Vanhin tyttäremme, Tosca, muutti työn perässä pohjoiseen, Rovaniemelle, hankki koiran ja osti asunnon. Nuorempi tytär, Trista, seurasi perässä. Hänen aikomuksenaan ei ehkä aivan aluksi ollut jäädä Napapiirin tuntumaan, kun ammattikorkeakouluopinnot Torniossa alkoivat syksyllä 2011. Tulevaisuus näytti, että toisin kävi. Poikani aloitteli lukion viimeistä luokkaa Vääksyssä. Jäin juuri tuona syksynä vuoden pituiselle vuorotteluvapaalle.
Koulujen syysloma lähenee ja ajatus matkasta pohjoiseen etenee suunnittelusta valmisteluihin. Onhan Tornio ikään kuin reitin varrella Rovaniemelle mentäessä, joten vierailu molempien tytärten luona samalla reissulla tuntuu luontevalta. Menomatka on pitkä; lähemmäs 1000 kilometriä koukkauksineen Tornionjoen varrelle. Kymmenen vuotta käytössämme ollut Escortin farmari juuri läpäissyt katsastuksen ja huollettu. Nastarenkaat on vasta viime talvena hankittu. Torniosta olemme varanneet huoneen matkakodista. Kaikki on valmista maanantain lähtöä varten. Koska jokaisella matkaan lähtevällä on ajokortti, jakaantuu ajaminen siedettäviin parin tunnin pätkiin. Navigaattoreista olemme kuulleet huhuja, mutta ei sellaista lähemmäs 500 euroa maksavaa vekotinta yhtä reissua varten kannata hankkia. Vuoden 1989 GT-kartta ja netistä tulostetut karttalehdet kaupunkien keskusta-alueista riittävät. Ainahan voi paikallisilta kysyä, jos tieltä eksyy…
Sunnuntai-iltana Tosca soittaa hätääntyneenä. Naapurihuoneistossa sattunut massiivinen vesivahinko on levinnyt hänenkin asuntoonsa. Makuuhuoneen lattia on osittain revitty auki. Tilannetta pahentaa lattialaattojen alta paljastunut kosteuseristeenä käytetty kreosoottia, joka on myrkyllistä, syöpää aiheuttavaa kivihiilitervaa. Tytär epäilee halukkuuttamme majoittua hänen luokseen ja ehdottelee hotellihuoneen varaamista. Vaimoni Heidin pragmaattinen tapa kohdata yllättävät ongelmat tulee jälleen kerran esille: ostamme Rovaniemellä pakkausmuovia ja ilmastointiteippiä, joilla peitämme auki revityn alueen. Emme me mihinkään hotelliin asumaan halua, kun koko matkan tarkoitus on tutustua tyttäriemme elämään pohjoisessa. Se siitä ongelmasta.
Aamuhämärän vielä viipyessä Vääksyn kanavan reunamilla, runsas aamiainen syötynä ja viimeiset pussukat tungettuina täyteenlastattuun autoon, läimäytämme Escortin ovet kiinni. Matka kohti Torniota alkaa. Olen vielä sunnuntaina asentanut asuntomme oveen murtosuojaraudan. Tulisimme olemaan viikon poissa: halusin kai hieman lisäturvaa mieltä rauhoittamaan…
Niin kuin näillä retkillä myöhemmin tulemme huomaamaan, alku on aina toiveikas ja innostava – hieman kuin pitkään odotetulle ulkomaanmatkalle lähdettäessä. Nopeasti tulee myös se oivallus, että kuskilla on parhaat tilat ja sentään jotain tekemistä. Pojalla on kyllä Samsungin uusi älypuhelin, mutta 3G-mobiilidata hiipuu monesti olemattomiin matkan varrella. Lehtien ja kirjojen selailu ei kauaa jaksa liikkuvassa autossa kiinnostaa ja ne syksyiset maisemat ovat sitä samaa: sateen huuhtelemaa, lehdetöntä puustoa.
Ruokatauko on matkanteon ilmiselvä kohokohta. Minullehan kelpaa melkein mikä tahansa levähdyspaikka, mutta vaimoni on ehdottoman tarkka siitä, että näkymä on muutakin kuin ylitsepursuava Molok-pönttö. Tuohon aikaan löytyisi maantien varrelta muitakin ruokapaikkoja kuin standarditylsät ABC-kievarit. Omat eväät tuntuvat kuitenkin oikealta ratkaisulta. Säästyy aikaa ja rahaakin. Kahvikupilliselle sentään pysähdytään, lähinnä vessassa käynnin varjolla.
Tornioon ehditään vasta pimenevässä illassa ihmettelemään tyttäremme käsitystä viihtyisästä opiskelijaboksista. Tuliaisiksi tuodut kaiuttimet saan jonnekin tavarakasojen väliin asennettua. Noutoruokaa ehdimme sentään haukkaamaan ennen kuin on sanottava hyvästit ja ehdittävä etsimään matkakotia. Se löytyy yllättävän helposti, kiitos hyvien, puhelimessa saatujen ajo-ohjeiden. Paikka on kodinomainen ja viihtyisä, mutta en nukahtamislääkkeen avusta huolimatta saa nukuttua hetkeäkään. Matkan jännitteet ja vieras, natiseva sänky pitävät unen tehokkaasti poissa. Toista pilleriä en kehtaa ottaa enää aamuyöstä. Aamulla kun on lähdettävä Rovaniemen Evakkotietä etsimään. Kolme isoa kupillista kahvia laittaa elimistöön sen verran vauhtia, että jaksan vielä parin tunnin ajomatkan jälkeen roikkua mukana ruoka- ja tarvikeostoksilla. Ensimmäiseksi pitää makuuhuoneen lattia muovittaa, sitten vasta pääsen innokasta Rolfia rapsuttamaan. Olosuhteista huolimatta uni tulee nyt raskaana ja syvänä.
Jättimäinen joulupukin kylä on lokakuisena räntäsadepäivänä ankea, hihittävien japanilaisteinien kansoittama turistiloukko ja napapiirin ylitys ensimmäisellä Lapin-matkalla kai jonkinlainen välttämättömyys. Arktikumin museo ja tiedekeskus sen sijaan tarjoaa mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa tunneiksi. Illalla, kun muut lähtevät syömään kaupungille, jään kotimieheksi Rolfin seuraan. Tarvitsen hetken rauhaa enemmän kuin paikallisen ravintolan hälyä. Sen verran pitkään joukko viipyy illallisella, että saan luettua Abba-biografian lähes kokonaan. Rolfin kanssa ehditään hyvin vielä iltalenkille ennen kuin itämaiselta ruualta tuoksahtava porukka palaa takaisin.
Tosca on päivisin opetustyössä, joten yhteistä aikaa jää vain muutama tunti päivässä. Arkipäivät yksin kotona viettävä Rolf nauttii kokopäiväisestä ihmisseurasta ja lenkkeilystä keskellä päivää. Maiseman kaunistaneet lumisateet jatkuvat lähes koko vierailumme ajan muuttuakseen vasta lähtöä edeltävän yön aikana vesisateeksi. Lapin taika jää loppusyksyn Rovaniemellä pääosin kokematta. Tärkein päämäärä kuitenkin saavutetaan: näemme kuinka tyttäret pohjoisessa elävät. Hyvin he tuntuvat pärjäävän.
Tosca ja Rolf-koira saapuvat Vääksyyn kesävieraiksi Fiat Uno -autonrämällä. Samoin Trista, joka on nyt myös asettunut Rovaniemelle, käy luonamme kesäisin. Mutta seuraava pohjoisen matka tehdään Ouluun, jonne Tosca on muuttanut miehensä, Henrin, kanssa lopetettuaan raskaaksi käyneen opettajan työn. Opetustyössä hän viihtyisi, mutta kun oppituntien jälkeen pienessä Steiner-koulussa pitäisi vielä jäädä vessoja siivoamaan… Ajo Ouluun tuntuu lyhyeltä: viimeiset tuskaiset 300 kilometriä puuttuvat. Pidennetty viikonloppu Oulussa ei muuta kuvaa jääkiekolle elävästä entisestä tervakaupungista ja laivanrakennuksen keskuksesta. Hautausmaan halki oikaistessa katseeni osuu hautakiveen, jossa lukee Ramberg. Lieneekö sukua?
Lento Rovaniemelle kestää vain tunnin verran. Tuo on johtoajatus, kun mietimme seuraavaa pohjoisen matkaa. Autolla Helsinki-Vantaalle menee toinen tunti ja kolmas lähtöselvitykseen. Nopeaa ja vaivatonta. Lentolippujen hintakin on kohtuullinen, vain muutaman kympin, ja ne on helppo varata lentoyhtiön verkkokaupasta.
Autolla ajo Vantaalle sujuu hyvin. Sen jälkeen kaikki menee päin helvettiä. Lentokentän parkkihallien saatanallinen labyrintti on vain Minotauruksen hyökkäystä vaille. Kolmannen kerran kiellettyyn ajosuuntaan käännyttyäni päätän luovuttaa. Vaimoni saa kännykällä yhteyden hallin jumalolentoon, jonka suopealla avulla olemme ajamassa pois, takaisin pitkin tuloreittiämme. Tuusulan puolella äkkäämme valtavia pysäköintialueita ja kurvaamme yhdelle sellaiselle. Nojaan apaattisena rattiin, kun vaimoni käy neuvoa kysymässä vahtikopissa istuvalta reggaemieheltä. Auton voikin jättää tähän vartioidulle alueelle, joista on bussikuljetus vartin välein lentoasemalle. Tänne olisi pitänyt ajaa suoraan – jos olisimme tienneet mikä pirullinen sokkelo lentokentän lähiparkki on. Onneksi olimme varanneet runsaasti aikaa yllättävien tilanteiden varalle.
”Nämä sakset ovat kolme milliä liian pitkät ja tämän hiushoitoainepullon tilavuus ylittää säädetyn ylärajan.” narisee lähtöselvityksen nainen. Se, että pullossa on vain tilkka nestettä ei kuulemma vaikuta asiaan. Kolmaskin takavarikko uhkaa, kun hän poimii matkalaukustani esiin toisen epäilyttävän näköisen pikkupullon. Selitykseni, että siinä on sitruunaöljyä kitaran otelaudan puhdistukseen ja voiteluun, menee ilmeisesti sen verran yli ymmärryksen, että saan liemen mukaani. Vaimoni opiskeluaikaisten preparointisaksien menetys jää kaivelemaan pitkään. Perillä Rovaniemellä laskemme käytetyn ajan ja rahamäärän. Lopputulos on selvä: puolentoista tunnin säästö ei ole kaiken kokemamme vaivan arvoinen.
Rovaniemelle takaisin muuttanut tyttäremme perhe onkin nyt viisihenkinen. Vuodenvaihteessa 2015 syntyneet kaksostytöt ovat sylissä pidettävä uutuus. Rolf-parka on ymmärrettävästi jäänyt sivuosaan. Länsigöötanmaanpystykorva ei ole nimensä veroinen; luimukorvainen koira näyttää masentuneelta nurkassaan. Ajatus Rolfin adoptoimiseen saa alkunsa tuolla muuten mukavalla reissulla. Tupakkamieheltä ostettu kitarakin siistiytyy keittiönpuhdistusaineella, autovahalla ja sitruunaöljyllä. Majoitus on nyt kohdallaan; pääsemme öiksi Tristan ja hänen kumppaninsa Miron rivitaloon.
Koira? Mihinkä tuo autossa paniikkihäiriöön herkästi lietsoutuva Rolle laitetaan? Auto on vaihtunut Citroën C-kolmoseen eli Mademoiselleen. Sitikka on pikkuauto. Tavaraa jostain syystä siunaantuu mukaan aina niin paljon, että tila Rolfille jää pieneksi. Edellisen omistajan neuvoja noudattaen olemme laittaneet Rollen valjaisiin takapenkille. Jo lyhyellä matkalla koira seisoo vauhkona valjaissaan hönkien kuskin niskaan.
Minua säälittää Rolfin tilanne, vaikka taukoja pidämme vähän päästä. Eksymisen vaara on torjuttu vaimolleni – tai pitäisikö sanoa autollemme – syntymäpäivälahjaksi ostamallani Tompalla, siis Tom Tom -navilla. Tomppa on oiva laite, vaikka kymmenien kilometrien pituisilla tietyömailla se sekoaa täysin. Toinen mihin en totu on kireän naisäänen toistuva käsky pysyä vasemmalla, mikä vetoaa kyllä huumorintajuuni, muttei auta seuraavan risteyksen löytämisessä. Joka tapauksessa, Tomppa antaa suunnistamiseen selkeää varmuutta maantielle. Kaupunkiajossa ohjeet tulevat viime tinkaan eikä päivitettykään softa tiedä Rovaniemen kiihkeästä uudisrakentamisesta ja sen aiheuttamista reittimuutoksista hölkäsen pöläystä. Korkalonkatu kuitenkin löytyy, kun kortteli on ensin kierretty kolmeen kertaa. Rolf on matkan rasituksista niin uupunut, että ruoka jää syömättä. Lepo koiralle kyllä maistuu.
Korttelin kulman takana sijaitseva Angry Birds eli Änkkäripuisto tulee kaikilla käynneillä tutuksi. Jo hieman nuhjuisessa Arktikumissakin käydään ja kirpputoreja kolutaan. Metsähallituksen Pilke-tiedekeskuksessa pääsee ampumaan virtuaaliankkoja ja ajamaan monitoimikonetta. Vastuullisuutta edustaa seinän peittävä digitaalinen laskuri, joka oikein tulkittuna kertoo kuinka nopeasti ihmiskunta kulkee tuhoaan kohti. Rolfilla on matkan rasituksista toipumisen jälkeen reuhaseuraa: yöpymispaikassa odottaa Haudi-koira, jonka kanssa Rolle jaksaa leikkiä loputtomasti.
Seuraavaksi yritämme parantaa Rolfin matkustusmukavuutta lainaamalla Vääksyläiseltä tuttavalta koirahäkin. Onhan se lievä helpotus, kun Rolle osan matkaa sentään istuu ja saattaa käydä makuullekin hetkeksi. Mutta muuten sama niskaan hönkiminen ja huohotus jatkuu. Häkki vie myös melkein koko takapenkin tilan. Vääksyssä lyhyitä matkoja ajaessa Rolf on viihtynyt melko hyvin matkustajan jalkatilassa: tuotahan voisi kokeilla myös Rollon reissulla.
Olemme jo edelliseltä Rovaniemen vierailulta palatessa päätyneet siihen, että minä ajan koko matkan. Heidillä on nyt opastyöhön liittyviä puheluita sekä viestejä vastattavana ja hän pystyy torkkumaankin autossa. Ennen kaikkea, minua päätä lyhyempänä Heidi jäättää jalkatilaa lattialle juuri sopivasti vapaaksi Rolfille vaikka makoiluun. Sitä ei autossa huonosti viihtyvä koira tietenkään tee, mutta ainakin Rolle istuu ja paniikinomainen läähätys loppuu.
Viimeinen reissu Matukalla oli karmiva jännitysnäytelmä. Henri oli jo heinäkuussa epäillyt vasemman etupyörän laakerin pitävän ikävää ääntä. Minä en kuulonaleneman armahtamana onneksi kuullut kaiken maailman kitinöitä ja rutinoita… Matkalle lähdettiin nastarenkaat alla, koska pohjoisen sää lokakuussa saattoi muuttua täydeksi talveksi yhdessä yössä. Nastojen ulvontakaan ei loppumatkasta pystynyt peittämään voimistuvaa loppuunajettujen laakereiden rahinaa. Henri osti uudet laakerit ja yritti sinnikkäästi saada autoa jollekin pajalle korjattavaksi. Epäonneksemme talvi todellakin saapui Rovaniemelle viikonloppuna; koko kaupunki ryntäsi ottamaan talvirenkaat alle. Ainoastaan yksi korjaamo vakuutteli hoitavansa laakerinvaihdon ”ensi viikon lopulla”. Koko viikon odottelu epämääräisen lupauksen pohjalta ei houkutellut.
Miro nosti auton tunkille, vemputti pyörää, pyöritti päätään epäuskoisena. Tuomio oli, että saattaa kestää matkan tai sitten ei. Päätimme ottaa riskin. Kilometrit olivat pitkiä ja varsinkin alhaisissa nopeuksissa ääni hermoja raastava. Vain parikymmentä kilometriä ennen Vääksyä sakea lumimyräkkä hävitti tien reunat näkyvistä. Tuttu Reimarin tienoo oli kuin kuun maisema. Perille kuitenkin päästiin. Kävin Sitikalla vielä kaupassakin ennen kuin paikalliselta Vianorilta aika löytyi. Korjattua autoa pois hakiessa mekaanikko ei ollut uskoa, että olimme yli 700 kilometriä hajoamispisteessä olleella laakerilla matkanneet.
Ei 2021 ostettu Peugeot 208 mikään keskisuuri perheauto ole. Jalkatilaa siinä on kuitenkin parikymmentä senttiä enemmän kuin Matukassa eli entisessä Mademoisellessa. Kuskikin nauttii paremmin vääntävästä moottorista, luistonestosta ja vakionopeudensäätimestä. Ratin ja penkin säädöt tekevät ajoasennosta luontevan: tarve ensimmäinen tauolle ilmenee vasta lähes puolimatkassa. Rolfkin saattaa muutaman tasaisen vauhdin kilometrin loikoilla puoliunessa.
Majoittuminen Tristan ja Miron kotiin on ollut miellyttävää, vaikka sänky on minulle aivan liian lyhyt. Suurempi harmi on ollut tietoisuus siitä, että me olemme saaneet makuuhuoneen käyttöömme ja isäntäväki on joutunut nukkumaan kuka missäkin, sohvalla tai narisevassa parvisängyssä. Ratkaisu tähän pulmaan on ”airpimppi”; tunnetaan myös nimellä AirB&B-majoitus.
Toscan tuttavan omistama yksiö on hyvällä paikalla Rollon keskustassa. Asunnosta on varttitunnin käveltävä matka molempien tyttäriemme koteihin. Menomatkalla seikkailemme Kuusamoon vievällä tiellä, jolle meidät ohjaa olemattomia tietöitä kiertämään muuten luotettava Googlen karttasovellus. Tomppa on pantu kiertoon jo pari vuotta aiemmin. Kuukkeli osoittaa tarkkuutensa kaupunkiajossa – varsinkin päivänvalossa…
Ihminen on sellainen otus ettei häntä päivällä monet selkeästi kuuluvatkaan äänet häiritse eikä hän kaupungin keskustan ylenmääräistä valoisuutta havaitse ennen kuin on sammuttanut valot aikomuksenaan nukkua. Jyrisevästi itseään lataavan jääkaapin virtajohdon nykäisen ensiksi irti. Sitten teippaan huumeluolatyyliin jätesäkin verhottomaan keittiön ikkunaan. Keittiössä on kahvinkeitin, kuin lasten leikkeihin tarkoitettu viiden kupin lelu. Jos suodattimen läpi lorisseen kahvin haluaa kuumana, se on syytä mikrottaa. Piirongin päällä on kyllä 30-tuumainen televisio vierellään PlayStation nelonen. 5G toimii moitteetta: sille on sentään käyttöä. Samoin on siistille kylpyhuoneelle, jonka peili on kiinnitetty Heidin iloksi niin alas, että joudun kyykistymään jakausta tehdessäni. Bonuksena on Rolfin hoito Tristan luona. Yöt ovat rauhallisia jääkaapin jyrinän ja Rolfin tassuttelun poistuttua .
Niin kuin aina, paluu on jotenkin vaivatonta kruisailua. Aikainen lähtö ja karttasovelluksen virheetön ohjaus tuo meidät kotiin Vääksyyn ennen pimeää. Rolfkin ottaa pienet nokoset jalkatilassa. Paluu kotiin virkistää ja jo välillä hiipunut usko uuteen reissuun ensi vuoden lokakuussa saa vahvistusta. Niin kuin aina.