Odotellessani graafisen tiimini eli tyttärentyttärieni Onervan ja Vienon kuvitusta uuteen Ägäbys Skorpioni ja Tollo Tiikeri -tarinaan päädyin tekemään eräänlaisen välitilinpäätöksen.
Musiikki ja kirjallisuus ovat olleet varhaisesta teini-iästä asti keskeisellä sijalla harrastukseni joukossa – ja ovat edelleen. Soitan kitaraa ja ukulelea. Soittoon on tänä vuonna tosin tullut pitkä tauko. Yksi syy on se, etten koe kehittyväni enää soittajana. Toinen tekijä on innostumiseni kirjoittamisesta.
2019-2020 lukuvuonna osallistuin Ina Ruokolaisen vetämälle Wellamo-opiston kirjoittajakurssille. Tuon kurssin aloittamisen jälkeen olen käytännössä kirjoittanut koko ajan. Löysin nopeasti aihepiirin, joka on pitänyt minut otteessaan tuosta syksystä lähtien: 60- ja 70-lukujen Tapiolassa eletty lapsuus ja nuoruus. Olen julkaissut kaksi Tapiolaan sijoittuvaa omakustannetta Tapiolan valoissa ja Tapiolan varjoissa. Sain ne onnekkaasti myyntiin tapiolalaiseen antikvariaattiin, Tessiin. Varsinkin ensimmäinen teos on myynyt hyvin, kiitos Tapiolan 70-luvun nuorten Facebook-ryhmän, Helsingin Sanomien haastattelun ja paikallislehdessä Länsiväylässä julkaistun jutun. Kolmas kirjani Kymmenen vuotta linnaa tuli tehtyä liian nopeasti. Olisi pitänyt jaksaa tehdä laadukkaampia tarinoita ja olla huolellisempi. Painotalokin onnistui tekemään huonoa jälkeä. Oppirahat on maksettava – ennemmin tai myöhemmin.
Pöytälaatikkoon kirjoittaminen – ja vaimoni ilahduttaminen jokaviikkoisella tarinalla – ei julkaisujen jälkeen enää riittänyt. Onhan minulla kirjojen myötä myös yleisö, jolle kirjoittaa jotain uutta joka viikko. Niinpä päädyin pitämään kirjallista blogia tammikuun lopulla tänä vuonna. Tekstejä on tähän mennessä kertynyt 134 kappaletta. Käyntejä blogillani on yli 5800 ja kävijöitäkin yli 2000 kahdestakymmenestäkuudesta eri maasta. En tiedä onko se paljon vai vähän, koska vertailukohtaa on vaikea löytää. Vain kolme tekstiä olen kääntänyt englanniksi, joten oletan lukijoiden olevan pääasiassa suomen kielen taitoisia. Olen saanut tarinoistani kommentteja ja palautetta sekä Facebookin että blogin kautta: tämä on palkitsevaa jos mikä.
Vaikka noissa omasta elämästäni kertovissa novelleissa on myös aidosti traagista aineistoa, olen kuitenkin pohjimmiltani humoristi ja satiirikko. Esikuvien vaikutus tyyliini on huomattava, vaikka en tietoisesti pyri tekemään huovismaista tai haanpääläistä tekstiä. Taustalla vaikuttavat myös paljon luetut Waltari ja Wodehouse sekä brittiläinen tv-huumori, erityisesti Monty Python’s Flying Circus. Monty Pythonin sketsien ja elokuvien käsikirjoituksetkin olen lukenut moneen kertaan. Spede Pasasen G. Pula-aho -radiohupaelmatkin kuplivat jossain alitajunnassa. Myös humoristisella iskelmälyriikalla rillumarei-ajoilta on alitajuinen voima, jos ei muuhun, niin ainakin tekstin rytmitykseen.
Kun minulta kysyttiin mistä haaveilen kirjoittajana, vastasin, että illusioni on saada jokin teksteistäni käsikirjoituksen aihioksi näytelmään tai elokuvaan. Tämänsuuntaisia virityksiä oli esimerkiksi YLE:n ruotsinkielisen toimituksen kanssa. Korona torppasi tuon projektin etenemisen. Espoon perinneseura ja Järvenpää-seura ovat julkaisseet molemmat yhden juttuni. Jos jätetään päiväunet sikseen, olen todella tyytyväinen jo näihin saavutuksiin. Kirjoittaminen on hauskaa älyllistä ajankulua ja se on yllättänyt minut itseni monella tapaa.
Alettuani pitää kirjallista blogia tämän vuoden tammikuun lopussa latasin nopeassa tahdissa sinne kaikki Tapiola-tarinat. Tuon kiihkeän alun jälkeen olen käytännössä kirjoittanut yhden novellin joka viikko. Tekstin pituus vaihtelee puolestatoista sivusta kahdeksaan sivuun.
Suurin osa kirjoitusideoista syntyy lenkillä. Nyt kun olen joutunut jättämään maksimaalista suoritusta edellyttäneet juoksulenkit pois ja korvannut ne kävelyllä, pyöräilyllä tai melonnalla, aiheita pulpahtelee päähäni vaivatta. Koska itse fyysinen suoritus on rauhallinen enkä joudu tarkkailemaan jatkuvasti ympäristöä turvallisuuden vuoksi, voin ikään kuin kääntää katseeni sisäänpäin ja kehitellä ideoita lähes häiriintymättä. Liikkeellä olo on tässä prosessissa olennaista. Olen tehnyt pyörälenkkejä, joista en muista mitään muuta kuin liikkeelle lähdön ja pyörän kantamisen takaisin kellarin ulkoiluvälinevarastoon. Keho on saanut tarvitsemansa rasituksen ja pää on painava ideoista…
Usein minulta syntyy melko valmista tekstiä. En kuitenkaan pysähdy kirjoittamaan muistiin mitään, vaikka älypuhelin, jolla teen kaiken kirjoitustyön, on aina mukanani laukussa tai taskussa. On riittävää, että pystyn muistamaan pääkohdat. Kun heittäydyn kirjoitussohvalleni, on muistinvarainen teksti sopivan väljää muokkausta varten. Muokatahan sitä joka tapauksessa pitää…
Aihe ja osa tekstistä on saanut alkunsa tien päällä, mutta varsinainen kirjoittaminen ja hiominen tapahtuu kotona olohuoneen punaisella sohvalla. Tyypillisesti teen koko tarinan raakatekstin nopeasti yhden päivän aikana. Jätän sen rauhaan odottamaan seuraavaan päivään, jolloin teen karsintaa, lisäyksiä, tyylillistä hiontaa ja muuta tarpeellista muokkausta. Jos teksti on pitkä, viimeistely voi vaatia lisätyötä useana päivänä. Blogille tarvitsen vielä kuvituksen, jonka tekeminen saattaa viedä melkein saman ajan kuin tekstin tuottaminen. Olen huomannut kuvien käytön blogilla tehokkaammaksi kuin väliotsikot.
Kun kirjoitin Tapiola-novellit vuosina 2019 ja 2020, olin tietysti ”juuttunut” tiettyyn aiheiseen ja tyyliinkin. Oletin julkaisevani kertomukset kirjoissa, joka sekin ohjasi kirjoittamistani tiettyyn muottiin. Noiden nostalgisten paikallistarinoiden jälkeen olen kirjoittanut huomattavan erityylisiä juttuja: parodioita, satiireja, satuja, absurdeja lyhytkertomuksia, asiapitoisia ja tutkimustyötä vaatineita monen sivun katsauksia ja kokeellisia tarinoita.
Yritin Järvenpää-aiheisen romaanin kirjoittamista, mutta 30 liuskan jälkeen totesin itse, että tähän tulee aivan liikaa tyhjäkäyntiä. Purin tekstin kuudeksi novelliksi. Itse asiassa, noista 70-luvun Tapiola-tarinoista muokkasin pienoisromaanin erääseen kirjoituskilpailuun, joten on se romaanikin eräällä tavalla tehty. Näytelmän kirjoittamista haluaisin kokeilla, koska olin opiskeluaikoinani pitkään mukana harrastelijaryhmässä näyttelijänä, käsikirjoittajana ja ohjaajanakin. Runoja olen myös kirjoittanut, mutta niiden kieli on englanti: syy tähän lienee itsestään selvä, kun olen ollut angloamerikkalaisen runouden ja populaarimusiikin vaikutuspiirissä vuosikymmeniä. Novellimuoto sopii minulle parhaiten, koska siihen saa ladattua tunnelman muutoksia ja paikanvaihdoksia ilman, että lukija – ja tekijä – tylsistyy. Tärkein tavoitteeni on saada lukija naurahtamaan ainakin pari kertaa. Silloin koen onnistuneeni.