Oothan meille vanha tuttu

60-luvun alussa Menninkäisentien joulupukki on harmaanuttu. Maailma on mustavalkoinen. Pienessä neliönmuotoisessa valokuvassa kameran linssi on tavoittanut keskimmäiseksi ison miehen, jolla on valkea parta.

Joulu-ukon vaatteet ovat kauniisti harmaan eri sävyissä. Pukin vieressä seisoo pikkupoika juhlatamineissa – mirri ja kovat kaulassa – katsoen anovasti jouluäijään päin, josko tämä voisi kohta poistua, että päästään jouluaaton ohjelman kohokohtaan, lahjojen jakoon. 

Pari joulua eteenpäin ja pukki onkin jo tutunomainen punavalkoinen turpea ilmestys. Kuusi on tummanvihreä ja sen juurelle kasatut paketit loistavat salamavalon loihtimissa luonnottoman kirkkaissa väreissä. Poikakin on muuttunut. Pää yltää jo köyryselkäisen valkoparran hartialinjaan. Vaatetus on tyyliä ”smart casual”; vain valkoinen kauluspaita, jonka ylin nappi on rennosti auki, on muistuttamassa juhlahetkestä. Pojan ilme on kiusaantunut. Vieläkö tähän pitää alentua…

Teini-ikäisenä joulu tarjosi minulle ensimmäisen työpaikan Hongan uintijaoston kuusenmyyjänä. Kotona vietetyn jouluaattoillan sijaan alkoi houkuttamaan kaveriporukka. Poutapolun Klitsussa oli omanikäistä seuraa tarjolla aattoillan kääntyessä kohti yötä. Usein oli myös joku onnistunut joko isoveljen avustuksella tai muuten hankkimaan viinipullon. Erään kerran jaettavaksi ilmestyi iso Johnny Walker Red Label -viskipullo. Kuinka kävely kotiin sujui, en pysty sanomaan. Ainakin olin paluumatkalla kuusen kylkeen onnistunut korvani verille naarmuttamaan. 

Kuusivarkaisiinkin sorruimme Cassun hallintaan annetun viisikymppisen houkuttelemana. Turhaahan sitä oli kuusen ostoon käyttää, kun Tapiolan metsät kasvoivat tiheään havupuita. Hain autotallista sahan ja aatonaattona kolmen kundin voimin kellistimme kaksi sopusuhtaista joulupuuta. Cassun äiti ihmetteli ääneen saamansa puun rungon kuraisuutta. Ensimmäisen haimme Vallihautojen laelta, mutta toisella hakureissulla iski laiskuus ja tyydyimme aivan autotien varrella kasvaneeseen yksilöön. Tuo runsaasti roiskeita saanut puu sitten koristi joulunpyhät Cassun perheen olohuonetta.

Vuosikymmenen lopulla pukki ei meille enää löytänytkään. Vanhempieni avioero karkotti ensin joulu-ukon. Sitten hävisi joulupuu parkettia roskaamasta. Seuraavaksi lopetettiin turha joululahjojen osto. Lopulta joulupyhät olivat vain kalenteriin punaisella kirjasimella painettu sarja numeroita. Muutama vuosi mentiin tähän malliin. Autoakaan ei enää ollut, joten haudoilla käynti ja sukulaisvierailut muuttuivat julkisilla liian hankaliksi. Julkinen liikenne joulupyhinä oli jo tuolloin olematonta. 

70-luvun puolivälissä äitini veli varmaan koki jonkinlaisen henkisen jouluherätyksen, kun erään jouluaaton iltapäivällä Volkswagen kaartoi loskanharmaaseen Menninkäisentien pihaan. Volkkari vei meidät Pakilaan. Enoni rintamamiestalo oli tilava ja tuoksui joululta. Bigi-täti hyräili ruotsalaisia jouluviisuja ja hääri keittiössä tonttulakki päässä aaton ruokia kokaten. Enoni soitti kasettisoittimella radiosta nauhoittamaansa Juice Leskisen ”Sika” -rallatusta. Enoni oli huumorintajuinen mies. Neljättä kertaa peräkkäin soitettuna Juicen teräväsanainen joulusatiiri alkoi kuitenkin puuduttamaan. Enoni ei tuntunut saavan kyllikseen laulusta. Kinkun ja muiden pöydän antimien kanssa oli hieman sama juttu. ”Isiltä loppuu vyö…”

Arvostin kyllä enoni elettä, sillä sisimmässäni kaipasin takaisin lapsuuteni jouluihin, sinne harmaasävyiseen aikaan. Joulut Pakilassa olivat hyvä korvike. Niin kuin aaton aterialla tarjoiltu viini. Enoni oli antelias ja säästeliäs yhtäaikaa. Yksi pullo laadukasta punaviiniä riitti hyvin. Punaviinin loputtua pöytään ilmestyi punkkupullossa kotitekoinen omenaviini. Se oli kylmänä raikasta ja vahvaa. Kyllä sillä joulun hengen tavoitti. Aattoiltojen hienoin hetki vietettiin takkatulen loisteessa enoni lukiessa ääneen sodanaikaisia päiväkirjojaan. Paluukuljetuksen hoiti vissylinjalla ollut serkkutyttö.

Opiskeluvuosina joulu tarkoitti pitkää synkkää taukoa keskellä synkintä vuodenaikaa. Noina vuosina kapakat pysyivät joulupyhinä pääosin kiinni, joten kaveriporukalla juhlimaan päästiin kunnolla vasta joulukuun viimeisenä. Pukkeilu oli vaihtunut muutaman päivän tonttuiluun. Yhden jouluenkelin kanssa ryhdyimme kulkemaan samaa elämän polkua.

Yhteinen polkumme vei Vääksyn Hakakujalle jylhään omakotitaloon Päijänteen rannalle. Sinne kokoontui joulunviettoon avovaimoni koko suku äidinäitiä, Juditia myöten. Lapsia ei nuorella sukupolvella vielä ollut. Mutta Juuti-mummo oli vahvasti sitä mieltä, että jouluaatto ilman pukkia ei ole mistään kotoisin. Pukki oli siis saatava. Pukin asua ei ollut, joten punanuttu oli pois laskuista.

Ensimmäisenä jouluna Vääksyssä taloon saapuikin Auvo-pukki. Inspiraatio oli saatu eräästä Vesku Loirin lukuisista hahmoista. Vihreä on tietysti yhtä lailla joulun väri kuin punainen. Niinpä Auvo-pukille kostettiin sekavärinen asukokonaisuus, jonka kruunasi talon isännän tummanvihreä metsästyshattu sulkineen. Tärkeä yksityiskohta oli auki jäänyt sepalus, josta esiin työntyi vihreän kauluspaidan helma.

Auvo kolisteli portaat ylös hyvässä etukumarassa ja toivotti tupakka huulesta roikkuen hyvää juhannusta ja terveisiä kaikilta karvaisilta kääpiöiltä Korvalappustereotunturilta. Pukin matka etelään oli taittunut mukavasti hydrokopterilla. Osa jouluvieraista oli silmin nähden hämmentyneitä, mutta Juuti-mummo nauroi vedet silmissä ja taputti käsiään höppänä eli peruukki vinossa. 

Seuraavakin lapseton jouluntienoo vietettiin Hakakujalla. Samaa vitsiä ei tietenkään voinut toistaa. Kenelläkään ei vain näyttänyt olevan toteuttamiskelpoista ideaa. Nasse-sedän jouluversio tuntui jotenkin väsähtäneeltä.

Ilta oli jo vaihtumassa yöhön, kun pukki viimein suoritti sisääntulon. Talon isäntä, tarpeeksi monta irlantilaista viskipaukkua nauttineena, ryhtyi, vaimonsa Inkerin estelyistä huolimatta, viherpukiksi. Inspiraatio oli jäljitettävissä pullon etikettiin, jossa oli kuvattuna irlantilainen haltijahahmo, leprechaun. Rekvisiittana oli tällä kertaa vihreä villapeite, sekalainen valikoima kuusenkoristeita ja kärsineen näköinen joulutähti. 

– Ai miten niin ei ole sopivaa? Etkö tiedä mikä leprikooni on? Se on irlantilainen haltija, joka pukeutuu vihreään. Kiinni saatuna se toteuttaa vangitsijansa kolme toivomusta. Mitäs toivot? 

– Toivon, että laitat sen joulutähden takaisin ikkunalaudalle, että lopetat sen viskin läträämisen ja että menet nyt heti nukkumaan.

Järvenpään Kinnarinkadulla meillä oli oma koti ja ensimmäinen lapsi oli syntynyt. Pari joulua jaksoimme vielä kulkea Vääksyyn. Autottomina koimme olevamme muille taakka, koska kyytiä tarvittiin mennen tullen. Olisi sitä paitsi vaihtelua viettää joulu omissa oloissa, oman perheen kesken.

Äitini tuli meille mielellään jouluvieraaksi, vaikka kulku bussilla ja junalla olikin hankalaa. Pukkikin oli vaihteeksi se perinteinen, mielevä korvatunturin isäntä eli oma isä halvoissa pukin vetimissä. Eihän parivuotiasta tytärtä sentään säikytellä voinut. 

Toisena kotijouluna keksimme vaihtopukki-idean. Tuttavaperheen Markku tulisi meille pukkeilemaan ja minä taas hoitaisin samat velvollisuudet Markun kotona. Ajatus pukinvaihdosta vaikutti hyvältä. Markku oli kuitenkin luonteeltaan pidättyväinen ja hieman virkamiesmäinen. Kolmivuotias tyttäremme ei ehkä mitään traumoja saanut, mutta lähes puhumaton, robottimaisen jäykästi liikehtinyt kuuraparta oli meille vanhemmille hysteeristä katsottavaa. Markku oli myös ilmeisesti aika lailla jännittänyt pukkina oloa, koska sonnustautuessani omaan esitykseeni huomasin pukin asusteet hien kyllästämiksi. Pahvinen naamari oli läpimärkä. Paluumatkalla olin ajaa ojaan, kun otsalle nostamani ja hien liukastama naamari valahti silmilleni.

Toinen tytär syntyi ja autokin tuli pakon sanelemana hankittua. Nyt ei ollut estettä liikkumiselle. Neljän hengen tavarat joululahjoineen mahtuivat hyvin lumivalkeaan Toyota Corollaan. Muutama vuosi mentiin sabluunalla kotijoulu, Vääksy-joulu, kotijoulu, Vääksy-joulu.

Pukki oli muuttunut näkymättömäksi. Lahjat sentään punanuttu oli kuusen juurelle kipannut. 1993 meitä oli viisi. Matkaaminen vauvaikäisen kanssa oli hankalaa, joten Vääksy-kuvio yöpymisineen jäi pois toistaiseksi. Tapaninpäivänä kävimme tietysti päivällistä syömässä ja sukua tapaamassa. Kotonakin kävi noina vuosina se näkymätön joulu-ukko.

Kun ahtaaksi käynyt Kinnarinkadun kolmio vaihtui 1994 Järvenpään Maaseutuopiston suureen vuokrahuoneistoon, elvytettiin pukkiperinne. Rehtorin asuinrakennus oli kolmikerroksinen valtava kivilinna.

Talvella iso asunto ja sen rauhaa henkivä puistomainen ympäristö olivat kuin tehty joulun viettoon. Olimme kirpputorilta hankkineet halvalla kelvolliset pukin varusteet, joten uskottavuus oli kunnossa. Pahvinaamari oli vaihtunut liehuvaan partaan ja valkeaan peruukkiin. Vaimoni isä oli luovuttanut pahkakeppinsä minun käyttööni ja punainen nuttu oli tarpeeksi tilava runsaille toppauksille. 

Traditioksi muodostui myös äitini jokajouluinen vierailu. Talossa oli yllin kyllin tilaa yövieraille. Äitini oli parinkymmenen autottoman vuoden jälkeen hankkinut automaattivaihteisen Opelin, joten kulku Tapiolasta Järvenpäähän oli melko vaivatonta. Aaton perinteisiin kuului tietysti joulusauna ja nyt oli mistä valita. Alueella oli ainakin neljä puilla lämmitettävää saunaa ellei useampikin.

Aluksi Maaseutuopiston pukki oli hyvätapainen vanha harmajapää. Lasten kasvaessa halusin lisätä latteaan normipukkeiluun hieman särmää. Ajatus pikkuilkeästä jouluäijästä syntyi vähitellen. Kyseessä oli oikeastaan perinteisen pukkikuvan kääntöpuoli, kärttyinen vanha gubbe, jolla ei oikein ole kärsivällisyyttä lapsille lepertelyyn – sellainen K-12 -kuuraparta.

Kun kerran tuolle tielle oli lähtenyt, ei pelkkään improvisaatioon voinut enää luottaa. Aloin miettiä etukäteen sopivaa teemaa. Ensin käsikirjoitus oli vain päässäni, myöhemmin päädyin laittamaan pääkohdat paperille jopa vuorosanoineen. Loppujen lopuksi pukkikliseet oli helppo kääntää päälaelleen. Lopputulos oli tyttärieni mielestä viihdyttävä. Viisivuotiaan pikkupojan läsnäolo oli myös huomioitava. Koko esitys on jonkinlainen sekoitus Monty Pythonia, Fakta Hommaa ja Kummelia. 

Joulusaunan jälkeen talon isäntä poistuu jollakin tekosyyllä asioille. Kärtty-pukki pukeutuu autotallissa, jonne pukin vermeet on viety. Myös yksi lahjakasseista, pellavakankainen laiha säkki, on etukäteen tuotu autovajaan. Nappaan sen olalleni ja lähden harppomaan kohti linnaa. Talon kiertely ja ikkunoiden koputtelu sauvalla on hyvä tapa tehdä selväksi, että ärtynyt kuuraparta on liikkeellä. Nuoskalumesta saa helposti palloja paksuilla tumpuillakin. Niitä voi paiskoa ikkunoihin. Mutta varovainen pitää olla, koska osa ruuduista on haurasta puhallettua ikkunalasia. Ovikellon kova rimpauttaminen kuuluu tietysti asiaan. Eteisessä pukki ensin epäilee, onko hän edes oikeassa osoitteessa. Seuraavaksi ukko hämmästelee tavatonta huonekorkeutta. 

– Noh, iltaa nyt sitten tähänkin matalaan majaan. Täälläkö ne tuhmat lapset asuvatkin? Pukilla on vain tällainen laiha pussi ilkeille penskoille. 

– Mutta miten pukki selittää tuon lahjavuoren kuusen juurella? 

– Mitä! Nyt on kyllä sattunut niille onnettomille tunaritontuille paha, paha virhe. Nuohan olivat menossa Ruotsin kuningasperheelle. Olkoon sitten. Nyt pukin pitää saada tuoli takapuolen alle. Ei sitä! Tuo pehmeä käy. Ja missä se glögi viipyy! Mitäs sinä siinä irvistelet? Hae nyt äkkiä kinkkuvoileipä pukille, nälkähän tässä on. Ja mitään typeriä joululallatuksia pukki ei sitten kestä kuunnella. 

– Miten pukin matka Korvatunturilta sujui? 

– Huonosti. Petterin kuonon valo sammui puolessa matkassa. Eksyttiin, helkutti, Venäjän ilmatilaan. Migit perässä kaarrettiin Keravan keskustaan. 

– Voi kauheeta! Miten sitten kävi?

– Onneksi torilla yksi punanenä osasi neuvoa oikean reitin. Otettiin äijä vielä kyytiin näyttämään valoa joulupimeään. Niin, että ei se helppoa ole pukin matkanteko. Kaada vaan lisää sitä glögiä! Ja Petterille litra Lasolia. Paluumatkalla kuonon pitää loistaa.

Ja niin edelleen. Tyttäret irvistelevät ja supattelevat keskenään, nuorimmainen seuraa silmät ymmyrkäisinä tapahtumien kulkua, vaimoni vetäytyy keittiöön nauramaan. Äitinikin osallistuu joulukuvaelmaan, vaikka hillitymmin. Samalla rytinällä, millä joulu-ukko on tullut sisään, hän poistuu.

Kohta hiestynyt isä ryntää sisään ja sanoo törmänneensä pahalla päällä olleseen joulupukkiin, joka pakotti hänet poroja vahtimaan. Porojen luona hoippui oli joku ihmetyyppi, joka kyseli kyytiä Keravalle. Sen jälkeen aattoilta jatkuu lahjojen ensimmäisellä avaamiskierroksella. Kun pahin lahjakiihko on purkautunut, kaikki käyvät joulupöytään, jossa lapsetkin jaksavat viipyä yllättävän pitkään. Sitten taas kokoonnutaan kuusen ympärille. Kierros kaksi voi alkaa. Uutena traditiona alkaa joulupäiväkirjan pito, joka kattaa joulunalusviikon aattoineen.

Lapset kasvoivat. Kenellä oli koulu loppumassa, kenellä opinnot alkamassa. Kinnarinkadun asunto oli myyty vuonna 2000. 2009 kalliiksi käyneestä vuokratusta kivilinnasta luovuttiin. Kotona asui enää kolme. Pukin varusteet kulkeutuivat muuttokuormassa Vääksyyn. Kun vanhin tyttäreni sai kaksostytöt, me saimme uuden perheenjäsenen. Tyttäreni Rolf-koira adoptoitiin meille jouluna 2016 – tietenkin.

Tyttärentyttäret tulivat vanhempineen Vääksyyn joulun viettoon vuorovuosina. Pukkiperinne oli siis herätettävä henkiin. Onervan ja Vienon ensimmäisenä jouluna Vääksyssä lahjat jakoi Tiger-tossuinen sporttipukki Ruutolffin eli Rolfin avustuksella.

Pari joulua myöhemmin meillä vieraili aito, laulava Elvis, joka eleli Tanskassa sokerileipurina, mutta heitti silloin tällöin pistokeikkoja joulupukkina. 2023 saattaa Kärtty-pukki tehdä comebackin. Vaikka tyttärentyttäreni ovat ykskantaan ilmoittaneet, etteivät he usko joulupukkiin. Aion panna kaikki näyttelijänlahjani peliin. Eiköhän ainakin pieni siru jouluntaikaa tule horjuttamaan epäuskoa…

Kaikki kuvat Robert Rambergin kotiarkisto, ellei toisin mainita.

Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan valoissa” (Mediapinta 2020)