Approa vaille
Minä muutan siis Koskelaan, pois Menninkäisentieltä, vihdoinkin. Enkä ole edes 27… Kuljetan tavaroitani vähitellen Antti Korpin tielle. Levykokoelmani siirtyy ensimmäisenä. Siinä onkin kova rahtaaminen julkisilla. Äitini tulee hyvin toimeen Heidin kanssa. Elämä hymyilee.
Heidi ei suinkaan anna minun jäädä nauttimaan uudesta statuksestani kovin pitkään. Ajelehtimisen on loputtava. Olen samaa mieltä. Yksi asia on ylitse muiden: tutkinto pitää ottaa. Humanististen tieteiden kandidaatista puuttuu kokonainen sivuaineen approbatur. Selailemme epätoivoisesti historiallis-kielitieteellisen osaston opinto-opasta löytääksemme jonkin kätevän ratkaisun polttavaan dilemmaan. Mikä on sellainen sivuaine, jonka voi suorittaa pelkillä kirjatenteillä? Tuo kysymys on johtotähtemme. Arkeologian appro! Seitsemän kirjaa yhdellä tentillä: yksi on tanskaksi, yksi saksaksi, yksi viroksi… Sitten on vielä näyttökoe Kansallismuseossa – jos läpäisen kirjallisen osion. Olinhan suorittanut historiallisten tilastojenkin tentin, ilman mitään ymmärrystä asiasta, arvosanalla 1+, miksei sitten tällainen rykäisy onnistuisi. Kun ihminen on onnellinen euforiaan asti, kaikenlainen mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi. Uppoudun kirjapinoon opiskelijakirjaston lukusalissa parin viikon ajan Heidin lukiessa omiin tentteihinsä. Tanskalaisen, saksalaisen (700 sivua), ja virolaisen hoidan niin sanotulla skannauksella – toisin sanoen kirjojen sivuja lehteilemällä ja sisällysluetteloon tutustumalla. Vaatimattomana tavoitteenani on ykkönen eli alin hyväksytty arvosana.
Tenttikysymyksistä tajuan vain pienen osan, mutta vastaan kaikesta huolimatta jokaiseen – lähinnä hölynpölyä ja puutaheinää. Pari viikkoa myöhemmin huomaan Porthanian ala-aulan vitriinissä arkeologian tentin tulokset. Robert Ramberg, 1-. Ehdin jo mutisemaan muutaman valitun kirouksen, kun huomaan tekstin A-nelosen alareunassa. ”Niillä, jotka saivat arvosanan 1-, on mahdollisuus korottaa se hyväksytyksi näyttökokeessa.” Auttava käsi on ojennettu! Koetta edeltävänä päivänä vietämme tuntikausia Kansallismuseossa pölyisiä kiven palasia ja ruosteen syömiä miekan nuppeja ihmetellen. Ensin teemme kierroksen yhdessä opaskirjan kanssa, sitten Heidi muuttuu ankaraksi tentaattoriksi ja joudun selittämään vitriineissä lojuvien muinaismuistojen alkuperää ja merkitystä.
Kaikki mahdollinen on nyt tehty. Koepäivänä olen levollinen, koska enempään en kykene. Tentaattori on arkeologian laitoksen professori, jonka luentoa muistan joskus historian opintojeni alkuvaiheessa käyneeni kuuntelemassa. Hän on nuori mies, siis alle nelikymppinen, rennosti pukeutunut alansa huippu. Rentoudun itsekin ja latelen dataa ja legendaa sekaisin siirtyessämme lasikaapilta toiselle. Saan muutaman hyväksyvän katseen ja myönteisen nyökkäyksen. Kierroksen päätyttyä istumme professorin työhuoneessa museon yläkerrassa. Mannerheimintien liikenne jyrisee ulkopuolella, kun hän pitkän hiljaisuuden jälkeen antaa tuomionsa.
– Olet näköjään valmistautunut tähän huolellisesti. Olen valmis antamaan sinulle hyväksytyn arvosanan. Tiedän, että tarvitset tämän suorituksen tutkintoosi. Sinun pitää kuitenkin luvata minulle eräs asia.
– Tuo kuulostaa hienolta. Totta kai suostun pyyntöösi.
– Älä koskaan jatka arkeologian opintoja.
Lähes akateemista kesäduunia
Heidillä oli muitakin hyviä ideoita. Hän totesi ykskantaan etten mitenkään voisi mennä tuhlaamaan kolmatta kesää Serville. Yritin sanoa, että olinhan ehtinyt lukea puolen metrin pinon tenttikirjoja Xeroxilla. Heidi oli kesätöissä eläintieteellisen laitoksen kirjastossa, Elukassa. Hän oli myös huomannut, että historiallis-kielitieteellinen osasto haki kesäapulaisia hakulomakepalveluun ja valintatoimistoon. Menin haastatteluun ja ilmeisesti se, että en ollut mikään vasta-alkaja yliopistokuvioissa puhui puolestani. Sain paikan. Kulkisimme töihin yhtä matkaa.
Aluksi oli jotenkin outoa olla tiskin väärällä puolella, mutta pian siihen tottui. Hakulomakepalvelun työntekijät vuorottelivat tiskillä ja takahuoneessa. Aikana ennen verkkohakua kaikki tapahtui kynällä ja paperilla. Autoin useaa pelokasta abiturienttia täyttämään lomakkeen oikein. Hankalin oli historiallis-kielitieteellisen viisisivuinen itsejäljentävä lomake, varsinkin jos hentoinen humanistityttö kauniilla käsialallaan sen täytti. Hänelle piti ystävällisesti huomauttaa, että jos haluat viimeisellekin lehdelle jäävän jotain merkintöjä, paina sitä kuulakynää kunnolla – usein ilman tulosta. Muutamalle hakijalle piti soittaa ja kysyä, että mikä mahtoi olla se sinun viides hakutoiveesi. Hakulomakepalvelun porukka oli rentoa ja fiksua. Kaikki olivat opiskelijoita yliopiston eri tiedekunnista. Yhteistyö sujui hyvin eikä työ juuri rasittanut. Viimeisinä hakupäivinä oli tietysti tulenpalava kiire, mutta muuten ehdin katsastaa keskustan levykauppojen tarjonnan lähes päivittäin.
Lomakusianen
Kun hakulomakepalvelu lopetti toimintansa siirryin lomakusiaiseksi eli kesälomasijaiseksi historiallis-kielitieteellisen osaston valintatoimistoon. Työparini oli Rita, joka myös opiskeli englantia, mutta oli jo siirtymässä kirjallisuustieteen puolelle. Rita tuli jokunen vuosi myöhemmin tohtori ja lopulta tuon tieteenalan professori. Rita seurusteli siihen aikaan Tortilla Flat -yhtyeen muusikon kanssa, joten meillä molemmilla oli paljon yhteistä puhuttavaa. Kuuntelimme rockia minun Walkman-soittimellani ja irrotimme hakulomakkeiden sivuja pinoihin. Rita sai minut innostumaan Raymond Chandlerin rikosromaaneista. Akateemisesta kirjakaupasta löysimmekin minulle koko tuotannon kohtuuhintaan. Ajatus tehdä pro gradu -työ Chandlerin kielikuvista sai alkunsa tuolloin. Ritan kanssa oli nastaa tehdä töitä. Osasimme myös keskittyä tehtäviin tarpeen vaatiessa. Päivät sujuivat rattoisasti ja esimiehemme olivat tyytyväisiä.
Hamlet yliopistomaailmassa
Hakulomakekesä päättyi ja viimeinen täysi opiskeluvuosi starttasi. Yritin vielä kaapia kasaan puuttuvat kielet, mutta ruotsi, ranska, muinaisenglanti ja latina muodostivat sellaisen kielimuurin, etten jaksanut kavuta sen yli. Aloitin kyllä sekä latinan että muinaisenglannin. Jotenkin vain molemmat hiipuivat olemattomiin toimeliaan alun jälkeen. Ruotsin sentään sain vanhalta oppikoulupohjalta tehtyä valmiiksi. Humukandin paperit sain lokakuussa sopivasti syntymäpäivälahjaksi itselleni. Klubi 27:n kirous ei langennutkaan päälleni. Syksyn kohokohta oli opintojen ulkopuolelta.
Mark oli tullut vastikään englannin laitokselle lehtoriksi. Hän oli mukava ja aikaansaapa nuori lehtori, ei paljon minua vanhempi. Heti ensimmäisenä syksynään hän oli innokkaasti mukana English Social Clubin riennoissa. Hän oli erityisen innostunut näyttelemisestä ja ohjaamisesta. Olin immarreltu, kun hän laitoksen käytävällä nykäisi minua hihasta ja pyysi mukaan Tom Stoppardin 15-minute Hamlet -produktioon. Otaksuin, että saisin jonkin sivuosan. Ensimmäisessä lukuharjoituksessa kävi ilmi, että hän oli ajatellut Hamletin osan minulle. Vaikka näytelmä oli vain varttitunnin mittainen, oli se vaativa esiintyjille. Vuorosanat olivat tiivistettyä Shakespearea ja koko näytelmä vedettiin vielä pikakelauksella läpi kolmessa minuutissa encoressa. Ophelian kamarissa tapahtuvassa kohtauksessa minulla oli Chandlerin Big Sleep -romaani lievästi vapisevissa käsissäni. Se aiheutti valtavan naurunremakan asiantuntevan yleisön joukossa. Muutenkin esitys meni hyvin ja suunnitelmia suuremman produktion tuottamiseen tehtiin. Ne jäivät valitettavasti suunnitelmiksi. Yhden ohjaustyön sain valmiiksi keväällä. Edward Albeen Sandbox jäi ”urani” viimeiseksi. Leikit akateemisella heikkalaatikolla olivat lopussa.
Matkoilla huviksi ja hyödyksi
Joulutauolla lensimme Mallorcalle kahden viikon lomalle. Ilmat eivät olleet helteiset. Mikä olikin hyvä, koska teimme lähes päivittäin retkiä eri puolille saarta. Kokeilimme molempia rautateitä, kuljimme busseilla ja kävelimme. El Paso -hotelli oli pahasti ränsistynyt. Myös lämpimän veden saanti katkeili.
Jouluaatto oli erikoinen. Meidät ohjattiin pöytään, jossa kaksi miestä notkui sikakännissä. Käsien tärinä oli niin kova, ettei keiton lusikoimisesta tullut mitään. Niinpä heput ryystivät liemen suoraan pöydällä olevalta lautaselta. Pyysimme täydessä ravintolassa tarjoilijalta luvan vaihtaa pöytää. Uudessa pöydässä oli sama tilanne sillä variaatiolla, että delirium-tilaisia kännääjiä oli vain yksi. Siirryimme vaivihkaa ylös omaan huoneeseemme. Vierailimme myös Timin huvilalla Fornaluxtissa. Tim vei meidät myös kiertoajelulle lähikyliin. Päivällistä nautimme isäntäväen kanssa ja otimme valokuvia kattoterassilla. Puhetta oli uudesta matkasta seuraavana vuonna. Puheeksi sekin jäi.
Suoritin keväällä laudatur-seminaarin, turhaan. Gradu-aiheen, sen Chandlerin kielikuvajutun, sain hyväksytyttyä, turhaa sekin. Historian puolella väylä maisteriin olisi ollut hieman vähemmän mutkikas, mutta syventävien opintojen kurssit olivat umpitylsiä – siis minun näkökulmastani. Heidi ei kuitenkaan antanut minun heittää kirvestäni kaivoon.
Kieliharjoittelu oli eräs puuttuva suoritus. Kun Essexin yliopistossa Colchesterissä järjestettävän harjoittelun ilmoittautumislista kiinnitettiin Porthanian neljännen kerroksen ilmoitustaululle, kävin vastahakoisesti raapustamassa nimeni siihen. Etsimme myös uutta asuntoa. Antti Korpin tien kaksio kun piti luovuttaa pois viimeistään syksyllä. Asuntotilanne Helsingissä oli tavanomaisen hankala. HOAS:ltä saimme vain ei-oota, niinpä suuntasimme katseemme yksityisille markkinoille. Yhtä Kolmannen linjan karua kellarihuoneistoa kävimme katsomassa ja teimme siitä jopa suullisen sopimuksen. Kotona työpöydän ääressä paperille laskettuina remonttikustannukset kohosivat sen verran korkealle, että puolikkaan viinipullon jälkeen uskalsin puhelimessa irtisanoa ränsistyneen luukun.
Matkakuumeemme paheni taas kevään edistyessä. Meillä kummallakaan ei ollut vakituista työtä ja opinnoissakin oli selkeä suvantovaihe. Olin tehnyt jonkin verran englannin opettajan sijaisuuksia, joten – täyden opintotuen kanssa – rahatilanne näytti hyvältä. Halusin myös tutustua Heidin äitiin Inkeriin paremmin. Emme Heidin kanssa tietenkään halunneet millekään tavanomaiselle lomamatkalle. Eikä rahaakaan ollut tuhlattavaksi asti. Neuvostoliitto oli lähinaapurimme. Leningradiin olimme tehneet jo syksyn lopulla huuruisen viikonloppumatkan. Hintataso osoittautui hyvin edulliseksi. Neuvostoliitto oli laaja maa ja Mustanmeren rannikolla sijaitsi idän Riviera, Jalta – ainakin Aeroflotin matkaesitteen mukaan.
Huhtikuun alussa Heidin isä, Vike, toi Inkerin Koskelaan yöksi. Aamulla starttasimme tutulla sinisellä viisvitosella kohti Helsingin keskustaa ja lentoasemaa. Matkan ensimmäinen osuus lennettiin Finnairin uudella jumbolla Moskovaan, sieltä Aeroflotin kovia kokeneella Tupolevilla Jaltalle. Ihmettelin huopien suurta määrää matkustamossa. Syy selvisi, kun pääsimme matkakorkeuteen. Hyytävä kylmyys tukeutui kabiiniin. Ikkunat jäätyivät sisäpuolelta ja hengitys huurusi. Toppatakkiset ja hansikaskätiset lentoemot jakelivat hyväntuulisina huopia ja kuumaa tsajua. Vodkalla terästetty tee auttoikin pysymään melkein sulana perille saakka. Monen tunnin hytinän jälkeen Tupolev pudottautui Jaltan lämpöön. Vielä oli kestettävä rynkyttävä linja-autokyyti hotellille. Olin ottanut mukaan myytäväksi itselleni liian pienet uudet Leviksen samettifarkut. Ne tekivät kauppansa heti ensimmäisenä aamuna. 50 ruplalla sai loputtomasti cocktaileja rantabaarissa. Mysteeri-cocktailin sisältö vaihteli päivittäin. Muuta ei ollut tarjolla. Toisaalta venäjää taitamattomana juoman tilaaminen oli tällä tavoin hyvin helppoa. Jaltalla oli paljon nähtävää ja koettavaa. Historian havinan paikan päällä tunsin tietenkin. Churchill, Roosevelt ja Stalin – kolmen kopla istui täällä päättämässä Euroopan kohtalosta ja paljosta muustakin keväällä 1945. Lenin-Prospekti oli suuri ja mahtava, Tšehovin koti pieni ja kodikas, kaapelirata kitisevä ja pelottava. Meillä oli mukana Viken kaitafilmikamera, jolla innokkaasti kuvasimme. Kun filmi sitten kehitettiin, juuri mitään ei näkynyt – kukaan ei ollut varmistanut paristojen tuoreutta. Punaista shampanjaa nautimme kyllästymiseen asti – se jäi ilman filmiäkin mieleen.
Kun olin Jaltan reissusta toipunut, olikin heti toukokuun alussa Colchesterin vuoro. Häthätää ikävästä räkätaudista selvinneenä lähdin matkaan. Lentäminen röörit tukossa oli tuskallinen kokemus. Laskuliussa oletin pääni räjähtävän. Matkan tarkoitus oli parantaa opiskelijoiden käytännön englannin taitoja ja saada muutama kurssi suoritettua rähjäisessä Essexin yliopistossa. Majoitus oli yksityiskodeissa, mikä ennakolta tuntui varsin epämiellyttävältä – viisi viikkoa monilapsisen perheen nurkissa suorastaan kammottavalta. En tiedä oliko isäntäperheet ennakolta valittu kullekin osallistujalle, joka tapauksessa sain viettää koko kurssijakson aivan fantastisen tyypin luona. Margerie oli ex-balettitanssija, jonka ura oli päättynyt ainakin muutama vuosikymmen aiemmin. Marge oli ollut pieni ja siro tanssiessaan – nyt hän oli lyhyt ja pullea. Mutta balettivuodet olivat tehneet hänestä niin notkean, että nauraessaan hän löi kädet lattiaan – ja nauraa hän osasi. Hän oli kaiken kaikkiaan älykästä ja erittäin hauskaa seuraa. Kävin parissa testissä yliopistolla, joissa kävi ilmi, ettei minun ääntämykselleni voinut tehdä mitään. En tehnyt ainuttakaan virhettä kummassakaan kokeessa. Niinpä minulle jäi ruhtinaallisesti vapaa-aikaa. Kiertelin paikallisia divareita ja kävin pubeissa juomassa Guinnessia. Marge valmisti joka aamu perinteisen brittiläisen aamiaisen pekoneineen, makkaroineen ja papuineen. Aamupala oli niin runsas, että pärjäsin sillä mainiosti iltaan saakka.
Mark oli hyvä ryhmänjohtaja, mutta muu porukka oli minua noin viisi vuotta nuorempaa. Olin hieman eri vaiheessa sekä opinnoissa että elämässä. Kävin kyllä pubikierroksilla ja tapasin Iidan ja Orvokin heidän Englannin matkallaan, mutta mukavinta oli viettää koti-iltoja televisiota katsellen ja Scrabblea pelaten. Scrabble-huuma sai meidät molemmat valtoihinsa. Aluksi en tietenkään pärjännyt Margelle. Vähitellen aloin voittamaan pelejä, kun olin päivisin yliopiston kirjastossa tutkinut turhien tenttikirjojen sijaan ostamaani Scrabble-opasta. Meille molemmille maistui gini eri muodoissa ja iltaruuan kanssa oli aina pullo hyvää punaviiniä. Voi sanoa, että lähes kokopäiväinen seurustelu Margen kanssa vahvisti englannin osaamistani huomattavasti enemmän kuin Essexin yliopiston vetoisissa luentosaleissa istuminen. Cambridgessä kävimme tietenkin retkellä ja Timinkin tapasin Lontoon teatterimatkalla. Colchesterista jäi tärkeimmäksi muistoksi ehdottomasti Margen helmeilevä naurun akrobaattisine efekteineen.
Akateeminen ura aukeaa
Englannin matkalta tulin suoraan samoihin töihin kuin edellisenä vuonna. Mikään ei ollut muuttunut muuten kuin että minusta tehtiin hakulomakepalvelun kymppi eli pikkupomo. Taisin saada muutaman markan lisän ilman sen kummempaa vastuun lisäystä. Sama oli kuvio historiallis-kielitieteellisen osaston puolellakin. Helin kanssa kuunneltiin taas roots-musiikkia ja revittiin lomakkeita. Tylsistymisen estämiseksi etsimme hakijoiden joukosta kummallisia nimiä. Helka Hikipää oli niukasti ykkönen ennen Kari S. Hammaria. Työt teimme kuitenkin hyvin vanhalla rutiinilla.
Elokuussa epämääräinen levottomuus alkoi puskea pintaan. Osastolla tehtiin vaivihkaa selväksi ettei heillä ollut tarjota pysyvää vakanssia. Asuntokin oli vielä löytymättä eikä minulla ollut mitään suunnitelmia syksyksi. Olisi turhaa teeskennellä opiskelevansa. Kerran ollessani kahvilla opiskelijaneuvonnan tuttujen työntekijöiden kanssa, tuli puheeksi pulmallinen tilanteeni. Tuija ja Maaret rohkaisivat minua kysymään työtä syksyksi ja vaikka koko vuodeksi. Neuvonnassa oli koko ajan vajausta. Siltä istumalta marssin neuvonnan esimiehen luokse, joka olikin nimittämättä. Hänen sijaisensa Raija toivotti minut tervetulleeksi joukkoon ilman sen suurempia seremonioita. Niin minusta tuli virkaatekevä apulaiskanslisti. Ajattelin, että tämä on hyvä pesti vuodeksi pariksi. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla…
Asuntokysymyskin ratkesi samalla viikolla. Olimme jatkuvasti soitelleet asuntolasihteereille ja käyneet voivottelemassa paikan päällä Itä-Pasilan konttorissa. Ilmeisesti tämä hellittämätön väsytystaktiikka me lopulta lohkaisi meille kahden huoneen ullakkoasunnon Kurkisuontien upouudesta kohteesta. Muuttopäivä oli sopivasti syyskuun alussa. Vanha tuttuni Markus tuli ajamaan pakettiautoa ja muuttoporukassa oli monta hyvää ystävää englannin laitokselta. Asunto oli hieno; oikea penthouse-tyyppinen kaksio vinoine kattoineen ja suurine terasseineen. Tässä viihtyisimme pitkään. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla…
Opettajana iltakoulussa
Olin tehnyt opetuskeikkoja jo ammattikouluissa. Nyt hain jotain pysyvämpää. Sainkin sopivasti Itä-Helsingin työväenopistosta kaksi ryhmää. Aloitin räväkästi soittamalla The Doorsin ”Summer’s Almost Gone” -synkistelyn sillä seurauksella, että seuraavalle tunnille tuli vain seitsemän oppilasta viidestätoista. Pienen ryhmän ohjaaminen oli tietysti helpompaa ja kun joukkoon sattui kaksi parikymppistä naisopiskelijaa, jotka harrastivat samantyyppistä musiikkia kuin heidän epävarma opettajansa, oli kurssien ulkopuolinenkin viihtyvyys taattu. Sain molemmilta itsekoostetun kasetin päättäjäislahjaksi. Itse asiassa 60-luvun musiikillinen horisonttini laajeni melkoisesti tyylitietoisten neitojen avulla. He sentään olivat arvostaneet Doors-avaustani. Vastalahjaksi ojensin heille kevään lopussa pienet Oxford-sanakirjat. Keväällä otin myös lisää opetettavia ryhmiä Helsingin työväenopiston Itä-Pasilan toimipisteessä ja itse pääpaikassa Helsinginkadulla. Kahdeksan ryhmää viikossa takasi sievän lisätoimeentulon vt. ap. kans. toimen lisäksi. Rahaa pitikin säästää. Heidi oli saanut biologian opettajan sijaisuuden Lauttasaaren yhteiskoulusta. Työmatka oli pitkä, mutta palkka oli paljon parempi kuin minulla kanslistin nimikkeellä. Tavoitteenamme oli oman asunnon hankkiminen joskus lähivuosina. Asuisimme Kurkisuontiellä kuitenkin pitkään, joten mitään suurta kiirettä ei ollut. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla…
Syksyllä vierailimme jälleen kerran Neuvostoliitossa. Matka oli tällä kertaa HYHY:n eli yliopiston henkilökuntayhdistyksen järjestämä. Tupaantuliaiset Kurkisuontiellä osuivat edelliseen iltaan, joten aamulla emme olleet mitenkään peipposina. Georg Otsin ravintolassa nautittu shampanjabrunssi piristi mielialaa kummasti. Neuvosto-Viro oli karu ja Viru-hotelli ankea. Onneksi majapaikkamme oli muualla. Ryhmämme oli samanhenkinen ja lähtenyt hauskanpidon lisäksi myös tutustumaan kulttuurikohteisiin. Ensimmäisenä aamuna kävelykierroksella minua janotti vietävästi. Koola limonaad oli loppu kaikkialta. Jano piti tyydyttää sakealla mangomehulla, jota löytyi kaikkialta. Kirjoitin rehellisen matkakuvauksen Universitas-lehteen. Ihme kyllä sitä ei lainkaan sensuroitu.
Elämän tienristeyksessä
Yliopistotyössä oli edelleen vahva väliaikaisuuden tuntu, vaikka kevät sulatti talven lumet kuraiseksi möhjöksi keskeneräisessä Kurkimäessä. Heidillä oli muutamana aamuna ollut huono olo. Aavistuksemme osui oikeaan. Raskaustesti tehtiin YTHS:ssä. Tieto annettiin minulle puhelimessa, vaikken ollut Heidi kanssa edes naimisissa. Henkilön tietosuoja ei ollut mitenkään tiukka tuohon aikaan… Heidi taas sai tiedon minulta päärakennuksen ala-aulassa. Sen verran yllättävä uutinen oli, että hänen piti istahtaa alas roomalaistyyliselle nahkarahille ilmoitustaulukäytävän vieressä. Vauva oli tulossa. Se laittoi elämämme uusille raiteille – aivan konkreettisestikin.
Opiskelijakämpässä, vaikkakin luksus-sellaisessa, asuminen ei olisikaan ollut enää mahdollista. Haimme asuntoa henkilökuntayhdistykseltä. Kolmio Kannelmäessä meni kuitenkin katkerasti neniemme edestä. Olimme edelleen kirjoilla yliopistolla, mutta opintoviikkoja ei enää herunut kummallekaan. Heidi kulki kahdella bussilla kauas kokopäivätöihin ja minä raadoin kahdessa hommassa ehtien käymään kotona syömässä ja nukkumassa. Viimeisen opintotukemme me molemmat laitoimme ASP-tilille. Säästöjen kanssa rahaa oman asunnon ostolainaa oli muutama markka yli 273 000. Siltä pohjalta lähdimme oman kodin metsästykseen. Kerava olisi lyhyen junamatkan päässä, mutta vierailut Markuksen luona keravalaisessa todellisuudessa pudotti suomut silmiltämme. Mikä on seuraava asema pohjoiseen mentäessä? Sormet liikkuivat kartalla: Korso, Kerava ja Järvenpää… ehkä Saunakallio, Jokela tai jopa Hyvinkää. Järvenpää vaikutti parhaimmalta, vaikkei meillä mitään konkretiaa ollut tuota tuntemusta tukemaan.
Keväällä aloitamme kohteiden katsastuksen toden teolla. Pian Järvenpää tulee tutuksi reissatessamme välillä Helsinki – Järvenpää – Helsinki. Päämääränä on oma koti ennen esikoisen syntymää. Äitini kulkee mukana useilla kodin etsimismatkoilla – lähinnä kai henkisenä tukena. Kuuma kesä etenee elokuun puoliväliin. Päätös on tehtävä ennen syyskuun alkua; laskettu aika on syyskuun puolessa välissä. Synnytysvalmennuksessa käymme Kontulan terveyskeskuksessa. Tauon tulessa kaikki äidit Heidiä lukuunottamatta kerääntyvät tupakkatauolle terkkarin pihalle. Heidi on vielä syksyllä polttanut muutaman savukkeen viikossa, mutta raskaustestin tuloksen ja huonon olon takia tupakka on helppo jättää. Elokuun alussa käymme eräässä kohteessa Kinnarinkadulla Järvenpäässä. Punaisella laudoituksella katettu rivitaloasunto on kahdessa kerroksessa. Takapiha näyttää suurelta. Oma sauna on hyvä. Kiinteistövälittäjänaisella on pahat vaivaisenluut molemmissa jaloissa. Tarjoamme sen, mitä voimme. Tarjouksemme 273 513,50 markkaa hyväksytään. Meitä hieman naurattaa tuo penninvenytys. Asunto on hieno. Meillä on oma koti. Ensimmäinen lapsi syntyy pian.
Syntymän ihme
Olen Helsinginkadun opistotalolla opetustuntien välistä taukoa pitämässä, kun vahtimestarinainen rymistelee opettajainhuoneeseen.
– Onks täällä Ramperi-nimistä opettajaa?
– Joo. Minä olen. Mikä hätänä?
– Vaimos soittaa Hyvinkään sairaalasta. Vauva kuulemma syntyy just näillä minuuteilla.
Onnitteluja satelee kollegoilta. Istun hämmentyneenä paikoillani. Terhi ravistelee minua olkapäästä.
– Lähde nyt hyvä mies matkaan! Voit vielä ehtiä synnytykseen mukaan. Mä käyn ilmoittamassa ryhmällesi.
Kello on puoli seitsemän. Ehdin juosta ratikkaan ja juosta ratikasta junaan. Hikisenä huohottaen lysähdän penkille. Toivottavasti ehdin. Menee muuten koko valmennus hukkaan… Junamatka kestää lähes tunnin. On aikaa miettiä kaikenlaista. Onko lapsi tyttö vai poika? Onko se terve ja hyväkuntoinen? Ainakaan ultrassa ei mitään poikkeavaa näkynyt. Kuinka meidän elämämme järjestyy tästedes? Miten rahat riittävät, kun Heidi jää äitiyslomalle? Miten kauan jaksan tehdä kahta työtä? Minkälaista on olla isä? Osaanko olla hyvä isä? Toivottavasti synnytys menee ongelmitta. Minulla on nälkä. Ja vessahätä…
Kello on kahdeksan, kun taksi kaartaa Hyvinkään sairaalan pihaan. Ryntään pääovista sisään. Missä on synnytysosasto! Tuolla on hoitaja. Kaksi kerrosta ylöspäin, pitkän käytävän päässä lasiovista vasemmalle. Täällä ollaan. Missä Heidi on? Tuolla on ilmoittautuminen. Olen lapsen isä, tai siis tuleva isä. Huone 326. Ahaa! Kenkäsuojat ja kertakäyttöesiliina. Käsien pesu. Selvä, kiitos!
Kätilö on juuri Heidin luona kun kolistelen punakkana ja hiestyneenä sisään. Ei ainakaan pariin tuntiin mitään tapahdu, sanoo kätilö. Ai niinkö. No, hyvä. Onko kaikki hyvin? On. Nyt vain odotellaan. No hyvä. Onko kahvio auki. En ole syönyt mitään lounaan jälkeen. Ai, ei ole. Keksit ja tee käy oikein hyvin. Sokeria teehen ja maitoa. Kiitos. Kätilö lähtee. Istun Heidin viereen ja tartun hänen käteensä. Heidi hymyilee voipuneena.
– Taisin ehtiä mukaan.
– Niin taisit. Syö tuo voileipä. Juo tuo mehu kans. Mulle ei maistu.
– Hirmu nälkä. Kiitos.
Terve tyttö syntyy varhain seuraavana aamuna. Pidän pientä kääröä hetken sylissäni. Alkaa itkettämään – onnesta ja väsymyksestä. Lasken tytön varovasti Heidin viereen. Annan suukon Heidi otsalle. Lähden matkaamaan kotia kohti. Kello on seitsemän aamulla, kun avaan kotioven. Laitan saunan päälle. Istun löylyssä ja katson saunan pienestä ikkunasta ulos nousevaan päivään. Olen pienen tytön isä. Juon yhden oluen ja haukkaan pari voileipää. Kahdeksan jälkeen soitan töihin ja kerroin uutiset. Hoipertelen väsyneenä sänkyyn. Herään puolelta päivin puhelimen soittoon. Äitini soittaa. Kaikki on hyvin. Heidi ja tyttö ovat kunnossa. Syön jotain ja lähden katsomaan molempia. Pääsevät kuulemma huomenna kotiin.
Tämä kertomus on julkaistu kirjassani ”Tapiolan varjoissa” (Mediapinta 2021)
