soitto kulki kuin juna ja lauluharmoniat olivat kohdallaan. Kylmiä väreitä riitti minulle ja pojalleni, joka oli nyt vuorossa päästä Paulia kumartamaan. Kolmen aikaan aamuyöstä olimme takaisin Vääksyssä, lopen uupuneina mutta onnellisina.
Paul McCartney keikkailee edelleen 80-vuotiaana vetreänä vegaanivanhuksena. Viimeisimmät levytkin ovat olleet vähintään kelvollisia. Kaikki hyväkin loppuu aikanaan, mutta harvalta populaarimusiikin artistilta tulee jäämään perintönä maailmalle yli 1000 sävellystä ja kymmeniä albumeita erittäin laadukasta popmusiikkia. Ja show jatkuu edelleen…